Jarmo-tontun seikkailut- Pinnanalla



Mitä jos se mitä sydän kaikkein eniten halajaa, ei tuokaan lohtua?


Seuraavana päivänä Jarmo astui talveen. Se oli vain yksi lyhyt askel, kun lumipyry hakkasi jo viistossa vasten hänen kasvojaan, lehtipuut olivat vasten tahtoaan riisuttu ja maa oli kauttaaltaan valkoinen. Oli kylmää ja pimeää. Linnut olivat poissa ja autio hiljaisuus täytti ilmanalan. Tuuli vain ujelsi epätoivoista säveltään. Talvisin eivät metsänväen torvetkaan soittaneet. Eivät edes aurinkoisina aamuina. On väärin iloita niin monen menehtyessä ankaran talven hampaisiin.  Kumarainen Jarmo tontun hahmo asteli viimaa vasten.

Tuuli vain yltyi, ja Jarmon silmät tahtoivat jäätyä kiinni, poskia kipristellä ja kaikkialle alkoi levitä kolkko kankeus, joka kehotti luovuttamaan. Jarmo tunnisti myrskyn metsätonttuna sellaisen kohdatessaan, mutta tänään hän oli itsepäisellä tuulella. Hän ei halunnut pysähtyä ja hakeutua suojaan, niin kuin varmasti muuten olisi tehnyt. ”Minä en ole mikään ruohonkorsi, joka nöyristelee talven edessä” Jarmo ajatteli eteenpäin puskiessaan. Mutta jääkiteitä alkoi kerääntyä kaikkialle naamaan, hengittäminen oli vaikeaa ja työlästä. Lisäksi suunnistaminen alkoi olla lähes mahdotonta. Pian tuulikin oli niin kova, että Jarmon täytyi nojata koko painollaan eteenpäin, jotta pysyisi pystyssä. Silloin vasta huoli iski Jarmoon. Hän yritti jatkaa matkaa, mutta ei päässyt oikein mihinkään. Jalat eivät tahtoneet enää nousta lumesta. Ympärilleen hän ei nähnyt enää yhtään, sillä lumi velloi niin kovasti ja tiheänä pistelevänä pilvenä hänen ympärillään. Jarmo yritti kaikin keinoin hahmottaa maastoa, mutta ei saanut siitä yksinkertaisesti mitään irti. Ei näkynyt puita, ei kiviä, ei minkäänlaista kumparetta tai notkelmaa. Hän saattoi yhtä hyvin olla järven jäällä tai metsäaukiolla tai jonkin kumpareen päällä. Jarmo ei tiennyt. Hän tärisi jo kuin haavanlehti. Vapisevin käsin hän otti kepin olaltaan ja avasi sitomansa nyytin solmuistaan. Nyytin sisällön tonttu tyhjensi maahan isänsä juomasarvea lukuun ottamatta. Sen hän laittoi tunikansa taskuun. Sormet hällä oli niin jäykät ja jäiset, että kesti hyvän aikaa ennen, kun hän sai hyisessä viimassa nyyttinsä taiteltua auki. Vihdoin siinä onnistuttuaan hän kietoutui viimeisenä toivonaan maagiseen kankaaseen ja jatkoi sitten hidasta etenemistään. Kangas laahasi vähän perässä Jarmon astellessa kankeasti eteenpäin vailla suuntaa. Tässä tilassa Jarmo saavutti armottoman myrskyn silmän. Tai sitten myrskyn silmä saavutti hänet. Lumimyrskyssä ”myrskyn silmä” ei tarkoita rauhallista seestä kohtaa myrskyn keskellä. Se tarkoittaa jäistä vellovaa painajaista, jossa mihin tahansa suuntaan liikkuminen tuottaa suurta tuskaa. Edes maaginen kangas ei pystynyt pitämään myrskyä loitolla ja niinpä Jarmo lyyhistyi maahan, täristen heikkona rasituksesta ja kylmästä. Koskaan Jarmo ei ollut tuntenut itseään niin pieneksi ja avuttomaksi. Siinä tilassa Jarmo tutisi kahdeksikon pituisen ajan peläten kuolemaa. Kuin sokea vastasyntynyt kissanpentu, joka on joutunut eroon emostaan.

