Routarouva

 

- Liisa! Liisa! Tule tänne.

-  Miksi mekkosi on aivan ryvettynyt?

- Se likaantui maalla, ja isä sanoi, että vaatteissa kuuluukin näkyä, että on kesä.

- Pentele sitä miehen nahjusta, jos häntä voi edes mieheksi sanoa.

Liisa katseli äitiään ylös hämillään, silmät varjostuneina.

- Eikö isä sitten ole mies?

- Oi kyllä hän on mies. Piittaamaton, itsekeskeinen ja laiska retale. Ei edes pyykkiä pysty pesemään. Miten ihmeessä hän on selvinnyt aikuisikään tuollaisilla maneereilla, sitä minä kyllä välillä mietin.

- Otahan se mekko nyt pois.

- Oletko sinä minulle vihainen?

- En kultaseni. Isäsi vain luistaa sellaisista asioista, joita me yhdessä sovimme. Se tuntuu äidistä pahalta, koska äidistä tuntuu, ettei voi oikein luottaa isään enää.

- Isä oli maalla aika surullinen. Röhnötti vain nojatuolissa.

Liisa rupesi pujottamaan mekkoa yltään. Äiti tarkasteli Liisaa mietteliäänä, mittaili hänen hiustensa pituutta ja pohti, olisiko jo aika viedä tytärtä kampaamolle. Ritva voisi siistiä tuota kuontaloa, niin että sitä voisi taas jotenkin järkevästi kammata ilman hirveää riitelyä ja sanaharkkaa.

- Isälläsi on vähän sellainen melankolinen luonteenlaatu.

Säde totesi hajamielisesti ottaessaan mekon tyttäreltään ja sukiessaan sitä, tarkastellen sitä peittäviä lukuisia tahroja. Voi tätä kaunista kangasta. Se olisi voinut hyvinkin kestää vuosia, jos sitä olisi vain pidetty oikein.

- Isä sanoi, että hän on surullinen sen takia, koska ikävöi sinua niin kovasti.

Säde pysäytti kankaan nyppimisen ja loi tutkivan katseen tyttäreensä. Sitten hän kiikutti mekon pyykkilinkoon ja käänsi Liisalle samalla selkänsä. Äiti rupesi touhuamaan pesuaineiden kanssa ja kolisteli kaapissa kovaäänisesti.

- Ikävöitkö sinä myös isää? Liisa jatkoi.

Säde annosteli pyykinpesuaineen, käänsi hanan päälle ja rupesi latomaan muita vaatteita linkoon, tarkastaen huolellisesti jokaisen taskun nenäliinojen ja muiden unohtuneiden tavaroiden varalta. Onneksi Liisa ei sentään täyttänyt taskujaan hiekalla, niin kuin naapurin Lauran kaksoset.

- Aina silloin tällöin. Kyllä.

- Mutta olen myös varma, että meidän eromme oli oikea päätös.

Liisa katseli maahan, paljaisiin varpaisiinsa, riiputti päätään ja tunsi olonsa surulliseksi. Mutta sitten uhma iski häneen terävästi.

- Sinä olet ilkeä ja ihan mahdoton. Kontrolloit kaikkea. Ei ole isän syytä, että olet tuommoinen.

Sen sanottuaan Liisa kääntyi kannoillaan, ja juoksi alusvaatteisillaan pois pesutuvasta.

- Liisa. Liisa!

Äiti jäi kädet lanteillaan seisomaan pesutupaan ja kuulosteli Liisan askelia heidän rivitaloasunnossaan. Liisa kuului juoksevan yläkertaan, varmaankin omaan huoneeseensa. Säteen kurkkua kuristi, ja hän yritti hengittää rauhallisemmin. Pesutuvassa yksin seistessään hänessä huokui tunteita, jotka olivat enemmänkin yksinäisyyden järkytystä kuin kaipuuta entiseen. Säde tuijotti vaatteiden myttyä, joka oli juuttunut pesulingon nieluun.

Tätä samaista pesukonetta vasten hän ja Lassi olivat rakastelleet niin monet kerrat. Pesukone oli ollut heidän kihlajaislahjansa Lassin vanhemmilta yhteiseen kotiin. Se oli inhottava, uutenakin vanha ja rämisevä kapistus, mutta jostain syystä he olivat ajautuneet kerta toisensa jälkeen panemaan sen ääreen melkein kuin pesulingon virtapiireihin olisi kätketty jokin nahkakantiselta perhealbumilta haiseva rakkausloitsu. Ehkä samaista loitsua saattoi syyttää siitä, että miltei jokaisella kerralla Lassi oli lauennut jo muutaman minuutin jälkeen niin, että Säde oli jäänyt noista sessioista verrattain tyytymättömäksi..

Vaikka Lassi oli välillä itsekeskeinen paskaläjä, niin silti muisto yhteisestä läheisyydestä läikähti Säteen mielessä niin kuin hetki ennen hyppytornista veden alle humahtamista ja sai hänet muistamaan miltä tuntui tanssia toisen iholla hulluna ja rakastuneena. Säde tuijotti menneisyyden kuvia ja ihmetteli sitä versioita itsestään, joka pulppusi hellyttelysanoja ja lennosta pudotettuja suukkoja sille miehen retaleelle. Hän näki itsensä silittelemässä Lassin hiuksia ja puristamassa tätä perseestä. Vittuilemassa niin kuin vain vittuillaan ihmiselle, jolta kaipaa pärskähdystä rakkautta muulla tavoin kuin arkisen tyhjillä mantroilla.

