Iäisyyden porttien ulkopuolella

Seison ikuisen kaupungin porteilla. Tunnen pelon. Vääristävän. Ja virkistävän.. Kuivan suuni. Tutisevat jalkani, joissa ihokarvatkin jännittyvät suoriksi.

- Ole rohkea!

Niin jylisee kallio. Ei.. Ei sentään. Niin lausuu musta kissa, joka istuu vähän matkan päässä vesiputouksen alla ja nuolee tassujaan. Minä vihasin ennen kissoja. En enää. Luon hermostuneen vilkaisun portteihin, jotka on rakennettu samasta aineesta kuin tähdet. Portin raaka kimaltelu häikäisee silmäni. Käännyn kannoiltani ja astelen päkiöilläni pitkin marmorista, kuumuutta uhoavaa kiveystä kissan luo, varoen tuottamasta ylimääräisiä ääniä. Pääsen vesiputouksen juurelle. Kissa nuolee itseään, ei välitä minusta. Heilutan varpaitani sandaaleissani, kun yritän keksiä jotain sanottavaa. Jotain tärkeää.. Ei tällaisessa paikassa voi puhua mistään turhasta.

- Älä puhu paskaa.

Kissa toteaa ykskantaan ja lopettaa samassa itsensä nuolemisen. Keltainen silmä, vihreä silmä. Sinä olet hän. Hän on sinä. Voi sentään.. mitä tämä tarkoittaa.

- Anteeksi tahdittomuuteni riepu, mutta tarkoitin vain.. tarkoitin vain, että älä puhu paskaa itsellesi. Jumalat puhuvat kaiken aikaa paskaa. Henkiolennot varsinkin. Ikuisuus on liikaa sellaiselle konseptille kuin tahto.

Nielaisen rutikuivaan kurkkuuni, joka kutiaa kuin tuhannet muurahaiset kipittäisivät pitkin kitalakeani ja ruokatorveani ylös ja alas. Lopulta saan kakistellen ja kuivia huuliani nuollen sanotuksi.

- Sanot noin vain siksi, koska olet sinä.

Kissa kallistaa päätään, venyttelee, mutta katsoo kaiken aikaa minuun.

- Voi riepu, tiedät ettei tuo polku johda mihinkään. Ei kerrassaan mihinkään. Sinä olet sinä. Sinä sanot aina asioita, koska olet sinä. Mutta miksi olet sinä? Miksi pääsit tänne, tähän paikkaan, joka on tarkoitettu muinaisille, ei sinulle. Tiedämme molemmat, että olet vanha sielu, mutta.. Et sentään niin vanha..

Kissa katsoo minuun ivallisesti.

- Toivoin, että sinä voisit auttaa minua ymmärtämään.

- Minä sanomassa asioita, koska olen minä.. ja tämän vähäisen selkeän hetkesi jälkeen.. pyydät apua minulta?

Kohautan olkapäitäni. Ehkä rentoudun vähän. Se on hän! Tiesinhän minä. Vesi solisee vieressä niin kuin maassa, se juoksee, laskettelee alas, alas, kauniisti, aivan kuin taivaassa.

- Ajattelin, että todennäköisesti vihaisit tätä paikkaa.

Kissan silmät välähtävät vihaisesti.

- Vai niin sinä ajattelit. Ehkä sinussa onkin ainesta joksikin vähäiseksi jumalaksi. Totuus kuitenkin on, että ajattelet liikaa riepu. Enemmän kuin sinulle on hyväksi.

Vaikenen, vaikka mieleni tekisi kiusoitella häntä. Vetää hännästä, ärsyttää. Mutta ymmärrän, että haluni noihin asioihin, kumpuaa vain ja ainoastaan siitä, että hän on hän. Hurskaudesta se ei ainakaan johdu. Pois se minusta. Minä olen riepu, yössä ontuja, taiteilijan kuvatus. Oivallus kiiltää ja liitää mieleni aroilla nopeana kuin antiloopilla, jota leijona tukehduttaa vahvoilla leuoillaan.

- Voisitko millään auttaa minua, mesir? Minun täytyisi tavata eräs, muinainen. Ja uskon, että hän on jossain tuolla. Jossain täällä. Minun täytyy vain päästä.. Sinne jonnekin.

- Myönnän, että yllätit minut. Pyydät apua minulta, osoitat minulle kunnioitusta, samalla kun maailmankaikkeuden suurimmat alkuvoimat.. ovat vain kurottamisen mitan päässä sinusta. Luulen siis, että olet mieltynyt minuun!

Kissa hypähtää jaloilleen ja heiluttaa häntäänsä, joka kiemurtelee kuin käärmeellä. Samalla vatsaani vääntää tuskallisesti, mutta pidän naamani peruslukemilla. Miksi minä aina jännitän vatsallani.

