K as käveli kerran jylhän pilvisenä päivänä tonttu, itseään tutkistellen kompuraisessa maastossa olallaan keppi, jonka päässä oli nyytti. Mieli hänellä oli raskas kuin myllynkivi, vaan topakasti hän asteli yhtään ylämäissä hidastelematta. Tuo tonttu, Jarmo nimeltään, oli kaukana kotonsa lämmöstä, kaukana rakkaasta verstastaan, jossa hänellä oli ollut tapana veistellä vaikka minkälaisia jousisoittimia menninkäiskansan pippaloihin. Hän oli tuottanut ja teettänyt selloja, kitaroita ja viuluja moniin käsiin ja tarpeisiin. Jarmoa myös kovasti arvostettiin taitojensa takia. Varsinkin kauempana asustavat, jotka taittoivat konnut ja mannut mielellään kunnon jousisoittimen saadakseen.   Mandoliinien tekemistä Jarmo-tonttu oli rakastanut eniten kaikista. Oli nimittäin niin, että hänen kodistaan vain muutaman Tapion askeleen päässä asusteli mukava peikko, joka oli kuuluisa mandoliinin soittaja ja varsinainen persoona. Häntä usein lähes aneltiin soittamaan niin lehtisateen juhlassa, kun tähdenle