Philip Pullman, Vedenpaisumus, Lyran kirjat - Kirja-arvostelu
Kun nyt sitten luin Philip Pullmanin 2017 kirjoittaman teoksen ”Vedenpaisumus”, tuli mieleeni heti, että olen miltei velkaa Philipille jonkinlaisen tunnustuksen hänen uskomattomasta työstään. Hänen ihastuttava tarinankerronnallinen väkevyytensä ja monipuolisuutensa on saanut minut useampaan kertaan pudistelemaan jopa epäuskoisena päätäni.
Taustoitusta
Jo silloin kun ensimmäisen kerran tartuin Kultaiseen kompassiin myrskyisinä teinivuosinani ja uppouduin fantastiseen maailmaan, jonka Philip on luonut, koin vahvaa samaistumista siihen turvattomuuteen, jota käytännössä orvoksi joutunut päähenkilö Lyra tunsi sisimmissään. Ja se, että Pullmanin universumissa sielu on jakautunut, niin että sen toinen puoli ottaa jonkin eläimen hahmon, pystyy puhumaan, tuntemaan ja elämään siinä missä ihmisensäkin, oli minusta jo alkuun mitä kiehtovin ja syvällisin tarinaa jäsentävä ominaisuus. Koska varmasti moni – mukaan lukien minä – on hakenut vaikeina turvattomina aikoina lohtua itseensä vetäytymisestä ja siitä, että yrittää aktiivisesti kuvitella maailmaa kauniimmaksi, turvallisemmaksi ja kaikin puolin paremmaksi paikaksi, kun minkälaisena se sillä hetkellä näyttäytyy. Pohdin tietysti ankarasti minkä eläimen hahmon oma sieluni ottaisi. Lordi Asriel ja hänen lumileopardinsa herättivät minussa jo nuorena varauksetonta ihailua, kunnioitusta ja jopa pelkoa, näinhän maailman Lyran silmin. Ehkä siksi ajattelin (ja haaveilin), että omakin sieluni ottaisi jonkun suuren ja ylvään kissaeläimen hahmon, kuten vaikka gepardin.
Kun siis luin alkuperäistä Pullmanin kirjoittamaa kirjasarjaa, olin huomattavasti nuorempi (kuten Lyrakin) ja tempauduin kerronnan pauloihin, niin että hyvä jos maltoin laskea kirjaa käsistäni syödäkseni. Nyt sitten vuosien jälkeen, kun menin kirjastolle tutkimaan fantasiakirjallisuuden hyllyä ja huomasin nopeasti, että Pullman on jatkanut kirjasarjaansa kahdella vastikään julkaistulla kirjalla, innostuin suuresti, mutta sitten epäilys valtasi mieleni. Väistämättä mieleeni tuli, että nyt aikuisena monia maailmankirjallisuuden klassikoita läpi kahlanneena, yliopistoa käyvänä akateemisena ihmisenä en enää löytäisi kiinnostusta mielikuvitusmaailmaan ja sen tapahtumiin. Pian kuitenkin jopa säikähdin itseäni ja sitä miltä kuulostin. Tällaiseksi aikuiseksi en halunnut koskaan kasvaa! Muistelin niitä seikkailuja, joita olin Lyran ja Panin kanssa kokenut ja niitä ihmeitä, joita olin todistanut ja heitin epäilykseni roskakoriin. (Huvittavaa on, että tämä on juuri yksi niistä teemoista, joita Pullman käsittelee uusimmissa teoksissaan). Lainasin molemmat fantasiajärkäleet ja kiiruhdin kotiin.
