Jarmo tontun seikkailut - Matkaan lähtö ja sielun kaunein kamari

Kas käveli kerran jylhän pilvisenä päivänä tonttu, itseään tutkistellen kompuraisessa maastossa olallaan keppi, jonka päässä oli nyytti. Mieli hänellä oli raskas kuin myllynkivi, vaan topakasti hän asteli yhtään ylämäissä hidastelematta. Tuo tonttu, Jarmo nimeltään, oli kaukana kotonsa lämmöstä, kaukana rakkaasta verstastaan, jossa hänellä oli ollut tapana veistellä vaikka minkälaisia jousisoittimia menninkäiskansan pippaloihin. Hän oli tuottanut ja teettänyt selloja, kitaroita ja viuluja moniin käsiin ja tarpeisiin. Jarmoa myös kovasti arvostettiin taitojensa takia. Varsinkin kauempana asustavat, jotka taittoivat konnut ja mannut mielellään kunnon jousisoittimen saadakseen.  Mandoliinien tekemistä Jarmo-tonttu oli rakastanut eniten kaikista. Oli nimittäin niin, että hänen kodistaan vain muutaman Tapion askeleen päässä asusteli mukava peikko, joka oli kuuluisa mandoliinin soittaja ja varsinainen persoona. Häntä usein lähes aneltiin soittamaan niin lehtisateen juhlassa, kun tähdenlentojen yönä. Oikeastaan jokaisessa juhlassa mitä nyt vain nimetä saattaa! Ja voi tammenterhot, menninkäisillä rientoja riittää. Tuolle kyseiselle peikolle Jarmo oli riemulla toimittanut monta mandoliinia ja niihin varannut elämäniloaan jopa siinä määrin innokkaasti, että itsekin tunsi kuin heräävänsä uudelleen eloon aina uutta mandoliinia metsän peikolle veistäessään. Monesta muusta olennosta Jarmo ei kotipuolessaan niinkään välittänyt, mutta tuosta peikosta Jarmo piti erityisesti. Sillä vaikka peikko oli valtava varreltaan, tahtoi hän aina soittaa pientä soitinta. Usein peikko myhäilikin juhlissa sammalta suun pielissä, täyteläisellä äänellään ”Kuulkaas vaan te metkuilevat menninkäiset.. Vaatii suurta rohkeutta soittaa pientä kitaraa”

Vaan niin kaukana vaelsi Jarmo-tonttu, ettei edes mainioin mandoliinin soitto kotikylästä enää hänen korviinsa asti voisi löytää. Vaikea oli tontun itsekään selittää matkansa syytä. Nyyttiä pakatessaan hänellä oli ollut mietteenä vain se, että kunpa pääsisi pois. Jonnekin hyvin kauas, missä voisi rauhassa viettää pimeneviä pitkiä päiviä. Ettei kaiken maailman mölötykset ja mutinat koko ajan vaivaisi korvakäytäviä. Sillä semmoisia kotona riitti. Olipa Jarmolla haave muutamasta haikeasta oodista, jotka hän halusi kirjottaa. Vaan niin haikeina ne näyttäytyivät tontun mielessä, että ne lähes vaatisivat lähtökohdakseen hallaista hiljaisuutta. Toiveikkaina hetkinä Jarmo uskalsi unelmoida, kuinka nuo herkät runoelmat taas kotopuoleen palatessa saisivat suurta suosiota osakseen. Ja niinkin hän ajatteli - melkein sitä itselleen myöntämättä - että muut voisivat nuo jakeet kuultuaan paremmin Jarmon surullista sydäntä ymmärtää.

Tulipa tuolla tiellä, joka ei ollut tie, vastaan hiisi, joka tarkasteli ympäristöään kärkkäästi. Jarmon pienen hahmon huomattuaan tiedustelikin tuo pahanilmanlintu.

-          Mitäs se matkalainen kantaa muuassaan? Raskaalta näyttää nyyttisi sisältö.

-          Alakuloa, ja surua minä mukaani varasin parahin hiisi. Mutta nyt en kaipaa juttukumppania, vaan haluan olla yksin. Jarmo vastasi.

-          Onkos tällaista ennen nähty? Metsätonttu, joka haluaa yksin aikansa viettää. Minä kun olen ymmärtänyt, että te olette varsin tiivisti elävää sakkia.