- Kyllä ne taitaa jotain hyödyllistä opettaa sittenkin niissä oppilaitoksissa!

- En oppinut tätä kouluista. Siellä sinusta vaietaan, mesir. Sinut mainitaan ainoastaan siinä yhteydessä, kun kerrotaan miten koettelit autiomaassa vapahtajaksi nimitettyä.

- Mikä sääli! Mutta nyt riittää rupattelu.

Kissa astelee rauhallisesti jalkojeni juureen ja kynnet valitettavan ulkona se jatkaa matkaansa pitkin säärtäni, jossa ihokarvat ovat edelleen stressistä suorina. Kissan kynnet uppoavat minuun tuskallisesti kuin ongen koukut, mutta kohta se pääsee olkapäälleni ja kipu hellittää. Jään jännittyneenä odottamaan mitä seuraavaksi tapahtuu. Tässä paikassa.. Mitä vain voi tapahtua. Mutta mitään ei näytä tapahtuvan..

Kissan äkillinen läheisyys, sen pehmeys, se tuntuu oudolta, mutta myös jollain käsittämättömällä tavalla kiihottavalta. Tunnen lämpimän hurmoksellisen värähdyksen jalkovälissäni. Se on hän. Mutta tuntuu, että aika hidastuu. Kieli katoaa. Me kaksi vain nökötämme siinä, niin lähellä toisiamme, että pulssini vain pamppailee hatarasta ja kieroutuneesta euforiasta, joka kuitenkin alkaa hitaasti laantua suonistani. Ja koska mitään ei sanota, kukaan ei sano mitään, alan tuntemaan oloni kiusaantuneeksi, kyllä vain, ja äskeinen hurmoksellinen värähdys laantuu ikäväksi häpeäksi ja mielipahaksi, joka kulkee kapoisissa raajojeni rihmastoissa hohkavan lyijyn tavoin.

Pian alkaa läheisyytemmekin tuntua kestämättömältä, tuo kauhea lämpö, onko se peräisin meistä molemmista, vai vain minusta. Jännityn jäykäksi kuin halvauksen saaneena, ja pian hikipisara kulkee pitkin otsaani. Toivon hartaasti, voi toivon niin hartaasti, että tuota viheliäistä lämpöä ei olisi, että se voisi kadota olkapäältäni. Kissa sähisee korvaani, tunnen ihollani viileät sylkipisarat, ja sen kynnet uppoavat syvemmälle minuun, lihaani ja kohta taas tunnen uuden hurmoksen aallon kulkevan jalkojani pitkin kohti yhä kuumenevaa haaroväliäni, jossa kuohuu hallitsemattomaksi yltynyt kiima. Tärisen kuin horkassa, mutta muuten en uskalla liikahtakaan. Kainaloni puskevat hikeä, hengitys nopeaa ja katkonaista. Kestämätöntä, kestämätöntä, kestämätöntä mutta niin ihanaa.

- LOPETA.. !

- LOPETALOPETALOPETA. EN KESTÄ ENÄÄ.

Kissa kiristää otettaan, kutittelee hännällään niskaani, puskee päällään vasten korvaani ja tunnen, kuinka jäykistyn keihääksi, jäykistyn ja huudan pääni sisällä samaan aikaan häpeästä ja mielihyvästä. Alan nyyhkyttämään, mutta yhä vain kissa kutittelee hännällään niskaani ja saa väreet kulkemaan kaikkialle kehossani mannerlaattojen törmätessä toisiinsa. En pysty edes anelemaan, nyyhkytän vain ja lämmin, surkeasta lämpimästä himosta kääritty vaippa puristaa minua armotta sisäänsä, sallien minun vain hädin tuskin silloin tällöin hengittää. Vielä kerran kissa painaa kyntensä syvemmälle lihaani, niin että punaista tummaa verta pirskoontuu ulos kehostani siellä missä iho rikkoontuu, ja veri valuu pitkin vatsaani ja selkääni pienten vesiputousten tavoin minun tajuntani ulistessa yksinäisen koiran hartaudella vailla muuta kiintopistettä kuin kipu, nautinto ja häpeä. Lyhyen tuskallisen tovin kissa vielä odottaa raukeana, sitten se nuolaisee minua kerran korvasta, hiekkapaperisella kielellä ja hyppää takaisin maahan hartialtani. Romahdan maahan uikuttamaan vatsalleni, haukon syvään henkeä ja edelleen tärisen kiireestä kantapäähän.

Kissa katsahtaa alennustilaani ja heilauttaa huvittuneena häntäänsä.

- Minähän sanoin riepu. Sinä mietit liikaa..

Hetkeen ei kuulunut muuta kuin vesiputouksen solinaa ja katkonaista uikutustani, kunnes kissa tokaisee.