Silti epäilys edelleen hiipi mieleeni. Hyvin moni suuri fantasiakirjailija on epäonnistunut siinä, mitä Pullman nyt yritti. Nimittäin siinä, että kirjoittaa lisää alkuperäisen tarinan ympärille. J.K Rowling epäonnistui mielestäni surkeasti juuri tässä, kun kirjoitti Potterin lapsista kertovaa, alkuperäistä tarinaa laajentavaa kirjasarjaa. Tuollainen tehtävä yleensäkin, että kirjoittaa rakastettuun universumiin pohjautuvaa kirjallisuutta lisää, on hyvin kunnianhimoinen ellei jopa uhkarohkea. (Tolkien on tietysti tässä kategoriassa esimerkki siitä kuinka mestarillisesti tuossa uhkarohkeassa tehtävässä voi myös onnistua.) Joka tapauksessa. Ehkä jopa pelkäsin Pullmanin epäonnistumista. Erityisesti elokuva-alalla muun muassa Star wars: jatko-osien muodossa ja myös aivan viimeisimpänä kauheana pannukakkuna katsomani Maleficitar 2 elokuva ovat osoittaneet, että monet jatko-osia hahmottelemaan rupeavat henkilöt eivät todellakaan ole tehtäviensä tasalla.
En edes lähde luettelemaan kaikkia niitä karvaita pettymyksiä, joita vastaan on tullut surkeiden jatko-osien muodossa. (Got s 7…) Mainittakoon tässä kuitenkin vielä Eoin Colfer, jonka alkuperäistä Artemis Fowl sarjaa pidän suuressa arvossa, mutta joka nyt Artemiksen pikkuveljistä kirjoittamissaan jatko-osa kirjoissa on onnistunut vain keskinkertaisesti. Mutta nyt on aika kiiruhtaa taustoista ja ennakko-odotuksistani itse kirjaan, jonka takia tätä kirjoitan!
Itse tarina
Maailma on mielettömämpi ja vielä mielettömämpi kuin uskomme,
Auttamattoman moninainen..
- Louis Macneice
Kirjan alussa on osuva lainaus tämän hetkiseen maailmantilaan. Ensimmäisenä mieleen tulee tietenkin koko maailmaa kuristava vastakkainasettelu ja mustavalkoinen ajattelu, joka on esimerkiksi Yhdysvalloissa johtanut moniin hirvittäviin tapahtumiin. Odotukseni kirjaa kohtaan nousee jo tässä kohtaa suuriksi.
Kirja alkaa esittelemällä nuoren Malcolmin elämää. Alkuperäisen kirjasarjan päähenkilö Lyra on vasta vauva, mutta hänestä käydään jo ensimmäisen ikävuotensa aikana suurta kamppailua ja poliittista vääntöä. Kirjan alku on suoraan ammattipihtarien käsikirjasta. Siinä ei paljasteta yhtään mitään liikaa suuremmista tapahtumista tarinan taustalla. Siellä täällä pudotellaan, jotain hyvin pieniä ja maukkaita tiedonmurusia tarinan kannalta, joka yhdessä uskomattoman hyvin virtaavan tarinankerronnan kanssa tuottaa sen, että lukeminen on miltei kestämätöntä meden makeaa kipua. Niin kova on halu, jano ja uteliaisuus kirjassa seuraavaksi esitettäviä tapahtumia kohtaan. Huomasin siis pian, että mikään ei ollut muuttunut ja kaikki oli muuttunut. En voinut laskea kirjaa käsistäni, kun vain korkeintaan muutamaksi minuutiksi. Unohdin syödä, juoda, unohdin selkäni kipeyden. Uppouduin täysin kirjaan ja sen sisältöön. Millä tavalla kaikki sitten oli muuttunut?
Pohdin, että miten paljon tästä johtui itsestäni ja miten paljon kirjasta. Näinkö tarinan tapahtumat erilaisessa valossa, eri silmin nyt kun olen vanhempi, vai oliko Pullman punonut tarinaansa miltei huomaamattomasti lisää aikuisuutta. Ymmärsin kuitenkin nopeasti, että itse en soisi liian nuoren lapsen lukevan kyseistä kirjaa. Sellaista väkivaltaa ja inhorealistisuutta hahmoissa ja tapahtumissa aika ajoin on. Välillä kerronta tuntui menevän melkein hyvän kauhukirjallisuuden puolelle. Lovecraftia. Missä tapahtuu jotain selittämätöntä ja ahdistavaa, sellaista hyvin hienovaraista ja taidokasta, jossa jännitystä kasvatetaan miltei, enemmän sillä mitä ei tapahdu. Se oli erittäin toimivaa kerronnan kannalta, ja sai minut näkemään kirjan ihan uudenlaisessa valossa. Kyseessä ei todellakaan ole mikään pilipali lastenkirja. Ei sen enempää kuin Game of thrones. Murhia, kiristystä, raiskaus, vainoa ja väkivaltaa. Tuntui siis oudolla tavalla, että olin vanhentunut saman aikaisesti kirjasarjan kanssa.
