Maleficent 2 Elokuva-arvostelu

 

Ensi-ilta: 16.10.2019

Pääosissa: Angelina Jolie, Elle Fanning

Ohjaaja: Joachim Ronning

Disneyn tuorein mahalasku vetää ilmat pihalle ja on jatkoa surkeiden sattumusten sarjassa, jolle ei näy loppua. Viimeisimpien Pirates of the caribeanin elokuvien epäonnistumisen voi ehkä selittää sillä, että Johnny Depp pyöri kuvausten aikana omantunnontuskissa henkilökohtaisen elämänsä takia, mutta Maleficitar 2:sen täydelliselle epäonnistumiselle on vaikeaa löytää yhtä yksiselitteistä syytä. Disneyllä on mahdollisuudet palkata maailman parhaat elokuvateollisuuden ammattilaiset remmiinsä, joten on vaikeaa ymmärtää miksi lopputulos muistuttaa amatööritason löysältä haiskahtavaa fan fictionia.

Jo elokuvan alussa tehdään selväksi, että siltä ei kannata odottaa paljoa. Outo, kömpelö aloitus johdattaa katsojan koko elokuvan jatkuneeseen latteaan harmaaseen tunnelmaan, jonkalaisen voi löytää paljon vähemmällä vaivalla nelostien varrelta jonkun surkean huoltoaseman buffetpöydästä. Elokuvan miljoonia maksaneet visuaaliset tehosteet menevät miltei kokonaan hukkaan ontuvan tarinankerronnan takia, joka sisältää puuduttavan pitkiä monologeja, liikaa itsensä selittelyä sekä epämääräisiä ja kiusallisia hahmojen välisiä suhteita. Auroran ja prinssin ihmissuhde on tästä kaikkein surullisin esimerkki. He päättävät heti elokuvan alussa mennä naimisiin ”rakastuneina” toisiinsa. Katsojalle tästä prinsessa tarinoiden elämää suuremmasta rakkaudesta ei välity minkäänlaista merkkiä. Ei minkäänlaista! Katsomisen perusteella on vaikea uskoa heidän edes tuntevan toisiaan tai sitten herää ajatus, että kulissien takana Prinssi Philipin on täytynyt saada Auroralta herpes tai jotain muuta yhtä kiusallista, niin että näyttelijöiden välinen kemia on jo lähtökohtaisesti vaivaannuttavasti pilalla. Pariskunnan elokuvan aikana käymät dialogit ovat niin puista kakkaa, että melkein vaikutti siltä kuin näyttelijätkin olisivat kärsineet niiden toistamisesta.

Yhtä metsään mennään Auroran ja Pahattaren välisen suhteen esittämisessä. Äiti tytär suhde junnaa onnettomasti paikoillaan ja tässäkin tapauksessa on katsojan hyvin vaikea uskoa näkemänsä perusteella, että heitä yhdistää syvällinen ja merkityksellinen lapsen ja vanhemman välinen side. Siinä missä Auroran päättömät haahuilut saa elokuvassa paljon huomiota, Pahatar jätetään tylysti vaihtopenkin puolelle. Pahattaren hahmo pilataan epäuskottavalla tätimäisyydellä, mikä vie terän ensimmäisen elokuvassa erinomaisesti onnistuneelta pitelemättömältä ja villillä tavalla hellältä hahmolta. Myös elokuvassa esiintyvän prinssi Philipin hahmo on täydellinen seinäruusu. Hän jää kaikkien jalkoihin kerta toisen jälkeen, mutta ei hauskalla tavalla niin kuin Ice agen tammenterhoa tavoitteleva orava, vaan yksinkertaisesti säälittävästi.

Tarinan moraalisesta puolesta on vaikea sanoa mitään, sillä yhtäkään merkityksellistä opetusta ei elokuvasta jää mieleen. Opetukset ovat yleensä Disneyllä olleet keskiössä ihan tuoreimmissakin leffoissa, kuten menestyselokuva Frozenissa. Tämä yhdessä sen kanssa, että itse elokuvan juonikin tuntuu sisältävän isoja aukkoja, herättää kysymyksen siitä kuka oli vastuussa elokuvan päästämisestä yleiseen jakeluun. Esimerkiksi pahattaren lajitoverit vaikuttavat päälle liimatulta yksityiskohdalta, josta herää vain kysymys, että missä he ovat olleet koko pahattaren kärsimysten täyteisen nuoruuden, varsinkin kun he mitä ilmeisimmin tiesivät hänen olemassaolostaan ja olisivat voineet näin ollen auttaa häntä jo paljon aikaisemmin. Juoni jättää muutenkin paljon parantamisen varaa ja olen nähnytkin onnistuneempia draaman kaaria jopa Amazing race sarjan jaksoissa.

Elokuvan onnistujista on mainittava variksenhahmoinen Sam Riley, pahattaren avustaja, joka onnistuu luomaan ammattiosaamisellaan yhden ainoan uskottavan ja kiinnostavan ihmissuhteen elokuvaan. Myös pahaa kuningatarta näytellyt Michelle Pfeiffer toi elokuvaan panoksellaan tasokkaan näyttelijäsuorituksen, mutta nämä kaksi valonpilkahdusta eivät millään riitä tekemään elokuvasta edes keskinkertaista.

Kokonaisarvosana: 1/5