S eison ikuisen kaupungin porteilla. Tunnen pelon. Vääristävän. Ja virkistävän.. Kuivan suuni. Tutisevat jalkani, joissa ihokarvatkin jännittyvät suoriksi. - Ole rohkea! Niin jylisee kallio. Ei.. Ei sentään. Niin lausuu musta kissa, joka istuu vähän matkan päässä vesiputouksen alla ja nuolee tassujaan. Minä vihasin ennen kissoja. En enää. Luon hermostuneen vilkaisun portteihin, jotka on rakennettu samasta aineesta kuin tähdet. Portin  raaka kimaltelu häikäisee silmäni. Käännyn kannoiltani ja astelen päkiöilläni pitkin marmorista, kuumuutta uhoavaa kiveystä kissan luo, varoen tuottamasta ylimääräisiä ääniä. Pääsen vesiputouksen juurelle. Kissa nuolee itseään, ei välitä minusta. Heilutan varpaitani sandaaleissani, kun yritän keksiä jotain sanottavaa. Jotain tärkeää.. Ei tällaisessa paikassa voi puhua mistään turhasta. - Älä puhu paskaa. Kissa toteaa ykskantaan ja lopettaa samassa itsensä nuolemisen. Keltainen silmä, vihreä silmä. Sinä olet hän. Hän on sinä. Voi sentään.. mitä täm