Alun mieltä kiihottavan pihtauksen jälkeen tarinan tapahtumat lähtevät vyörymään eteenpäin hyökyaallon tavoin. Lukijaa kiidätetään ahdistavan epävarmuuden aallokossa jälleen kerran lapsipäähenkilön silmin, mikä olikin tuttua ja turvallista Pullmania hänen aikaisemmista kirjoistaan. Yliluonnollinen ja todellinen sekoittuvat toisiinsa, ja seikkailun tuntu on villi ja vahva kuin vauhkoontunut härkä. Matka kahden lapsen ja pienen vauvan kanssa kanootilla läpi vedenpaisumuksesta kärsivän Englannin tuo vahvasti mieleen Tom Sawyerin seikkailut, jota äitini luki minulle ja veljelleni pieninä. Pullman tekee kunniaa tälle formaatille, sillä ainainen epävarmuus ja jahdattuna oleminen yhdessä aivan uskomattomien fantasiakerronnallisten vivahteiden kanssa luo tunteen, että lähes mitä vain voi tapahtua ja milloin vain.
Kaiken tämän keskellä Pullman säilyttää ihailtavan hienosti henkilöiden psykologisen uskottavuuden, eli sen mitä henkilöt tuntevat tapahtumien keskellä, miten he sen kokevat ja miten se vaikuttaa henkilöiden välisiin suhteisiin, sekä kuvaan niin itsestä kuin ympärillä olevista ihmisistä. Vahvana eläytyjänä milloin kyynelehdin, milloin nauroin, myhäilin, inhosin jotain henkilöä, ihailin toista tai puristin vain jännittyneenä kirjaa sylissäni.
Pullmanin henkilöhahmot Vedenpaisumuksessa hipovat täydellisyyttä. Hahmoja on hyvin moneen lähtöön, hahmojen sisällä kalvaa ristiriitoja, niin etteivät he näyttäydy tai ole mukana tarinassa vain jonkin yhden vallitsevan piirteen tai motiivin kautta. Tämän lisäksi hahmojen väliset suhteet ovat hyvin moninaisia ja Pullman juoksuttaa dialogia erehdyttömättömän kiinnostavasti. Edelleen vahvoina teemoina tarinan taustalta löytyy ystävyys, luottamus ja ainainen oppimisen nälkä.
Vedenpaisumus ja kirkko
Kirja on myös yhteiskunnallisessa mielessä hyvin kiinnostava ja tarkkanäköinen. Vedenpaisumus jo kirjan nimenä on selkeä viittaus raamattuun. Koko kirjan läpi päähenkilöt joutuvatkin kamppailemaan silloista kirkkoa ja sen elimiä vastaan, jotka yrittävät tukahduttaa sananvapauden, vaientamalla tutkijoita ja soraääniä esimerkiksi uhkailemalla ja murhaamalla. Lisäksi kirkon valvova silmä on painostavana kaikkialla, niin että kirjassa esiintyvää yhteiskuntajärjestystä määrittelee huomattavasti enemmän kirkko kuin mikään muu poliittinen taho. Pullman kuvaakin mielestäni uskottavasti todellisuudessaan aikaa, joka on myös maailmanhistoriasta tuttua. Aikaa, jona kirkko poltti väärämielisiä teoksia ja ihmisiä, ja yritti kaikin voimin pitää vallitsevana käsityksenä raamatullista maailmankuvaa, talloen ja jarruttaen siten tieteen kehitystä.
Vedenpaisumus kirjana laittaa jälleen ajattelemaan sitä, että jos olisin elänyt edes sata vuotta sitten, silloinen kirkko-oikeus olisi pitänyt tätäkin kirja-arvostelua jumalanpilkkana ja olisin mitä todennäköisemmin joutunut kärsimään joko jalkapuussa tai rahallisesti tai huonoimmassa tapauksessa (ja ehkä vielä kauempana historiassa) olisin saanut maksaa tästä lukemastasi kirjoituksesta hengelläni. Kirja on siis tietynlaisen historiallisuutensa kautta myös hyvin sivistävä. Mielestäni on tärkeää tiedostaa erilaiseen vainoon perustuva ihmiskunnan historia ja sen vaiheet, jotta pystytään uskottavasti pitämään kiinni niistä tärkeistä arvoista ja ihanteista, joita olemme tähän päivään mennessä saavuttaneet. Sananvapaus eittämättä yhtenä näistä.
