Kadotin kerran ajatuksen. Sen nimi oli: Päiväntasaajalla ihmiset juovat riisiviinaa ja tanssivat niin, että maan tomu nousee ilmaan. Hermostuin humusta. Hullaannuin meren helmeilystä, uruista. Nostin huntuja, kirjavia, tuulen ja taivaan riepottelemia, suoraan mudasta. Kaarnassa kuvioita sudenkorentojen unista, suuntimia papukaijan surusta. Ja sade laski tomun. Se oli monsuuni. Madame, helmat, viehkeät mutta raskaat. Ilma seisoo keuhkoissa paikoillaan kuin peura. ja pikkutytöt hyppivät paljain jaloin lätäköissä. Minä nauroin silmilläni. Joku hätisti keppiä bambumajassa. Oli ropinaa, lapsuuden toveruuden apajaa, leikkejä, kahnausta, kieltojen viiltoja, väläyksiä Narniaa. Muuan poika riisuu märän t-paitansa ja rupeaa mätkimään sillä kaveriaan. Meri, helmet, urut; kadonneet tyystin sumuun, totean ja juon riisiviinaa. On kuin tomua taas, nuorikko sateessa, silmät raollaan, antaa hullujen unien kutittaa, hän unohtaa, hymyilee, kaipaa. Joku alkaa lyödä rumpuja laiskasti. On kuin olisin täällä