- Liisa! Liisa! Tule tänne. -  Miksi mekkosi on aivan ryvettynyt? - Se likaantui maalla, ja isä sanoi, että vaatteissa kuuluukin näkyä, että on kesä. - Pentele sitä miehen nahjusta, jos häntä voi edes mieheksi sanoa. Liisa katseli äitiään ylös hämillään, silmät varjostuneina. - Eikö isä sitten ole mies? - Oi kyllä hän on mies. Piittaamaton, itsekeskeinen ja laiska retale. Ei edes pyykkiä pysty pesemään. Miten ihmeessä hän on selvinnyt aikuisikään tuollaisilla maneereilla, sitä minä kyllä välillä mietin. - Otahan se mekko nyt pois. - Oletko sinä minulle vihainen? - En kultaseni. Isäsi vain luistaa sellaisista asioista, joita me yhdessä sovimme. Se tuntuu äidistä pahalta, koska äidistä tuntuu, ettei voi oikein luottaa isään enää. - Isä oli maalla aika surullinen. Röhnötti vain nojatuolissa. Liisa rupesi pujottamaan mekkoa yltään. Äiti tarkasteli Liisaa mietteliäänä, mittaili hänen hiustensa pituutta ja pohti, olisiko jo aika viedä tytärtä kampaamolle. Ritva voisi siistiä tuota kuontalo