-          Sinäpäs viisas hiisi olet. Juuri mainitsemasi on syy tähän yksinolon kaipuuseen. Vaeltajan sielu on minuun asetettu, niin kuin jokaiseen tähtitaivaan nähneeseen.

-          Vai niin. Ikäni yksin olleena on minun tuota vaikea ymmärtää, mutta tee kuten tahdot.

Ja niin Jarmo jatkoi matkaansa Hiiden katsellessa kummissaan hänen loittonevaa selkäänsä. Hiisi tunsi myrkyn kiehuvan sinisissä suonissaan sihisten, ärtymystä aiheuttaen. ”Ei tiedä tuo mokoma suippokorva mitä menetettävää hänellä on. Eipä osaa arvostaa tuttuja ystävällisiä kasvoja, ei kotiyhteisön suojaa. Mikä lie kummajainen! Minä itse antaisin mitä vain, kun yksinäisyyden turpeissa saleissa törmäilen toivottomana pehmeisiin seiniin, jos vain olisi joku, jonka kanssa taakkaa jakaa.”

Vaan ei ole kahta samanlaista sielua maailmassa. Niin on myös metsän asukin joskus mahdoton toista ymmärtää. Ja Jarmo näki nyt päämäärän yhä selkeämpänä edessään. Yksinäisyys, tuo turvaisa lämmin karhea peitto, joka suojelisi peloilta ja surulta. Pisteleviä neulasia olivat vain muu metsän väki nyt Jarmon tunikassa, eikä hän heitä kaipaisi. Vapaus vaeltamiseen kasvoi Jarmon nyytissä kaiken aikaa suunnattomasti suuremmaksi, hienommaksi ja arvokkaammaksi tunteeksi kuin mikään muu Jarmon nyytissä olevista tunteista, mutta siltikään se ei ruvennut painamaan häntä maahan, vaan kuin ikään nostatti melkein ilmaan. Tyytyväisesti huokaisten Jarmo asteli yhä eteenpäin ajatellessaan, miten sitten ikävän iskiessä olisi mukava palata takaisin kotikylään. Mutta ei vielä. Nyt hän oli vapaa kulkemaan, minne mieli teki.

Pian ilta pimeni ja Jarmo alkoi pohtimaan joko löytyisi paikka, jossa voisi yön ylittää. Koko pitkän päivän Jarmo oli kävellyt, ja jo alkoi lyhyt askel painaa, vaikka olikin kevyt kuin lumihiutaleen putoaminen. Hän suuntasi yhden suuren kummun kylkeen ja alkoi sen rinnalla kulkemaan. Metsä siellä oli männiköistä ja mättäät täynnä puolukan ja mustikan varsia, jotka pakkasukko huurteisilla sormillaan oli tyhjentänyt viimeistä myöten. Kantoja ja kuoppia väistäen jatkoi Jarmo matkaansa alkaen tuon tuosta tuntea, että nyt oltiin hyvin lähellä levähdyspaikkaa. Ja niin tulikin vastaan täydellinen kohta, syventymä korkealle kohoavassa kalliossa, joka oli kuin jättiläisen kainalo ja siellä päätti Jarmo levätä yön. Hän avasi ensitöikseen nyssäkkänsä ja taitteli auki pienen kankaan, joka tuon tontun taitavissa sormissa nopeasti levisi suureksi läpinäkyväksi huovaksi, jonka alla oli turvallista ja lämmintä uinua kenenkään näkemättä. Ennen maate panoaan hän vielä söi hiukan leipää, jota hänellä oli mukanaan, kunnes sitten painoi päänsä mättäälle ja astui uneen. 

Vaan on virhe uskoa, että tontut nukkuessaan laiskottelisivat.