Alkuperäiskansat ja sukupuolten välinen tasa-arvo Vedenpaisumuksessa
Kirjassa esiintyvät muut poliittiset suhteet ovat asiasta kiinnostuneelle kiehtovia. Kirjassa sivuutetaan vähemmistöjä ja tietynlaisia alkuperäisasukkaita, joiden suhde vallitsevaan valtiovaltaan on vaikea ja ristiriitainen. Tämänkaltaiset aiheet ovat olleet hyvin paljon esillä yhteiskunnallisessa keskustelussa esimerkiksi Suomessa Saamelaisten suhteen, mutta myös monissa muissa maailman maissa, jossa alkuperäiskansojen sortamisella on pitkä historia. Näitä asioita on vasta aivan viime aikoina ruvettu kyseenalaistamaan ja miettimään, kuinka tuon alistamisen ja sorron jäljet näkyvät nykypäivänä ja vaikuttavat ihmisten elämään.
Yhteiskunnallisessa mielessä haluaisin nostaa vielä esille asian, joka ei todellakaan ole itsestäänselvyys kirjallisuuden saralla. Mielestäni Pullman tuo hyvin esille myös sukupuolten tasa-arvoon liittyvää tematiikkaa, joka on ollut paljon esillä esimerkiksi elokuva-alalla. Esiin on nostettu esimerkiksi se, kuinka paljon vähemmän pääosiakin esittävät naiset ovat elokuvassa äänessä kuin miehet.
Pullmanilla on kirjasarjassaan monia hyvin syvällisiä naishahmoja (mukaan lukien päähenkilö Lyra) joiden toimijuus suhteessa vallitsevaan maailmaan tuodaan selkeästi esille. Naispuolisia henkilöitä löytyy erilaisista johtotehtävistä ja myöskin tieteen tekijöiden joukosta, mitä ei suinkaan pidä pitää itsestäänselvyytenä. Mielestäni on ihailtavaa, että nämä aiheet voidaan sitoa luontevasti osaksi tarinaa, ilman turhaa paatosta tai alleviivausta. Naishenkilöiden/hahmojen osalta Pullmanin maailma on eittämättä rikkaampi kuin esimerkiksi suuresti ihailemani Tolkienin hahmottelema maailma, vaikka ei Tolkienkaan edusta tässä asiassa mielestäni minkäänlaista taantumuksellista siipeä. Tämäkin sopii hyvin yhteen kirjan alussa olleen ajatuksia herättävän lainauksen kanssa. On kuitenkin mainittava, että tämä on osa-alue, jolla Pullman on osoittanut vahvuutensa jo aikaisemmissa kirjoissaan.
Filosofia, Vedenpaisumus ja Narnia
Teoksessa on hyvin kiinnostavalla tavalla esitetty myös filosofisia kysymyksiä ja tarkasteltu tieteen ja maailman mysteerien välistä suhdetta. Pullmanilla on ”Tomu” kirjasarjassaan hiukan multiversumiteoriaa muistuttava viitekehys, jonka mukaisesti on olemassa lukuisia rinnakkaisia todellisuuksia tai maailmoja. Mielestäni kiehtovaa asiasta tekee se, että myös toisessa fantasiakirjallisuuden klassikossa ”Narnian tarinat” on hyvin samanlainen kehikko taustalla.
Eli mielikuvitusta käyttämällä voisi ajatella, että Narnian todellisuus ja Tomu todellisuus voisivat kietoutua toisiinsa tai olla sillä tavalla yhtä, että toisesta pääsisi siirtymään toiseen. Tietysti pohdinnan varaan jää, onko tämä millään lailla tarkoituksenmukaista, vai onko minulle lukijana itselleni vain syntynyt jonkinlainen silta näiden kirjasarjojen välille. Mielestäni molemmista kirjoista on kyllä löydettävissä kiinnostavia yhtäläisyyksiä, jotka voisivat tukea tätä teoriaa.