Silmät Jarmolla oli jo ummistettuina ja naama sen näköinen, että tämä hanki tulisi toimimaan hänen viimeisenä leposijanaan. Kuitenkin silmät suljettuinakin Jarmo pystyi erottamaan hopeisen sinisen valon, joka alkoi loistaa jossain hänen lähistöllään. Jarmon sydän löi tässä vaiheessa jo hyvin hitaasti hänen korvissaan. Vuoria ehti varmasti syntyä sinä aikana, joka kesti Jarmon raottaessa silmiään. Senkin tuloksena oli, että hän sai vain toisen silmän puolittain auki. Terävät lumihiutaleet pakottivat silloinkin räpyttämään tätä ainutta puoliavonaista silmää kaiken aikaa. Jarmo hahmotti eessä todella utuista hopeista hohdetta, joka voimistui hitaasti, vaikka myrsky ei näyttänyt hellittämisen merkkejä. Mikä valo voi yltää tämän läpi pääsemättömän myrskyn läpi? Jarmo ihmetteli tokkuraisena. Pian selvisi hohteen syy ja myöskin alulle panija. Myrskyn silmässä lyyhistyneenä Jarmo kohtasi pohjan tähden, eksyneiden ja yksinäisten ystävän.

 Oletko löytänyt perille, Jarmo? Pohjantähti kysyi.

Jarmo ei saanut sanaa suustaan. Hän oli jäässä kuin muumien mörkö. Pohjantähti hieroi yhteen säihkyviä käsiään ja puhalsi niihin. Hän tarkasteli Jarmoa pitkän tovin samalla kun hänen valonsa hehkuen vuorotellen voimistui ja sitten taas vaimeni, niin että lumi ympärillä näytti vaihtuvan pyhäksi aika-ajoin.

 Olen tavannut useita merimiehiä, jotka aina halusivat löytää perille. Tein heille karhun palveluksia, kun autoin heitä suunnistamaan seuraavaan satamaan. He olivat niin usein tyytymättömiä. Ainoastaan satamasta uudelleen lähtiessään he tunsivat sanoinkuvaamatonta tyytyväisyyttä. Mutta lähtemiseenhän ei edes tarvitse tarkkaa suuntaa, vai mitä?

Jarmon havainnot muuttuivat yhä epäselvemmiksi. Hän erotti ympäristöstä lähinnä kirkastumisen voimistumisen ja vaimenemisen, joka oli kuin syke ympäröivässä todellisuudessa. Jarmo nielaisi ja yritti karistaa kurkkuaan, jotta voisi sanoa tarvittavia kunnianosoituksia pohjantähdelle, joka suurena henkiolentona oli hyvin tärkeä ja arvostettu. Se ei kuitenkaan onnistunut. Maailma jatkoi hämärtymistään, mutta Jarmo erotti vielä jostain kaukaa pohjantähden rauhallisen äänen.

 Kerran eräs yksinäinen purjehtija hirvittävän myrskyn silmässä kysyi minulta: mitä valaistuminen maksaa?
- Mitä sinä luulet Jarmo? Mitä valaistuminen maksaa?

”Mitä valaistuminen maksaa?”
”Mitä valaistuminen maksaa?”




 Jarmo!

Jarmo säpsähti hereille. Hopeinen hohde valaisi hänen kasvojaan, vaikka muuten oli täysin pimeää. Jarmo nousi istumaan ja katsoi ylöspäin. Hänellä oli ontto tunne rinnassaan. Olenko minä kuollut? Maailma velloi. Mustana ja sinisen silkkisenä hänen yllään. Yksi omituisen näköinen kala, jonka silmät näyttivät sokeutuneilta, ui vähän matkan päästä. Jarmo seurasi sen menoa katseellaan, kunnes se katosi mustuuteen. Sitten hän vilkaisi hohtavaan pohjantähteen, joka istuskeli isohkolla kiven lohkareella huvittuneen ja kiinnostuneen näköisenä. Hän katsoi Jarmoon odottavasti.

  - Kuusenkerkkä sentään. Missä me oikein olemme? Jarmo sai vihdoin sanotuksi.

- Tervetuloa takaisin Jarmo! Pohjantähti sanoi ja hymyili säihkyvää hymyä.

- Missä sinä luulet, että me olemme?