Koska on tonttujen syrämessä kamari, josta kultainen valo aina paistattelee. Se on kuin sielun kuva, ikkuna silmien taakse, missä lintuset laulavat ja elämä on täynnä rauhaa. Näin voi joka tonttu aina paeta maan murheita tuohon kotoisaan koloon itsessä, jossa ei milloinkaan ole muuta kuin harmoniaa. Eikä tuo mielen peilikuva pysy koskaan samanlaisena, vaikka sieltä löytyy aina myös tuttuja yksilölle ominaisia elementtejä. Sillä onhan sydämenkin salat ainaisessa muutoksessa ja murroksen tilassa. Siksi tuo inhimillisten tunteiden näyttämö onkin usein kuin kasvot, heijastellen sellaisia asioita mihin kaipaus tai tahto sielussa suurimmin suuntasi huomionsa ja tarpeensa. Yhtenä yönä yksinäinen tonttu kaipasi hymyä maailmaltaan, toisena vakavuutta ja kolmantena taas vain erilaisia huvituksia. Näin muovaantui tuo sydämen huone joka kerran jälkeen erilaiseksi ja ainutlaatuiseksi, milloin mihinkin toiveeseen vastaten. Se on paikkana todellisen sisäisen kauneuden tyyssija, mutta myös mahdiltaan suuri. Toisen sydämessä on vaikeaa vierailla. Hyvin vaikeaa, jos ei toinen sitä nimenomaisesti tahtonut ja toivonut. Jarmo otti harvakseltaan vieraita, vaikka olikin ylpeä heijastuksesta, jonka hänen mielensä kutoi. Heijastuksensa usein, kun oli suuren erämaan kaltainen, jossa luonto juhli miljoonien yksityiskohtien kautta rinnakkain elävää herkkyyttä ja vahvuutta. Tuohon mielensä potreettiin astui myös Jarmo tonttu hymyillen päivän vaelluksen jälkeen.

Jo alkoi lumi sataa kimalteena taivaalta ja hengitys höyrytä. Eikä kovinkaan kaukana näkyi hirsinen mökki, jonka savupiipusta kohosi harmaita hattaroita taustalla olevia vuoriakin korkeammalle kohoten. Vilkaisipa Jarmo sivulleen ja näki siinä istuttamansa katulyhdyn, joka oli kasvanut oikein mukavasti muutamassa sadassa vuodessa. Lyhty olisi voinut olla Lontoosta metallista tummaa varttaan ja kellertävää lämmintä hehkuvaa valoaan myöten. Jarmo oli istuttanut sen siitä nimen omaisesta syystä, että oli halunnut samanmoisen lyhdyn pihamaalleen kuin mitä oli Narnian eräällä sisäänkäynnillä, kaukana tästä sivusta, mutta kuitenkin sillä tavalla lähimain, että Jarmokin pystyi mielessään selkeänä kuvana heti katselemaan kuinka Lucy ensi kerran lyhdyn nähdessään, sitä kovasti hämmästeli ja ihmetteli. Lyhdyn vierustalla siellä täällä ja ympäriinsä kasvoi komeita kuusia, joiden oksia lumivaipat osittain peittivät. Jarmo tervehti näitä ystävällisesti nyökäten.

 Nyt Jarmo pyyhki katseellaan torppansa takana avautuvaa kirkasta jäätynyttä järvimaisemaa, eikä hän voinut muuta kuin jo toistamiseen hymyillä näin upeaa maailmaa tarkastellessaan. Järven jäällä vaelsi lauma poroja, ja niistäkin nousi pieniä höyrypatsaita noiden upeiden otusten hengitellessä raikasta pakkasilmaa. Jarmo lähti kävelemään lämpimässä tunikassaan lumi kunnon kalossien alla narskuen kohti mökkiään.

Verannalta hän päätti sytyttää kynttilän siellä olevaan lyhtyyn. Hän käytti tulitikkuja tähän toimeen, koska oli mukava nähdä vaivaa ihmisen tapaan. Riipaisten hän sytytti poukottavan liekin pienen tikun päähän ja tutkiskeli sitä läheltä ihastuksissaan. Liekki leikki vanhan tonttu-ukon silmissä kuin tulikärpänen vanhassa aarniometsässä. Aivan ennalta arvaamatta kulki ja humahti kuitenkin ikkuna Jarmon lävitse. Tähän Jarmo havahtui niin, että unohti tulitikun, joka jäi itsekseen palamaan hänen sormiensa väliin. Henkeään pidätellen Jarmo tähysi nyt ympäristöönsä, suu vallan kuivuen ja pulssi hetkessä paukkuen kuin vauhkot palkeet.