- Nyt saatat päästä sisään. Ainakin viimeksi se toimi. Voihan olla, että se ei jostain syystä tällä kertaa toimi. Mutta sen näkee sitten. Minä menen nyt, chao!

 

Tuntuu, että kuolani valuu ikuisen kaupungin ulkopuoliselle kiveykselle vain muutaman sekunnin, vaikka aikaa olisi voinut yhtä hyvin kulua tuhannen ja yhden epäselvän unen verran, mutta havahdun siihen, kun joku varjostaa taivaallista tähtiloistetta, joka tätä maailmaa valaisee. Kun raotan toista silmääni, näen kaavun helman. Yritän kohottautua istumaan, mutta kehossani ei ole virtaa edes taskulampun vertaa. Romahdan takaisin maahan. Minusta valunut veri ja hiki ovat sotkeneet kauniin kiveyksen tahmeaksi altani.  

- Hyvä jumala, nousehan nyt.

Miellyttävä vanha ääni sanoo jostain yläpuoleltani.

Tunnen, kuinka minua tuetaan ja niin pääsen vihdoin kohottautumaan ja lopulta jopa niin, että seison omilla jaloillani. Tilani on mitä säälittävin, kyyneleet ovat tahranneet naamani ja housuistani erottuu selkeästi omenan kokoinen märkä, vahvasti imelältä löyhkäävä läikkä.

- Ki- kiitos.

Saan sanottua, kun minun täytyy jo rientää oksentamaan. Kaon sisuksistani kaiken mitä siellä on ja on joskus ollut, ja vaikka oloni helpottaa hiukan, tunnen itseni likaisemmaksi kuin koskaan ennen. Loiseksi, inhottavaksi pilaantuneeksi parasiitiksi.

- Olen pahoillani. Vanhan miehen ääni kuuluu jostain vierestäni.

Nyt vasta kiinnitän huomiota paremmin auttajaani, ja näen hänen kasvonsa. Ne ovat ylväät, parrakkaat, silmät harmaat, sähköä täynnä ja jokainen liike on hillitty ja rauhallinen. Nikottelen vielä oksennuksen jäljiltä, syljeskelen ja tärisen, kunnes saan sanotuksi.

- Se-se oli paholainen. Paholainen tämän teki.

- Ei lapseni. Ei tämä ollut paholaisen tekosia. Tuo sama onneton pikkupiru, mikä lie demoni on vaaninut täällä jo satoja vuosia. Aina uutta uhria odottamassa, jonka tahrata vain voi. Paholaisen sukua hän on kyllä, se myönnettäköön, mutta enemminkin joku kaukainen pikkuserkku tai jotain sinne päin. mmm , niin.

Punnerran itseni ylös heikotuksesta ja kuvotuksesta huolimatta.

- Yritätkö sanoa, että minut ra- raiskasi joku mikälie tuntematon pikkudemoni, ja kaikki tuo jonka äsken koin, oli vain onnetonta harhaa, jonka luulin käyväni läpi itse pirun, pimeyden ruhtinaan kanssa.

- Kyllä vain, osapuilleen noin. Joku ö luokan demoni taisi olla kyseessä, ei se muuten täällä luuhaisi päivät pääksytysten.

Horjahdan pelkästä tästä kipeästä mahdollisuudesta ja edelleen tykyttävästä huonosta olosta sekä kurjuudesta.

- Ei. En suostu uskomaan sitä. Soperran ja meinaan kaatua huimauksen ottaessa minut valtaansa.

- Sinä uskot mihin haluat lapsi. Niin kaikki muutenkin nykyään tekevät. Vanhus kaavussa vastaa hiukan happamasti. Mutta sitten hän jatkaa lempeämmällä äänellä.

- Tulehan nyt, sinä tarvitse hoitoa. Olet sangen huonossa jamassa. Tiedän erään, joka voi auttaa.

Annan talututtaa itseni, tässä karmeassa mielen ja ruumiin tilassa, ohi ikuisen kaupungin porttien, jotka noin vain aukeavat vanhukselle ääntä pitämättä ja pahoinvoinnistani huolimatta en voi olla ihastelematta aukeaa, jolle saavumme. Sillä aivan sen laajan ympyrän muotoisessa keskustassa seisoo majesteettisena, kaikissa prisman väreissä, itse elämän puu, joka kurottelee miljoonilla oksillaan jokaiseen mahdolliseen ja mahdottomaan ilmansuuntaan. Puu, josta kaikki kosminen elämä on saanut alkunsa. Alpha piste, olemassaolon syy ja seuraus. Luovuuden alkulähde.. Mielessäni sävähtää hetkellinen hartaus, huolimatta siitä, että tunnen olevani syvemmin loukattu kuin koskaan aikaisemmin.