Jarmo katseli ympärilleen. Heidän ympärilleen oli liejuista ruskeaa maata. Se oli elotonta ja tasaista, pieniä kuoppia lukuun ottamatta. Tällaista joutomaata oli näkyvissä ympyrän muotoisen alueen verran sinne asti, minne pohjantähden valo vielä ylsi. Ympyrän ulkoreunoilla oli jo hämärää, ja sen ulkopuolella oli säkkipimeää.

 - Meren pohjassa. Jarmon suusta tupsahti yhtä tahattomasti kuin ihmiseltä voisi päästä pieru metrossa.

 - Aivan. Pohjanätähti myhäili.
 - Mutta mutta.. miksi me olemme merenpohjassa? Jarmo kysyi edelleen häkeltyneenä. 

 - Toin meidät tänne. Monet tähdet lepäävät merenpohjassa, Jarmo. Täällä on rauhallista ja tarpeeksi pimeää.

Jarmo ei enää osannut vastata mitään. Hän vain tuijotti vellovaa pimeää merta yllään. He olivat molemmat hiljaa ja pohjantähtikin jäi katselemaan kuin kaunis valosta tehty patsas pyörteilevää merta. Jarmo ei osannut sanoa mitä meri toi hänelle mieleen. Hän ei ollut koko monta sataa vuotta kestäneen elämänsä aikana nähnyt mitään vastaavaa. Meri oli elävä, tumma, hyytävä, suunnaton ja ainaisessa hitaassa liikkeessä. Jopa järven pohjasta erotti aina kaukaisesti auringon säteitä, jotka tekivät pintavesistä kirkkaita ja vaaleampia. Nuorena Jarmo olikin sukeltanut silloin tällöin järvien syvyyksiin ja katsonut pohjalta ihastuneena pinnan valokihermiä, jotka leikkivät ikään kuin lapsoset kaukaisuudessa, tehden vedestä niin paljon nuorekkaamman ja iloisemman. Meren pohjasta ei nähnyt pinnalle. Ei erottunut edes yhtä auringon sädettä, joka olisi puhkonut syvää tummuutta. Oma pienuus pimeässä merenpohjassa korostui tavalla, jota ei voi verrata edes vuoren rinnalla seisomiseen. Jarmosta tuntui kuin he olisivat olleet tässä pienessä kipinässä kaikki mitä oli jäljellä maailman kaikkeudesta. Ilman pohjantähden loistetta olisi ollut pilkkopimeää.

 - Jarmo?

Jarmo kääntyi hajamielisesti pohjantähden puoleen. Pohjantähti huokui yliluonnollisen vahvaa ystävällisyyttä ja viisautta. Hänen äänensä oli pelkkää hyväileviä toiveikkaita säteitä.

 - Tiedätkö mitä valaistuminen maksaa, ystävä?

- Kröhöm, täytyy myöntää, etten tiedä teidän tähteytenne.

- Se maksaa surullisen sydämen.  
- Olento ilman tarpeita, ilman toiveita, ilman ulkopuolisuutta ja ilman häpeää voi olla vapaa ja nähdä maailman itsestään riippumattomana. Mutta ei vielä silloinkaan kenenkään näkökulmasta. Valaistunut voi olla vasta, kun tuntee sen saman surullisen sydämen muissa ihmisissä, kun mistä olet itse aluksi luopunut.  

    - Voisin ottaa sinulta kivun pois Jarmo.. Mutta et sinä sitä halua. Kukaan ei halua olla sydämetön, mutta kukaan ei halua myöskään kaikkien sydämien surua kannettavakseen.

Jarmo itki.

  - Tiedän, että oma surusi tuntuu suurelta. Tiedän tämän, koska tunnen surusi.

Jarmo sulki silmänsä ja jatkoi itkemistä. Sama pimeys, joka oli meressä, oli myös hänen silmiensä takana ja hän oli niin yksin. Jarmo hytkyi itkusta, mutta tunsi, kuinka pohjantähti sulki hänet syliinsä ja tuuditti. Jarmo itki pitkään, tyrskähteli, valitti ja vaikeroi ääneen. Suuri hyytävä ja tumma suru kulki hänen lävitseen. Mutta itkeminen toi hänelle myös helpotusta. Lopulta itku vaimeni ja Jarmo tunsi olonsa puhdistuneeksi. Hän hymyili ja avasi varoen silmänsä.

   - Voi sentään. Tuntuu kuin valtameren paino olisi poistunut rinnasta.