Koen tarpeelliseksi selittää hiukan ihmisen suvulle - joka ei tähän vanhaan vanhaan taikamaailmaan ole ennen lähes laisinkaan tutustunut - mitä tuolla ”ikkunalla” oikein tarkoitetaan. Ensinnäkin se on kuin tuuli, joka ei ole tuuli. Toiseksi, se kulkee itse tietoisuuden lävitse mitä kummallisemmalla ja kiemuraisemmalla vanhan taikuuden tavalla. Niin, että kun tuo tuuli, joka ei kuitenkaan ollut tuuli, tuli tonttuamme vasten, tuntui se siltä kuin olisi yhdessä välähdyksessä seissyt ikään kuin nurinkurin, naamatusten itsensä kanssa, aivan katoavan hetken vain, ja sitten pudonnut takaisin seisomaan samoille aloille ja jaloille, kun mistä oli lähtenyt. Mutta nyt vain rinnassa tunne, että jotain kerrassaan kummallista oli tapahtunut, ja koko maailma oli hetken aikana taittunut aivan toiseksi, kun mitä se oli hetki sitten ollut.

Tätä, hyvät ystävät, tarkoittaa se, että ikkuna kulkee lävitse. Mutta mitä se Jarmo tontulle oikein tarkoitti? Tonttujen sukupolvilta toisille siirtyvässä perimätiedossa kerrotaan ikkunoista seuraavaa. Ja tätä perimätietoa rupesi myös tonttu-ukko nyt mielessään korostetun rauhallisesti kertaamaan.

” Ikkuna on yleensä merkki jonkun vanhan tai vahvan henkiolennon läsnäolosta, tai vierailusta sellaisella tasolla, jota ei voi lihallisesti suoraan ymmärtää. Jos sinun lävitsesi kulkee ikkuna, ollos otettu, sillä jokin sinua suuresti mahtavampi on nähnyt sinussa jotain huomionsa ja aikansa arvoista.”

Loppu osan Jarmo tonttu näki sielunsa silmin oman muorinsa sanomana. Irma muori oli ollut lähellä hänen kasvojaan, silmät suurina, ja vakavina. Hän oli loppuun lausunut ääni väristen: Mutta ollos myös päkijöilläs pieni Jarmo tonttu. Sillä ikkuna on ennemerkki siitä, että tuo joku jumalainen voi sinulle pikapuoliin näyttäytyä kaikessa loistossaan, ja hän saattaa sinulta jotain pyytää tai haluta. Äläkä silloin epäröi menetellä oman etusi mukaisesti, sillä suur onni sua voi odottaa, jos osaat väkivahvaa jumalhahmoa oikein palvella.

Näin ollen ymmärtänette vallan hyvin Jarmon huolen ja myöskin avuttomuuden tunteen, kun ikkuna ensi kertaa hänen koko monta sataa vuotisen elämänsä aikana, varoittamatta kulki lävitse. Tovin Jarmo odotti, joko jotain muuta tapahtuisi, mutta mitään ei näyttänyt ilmaantuvan. Maa ei auennut hänen jalkojensa alta, eikä myöskään taivaalta laskeutunut ylimaallista olentoa. Hetken tuumittuaan Jarmo myös alkoi hämärästi hahmottaa, että hänhän oli sydämensä maisemassa. ”Eihän täällä pitäisi olla mitään, joka ei ole minun kutsumaani.” Jarmo mutisi puoliääneen. Epäilykset kuitenkin kulkivat hänen lävitseen. Olihan enemmän kuin mahdollista, että jumalolennoilla saattoi olla jotain suurempaa tietoutta ja taitoa, jolla helpostikin pääsi vierailemaan tontun uneen ja sen saleihin.

-          Mutta mitä minä murehdin. Jarmo totesi vieläkin ääneen, hengitys höyryten.

-          Tämähän on vain hyvä enne sille, että lähdin matkustavaisena vaeltamaan. Turha sitä on odottaa pelkonsa kohdetta, sillä silloinhan itse odotus kasvaa suuremmaksi kuin alkuperäinen pelko. Havu sentään! Olen liian vanha säikkymään. Tämän tulkitsen vain näin: Nyt minulla on jumalainen hyvä onni matkaseuralaisenani. Se tarkoittanee vain hyvää tulevalle taipaleelleni.

Ja näin ensi kertaa pitkään aikaan, ja sitä myötenkin myös hyvin yllättäen Jarmo oli unohtanut surun, joka hänet oli alun perin ajanut matkaan. Vapaus oli kastanut hänet kuin vauvan ristijäisissä tällä omintakeisella tavalla, ja yhä innokkaammin tonttu-ukko odotti seuraavia päiviä sekä matkansa jatkumista.