Muistan elävästi vieläkin, kuinka Lewisin Narnian tarinat kirja loppupuolellaan esittää ajatuksen siitä, miten tämä koko tarinoiden kokonaisuus, pitkä kirja, on todellisuudessa vain ensimmäinen luku jollekin suuremmalle. Väistämättä tulee mieleen, että olisiko Pullman voinut tämän perusteella luoda hienovaraista yhteyttä kirjoissaan Narnian tarinoihin. Noh, mahdotonta sanoa varmaksi, mutta kiistatonta on, että molemmissa kirjoissa kuljetaan eri maailmojen/ulottuvuuksien välillä, sillä tavalla että on ainakin vaikeaa pitää mahdottomana, että Narnian maailma ja Tomu maailma eivät voisi olla toistensa rinnakkaistodellisuuksia, joissa kummassakaan kirjassa vain ei satuta vierailemaan.
Tässä uudessa ”Lyran kirjat” sarjassa palataan myös viihdyttävällä tavalla filosofian peruskysymyksiin siitä, mitä todellisuudesta voidaan todella tietää ja miten sitä olisi mielekästä lähestyä ja tutkia. Tästä esitetään muutamiakin erilaisia kiinnostavia näkemyksiä ja havaintoja.
Vaikutelma
Kirjaa lukiessani pidin välillä taukoja hekotellen tyytyväisesti ja kuivasti, kuitenkin miltei aina suuren mielenliikutuksen partaalla hokien käheällä äänellä ”Philip senkin vanha rakas paskiainen”. Olin niin syvän vaikuttunut Pullmanin nerokkaasta ja viihdyttävästä tavasta yhdistää yliluonnollista, yhteiskunnallista, filosofista, historiallista, kulttuurillista ja psykologista, että voisi todeta minun olleen aivan ällikällä lyöty! Ehkä taustalla näkyykin Pullmanin tausta opettajana ja laaja-alainen pohjaton uteliaisuus maailmankaikkeutta kohtaan.
Philip Pullmanin ”Vedenpaisumus” ylitti kaikki hurjimmat odotukseni, ja voisin nimittää sitä oman näkemykseni mukaisesti moderniksi fantasiakirjallisuuden klassikoksi. Kirjassa esiintyvä ajankohtaisuus ja samalla iättömyys tekee siitä ehdottomasti jokaiselle fantasiakirjallisuuden ystävälle taatun lukunautinnon.
En voi myöskään olla liikaa alleviivaamatta sitä, että nämä kaikki hienot teemat, kauniit ajatukset, yhteydet ja ihmeet olisivat voineet väärissä käsissä luhistua hetkessä tuhkakasaksi, mutta Pullmanin kiistaton kirjallinen lahjakkuus, selkeä syventyminen kirjansa maailmaan ja rakkaus genreä kohtaan ovat kaikki yhdessä tuottaneet varsinaisen helmen, jolle on vaikea löytää tuoreista fantasiakirjallisuuden julkaisuista vertaista.
Tässä hän jättää ylivoimaisesti jälkeensä muun muuassa Rick Riordanin tuoreimmat julkaisut, joista paistaa lävitse se, kuinka nopeasti nuo tarinat on kursittu kasaan, ilman sitä syventymistä ja omistautumista, jota vaaditaan mestarillisen lopputuloksen saavuttamiseen.
Haluankin siis kiittää sinua sydämellisesti Philip. Ehkä tomu kuljettaa kiitokseni tietoisuutesi piiriin. Ainakin toivon niin. Kiitos myös sinulle, joka jaksoit lukea tämän pitkän polveilevan arvostelun. Jos olet lukenut itse Universumin tomu kirjasarjan kirjoja, laita kommentteihin minkä eläimen hahmon luulisit/toivoisit sielusi ottavan, jos se olisi jakautunut Pullmanin kuvaamalla tavalla. Mikä eläin kuvastaa parhaiten juuri sinun ainutlaatuista olemustasi?
Kommentit
Lähetä kommentti