Pohjantähti erkani kauemmas Jarmosta, ja tarkasteli häntä. Hidas hymy nousi hänen huulilleen. Jarmoa nauratti ja hän repesikin hohottavaan nauruun, niin että kumisi. He molemmat nauroivat makeasti ja pitkään, niin että muutama kalakin tuli sitä uteliaana lähempää todistamaan. Lopulta Jarmo oli niin naurun väsyttämä, että hänen oli otettava tukea käsillä polvistaan ja huohotettava raskaasti. Vihdoin hän suoristautui yhä tyytyväinen hymy huulillaan. Jarmo piteli käsiä lämpimän vatsansa päällä vapautuneesti. Pohjantähti virkkoi seuraavaksi hymyn haituvia yhä äänessään.

 - Tiedätkös Jarmo.. Tunnen Kuopiosta erään kaupunkijunan kuljettajan. Hän on hilpeä veikko, oikea velikulta. Hän rakastaa ammattiaan niin, että jokaisella hänen ajamallaan kierroksella on lystiä kerrassaan. Pidän hänestä niin kovasti, että aina kirkkaina öinä lähetän säteittäin kauniita unelmia hänen lapsilleen..

         - Lähetin aikanaan sinullekin unelmia ystävä hyvä. Valitettavasti itse en koskaan saa päättää mitkä pääsevät perille ja mitkä eivät. Kuitenkin neuvoisin sinua kokeilemaan soittamista ja säveltämistä. Olet jo maan mainio soitinten valmistaja. Mikset itse soittaisi?

         - En minä oikein tiedä, tuota. Tämmöinen vanha koira opi enää uusia temppuja.

        - Sinähän olet tonttu parhaassa iässä. Kokeile edes! Ja mieti tätä ystävä: yhteen sävelmään voi saada tunteita vuodatettua enemmän kuin sataan liuskaan sanoja.

         - Hmm niin. Ehkä sitä voisi kokeilla. Jarmo vastasi hieroen leukapartaansa.

Pohjantähti hymyili hetkellisesti, kunnes vakavoitui ja käänsi katseensa hitaasti kohti korkeuksia.

    - Minun on mentävä nyt. 

  - Miten voin ikinä kiittää sinua oi ylistetty.. 

 - Tee vaikka sävelmä minusta!

Pohjantähti loisti välkähteleviä kirkkaampia säteitään vielä hetken Jarmolle, kunnes rupesi kohoamaan hitaasti pimeästä merenpohjasta korkeammalle. Lukijana voit vain kuvitella, minkälainen näky on pohjantähti kohoamassa pimeydestä korkeuksiin kaikessa majesteettisuudessaan. Voi ihmissilmää, joka näkee niin vähän! Jarmo nimesi hetken hetimiten kauneimmaksi elämässään. Sitten yllättäen Jarmolle tuli mieleen jotakin, joka oli melkein tyystin ja kokonaan unohtunut. Niinpä hän vielä huusi.

   - Pohjantähti?!

 - Niin?

 - En kai minä tuota.. Ole kuollut?

Pohjantähti päästi helisevän naurun purskahduksen korkealta Jarmon yläpuolelta.

 - Mene ottamaan selvää ystävä hyvä. Minä olen ymmärtänyt, että metsänväki kestää kylmää melkein siinä missä lumiukotkin.

Samassa suunnaton valo välkähti, niin että Jarmo joutui peittämään silmänsä. Pohjantähti oli noussut merestä ja oli poissa. Mutta hän oli jättänyt kauniin valovanan jälkeensä.. Niin, että pintavedet säihkyivät iloisina ja vallattomina kuin safiirit. Turkooseina, korkeina ja ihanan selkeinä. Jarmo ponnisti pois pohjasta. Pois pimeästä. Kuplavanat perässään. Pois. Ja vesi ympärillä lämpeni samalla kun valo lisääntyi. Jarmo potki yhä hurjemmin ja tunsi lapsenomaista riemua kiitäessään kohti pintaa, veden kulkiessa keholla kuin silkki. Hän oli täynnä elämää. Täynnä voitontahtoa. Ja kohta. Hän rikkoi veden pinnan. Pisarat vain lensivät kaikkiin suuntiin.

Kommentit

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Lenkkisauna

Joulu- Tammikuun irtonaiset/keskeneräiset lauseet, sanat, ja ajatukset

Philip Pullman, Vedenpaisumus, Lyran kirjat - Kirja-arvostelu