Mitä jos se mitä sydän kaikkein eniten halajaa, ei tuokaan lohtua? S euraavana päivänä Jarmo astui talveen. Se oli vain yksi lyhyt askel, kun lumipyry hakkasi jo viistossa vasten hänen kasvojaan, lehtipuut olivat vasten tahtoaan riisuttu ja maa oli kauttaaltaan valkoinen. Oli kylmää ja pimeää. Linnut olivat poissa ja autio hiljaisuus täytti ilmanalan. Tuuli vain ujelsi epätoivoista säveltään. Talvisin eivät metsänväen torvetkaan soittaneet. Eivät edes aurinkoisina aamuina. On väärin iloita niin monen menehtyessä ankaran talven hampaisiin.   Kumarainen Jarmo tontun hahmo asteli viimaa vasten. Tuuli vain yltyi, ja Jarmon silmät tahtoivat jäätyä kiinni, poskia kipristellä ja kaikkialle alkoi levitä kolkko kankeus, joka kehotti luovuttamaan. Jarmo tunnisti myrskyn metsätonttuna sellaisen kohdatessaan, mutta tänään hän oli itsepäisellä tuulella. Hän ei halunnut pysähtyä ja hakeutua suojaan, niin kuin varmasti muuten olisi tehnyt. ”Minä en ole mikään ruohonkorsi, joka nöyristelee ta