Osattiin me olla aika hiton onnellisiakin. Säde ajatteli, mutta jo miltei saman tien hän keräsi itsensä, sipaisi nutturasta karanneen hiuksen takaisin korvan taa ja jatkoi pyykkien latomista koneeseen. Hän sulki koneen luukun, laittoi päälle oikean pesuohjelman ja harppoi sitten lämmitettyä kaakelilattiaa pitkin pois pesuhuoneesta. Hänen takaansa kuului, kuinka pesukone naksui ja alkoi sitten linkoamaan. Säde sulki perässään oven, jottei melu tunkeutuisi niin äänekkäästi muualle taloon. Sitten hän oikaisi parkettia pitkin portaikkoon, kapusi portaat ylös ja meni tyttärensä ovelle. Hän koputti siihen jämäkästi. Ovessa oli piirrettynä yksisarvinen, jonka sarvi oli sateenkaaren väreissä.

- Liisa? Saanko tulla?

Kun vastausta ei kuulunut, äiti raotti ensin hiukan ovea ja astui sitten sisään. Huone oli melko sottainen, legoleikit olivat selkeästi jääneet kesken lattialle, piirtämistavaratkin olivat sekaisin työpöydällä. Liisa makasi hämärässä huoneessaan sängyllä kasvot tyynyyn painettuina.

Säde silmäili hetken ympärilleen ja pujotteli sitten lelujen välistä sängyn läheisyyteen. Hän seisahtui paikoilleen katselemaan tuohtunutta tytärtään, joka puristi käsillään peittoja ja ei ollut huomaavinaan äitiään. Sitten tyynyä vasten kuului tukahtunut huudahdus.

- Mene pois!

Säde seisoi aloillaan, suoristi ryhtinsä ja sanoi sitten.

- Liisa. Sinä tiedät, ettei tämä toimi niin. Sinulla on täysi oikeus olla vihainen. Mutta sinun on puhuttava minulle.

Liisa painoi kädet korvilleen ja rupesi potkimaan jaloillaan.

- Lällää lää minä en kuule mittäään. En mittään.

Säteen silmät terävöityivät, ja hän oli kivahtamaisillaan Liisalle, mutta sitten hän malttoi mielensä. Hän kivahteli Liisalle jo muutenkin tarpeeksi. Hän odotti kärsivällisesti hetken ja kuunteli Liisan lallatusta. Liisa ei miltei koskaan osoittanut mieltään Lassille samalla tavalla. Äiti oli se koetinpuu, jolle huudettiin, kunnes voimat loppuivat, ja äiti oli se syli, johon ensimmäisenä kaivattiin, kun pelot ja hätä kävivät ylivoimaiseksi. Joskus Säde tunsi itsensä tärkeäksi tämän johdosta. Mutta tänään asetelma vitutti häntä rankasti. Säde hengitti syvään. Lopulta hän sanoi hiljaa.

- Tiedätkö, minä tulin aika surulliseksi siitä sinun äskeisestä kommentistasi.

Liisa lopetti potkimisen, mutta jatkoi lällättämistään.

- En mittään, en mittään, en kuule.

Säde katsahti vielä kerran tyttäreensä ja sanoi sitten.

- Tulen uudestaan hetken päästä. Ehkä sitten olet valmis keskustelemaan tavalla, jota sinun ikäiseltäsi nuorelta odotetaan.

Liisa jatkoi lällättämistä. Äiti pyöräytti silmiään, kääntyi kannoillaan, poistui huoneesta ja sulki oven perässään. Hän laskeutui kokolattiamatollisia portaita takaisin alakertaan, ohi muutamien valokuvataulujen, jotka riippuivat porrastetussa muodostelmassa seinustalla. Niistä toisessa Säde poseerasi itse räikeän oranssissa kelluntapuvussa armeijan kertausharjoituksissa ja hymyili valjusti kameraan päin. Toisessa komeili aallokossa kyntevä korkeamastoinen purjevene, jonka kyljet kiiltelivät vaaleina. Taulut muistuttivat Sädettä asunnosta, jonka hänen oli tarkoitus esitellä maanantaina kello 13. Pitäisi lounastaa jossain ulkona taas, koska seuraava näyttö olisi jo kello 15. Sitten viimein alkaisi lyhyt kesäloma.

Säde suuntasi olohuoneeseen, nappasi kaukosäätimen pöydältä ja rojahti sohvalle. Illalla pitää varmaan pestä hiukset ja sheivata säärien sänget. Liisan kynnetkin pitää leikata piakkoin. Jääkaapissa taisi olla vielä sitä vanhaa lasagnea, mitä voidaan syödä sitten illalla. Hän avasi television ja rupesi katsomaan sieltä yleisurheilua. Hänen lapsuutensa kodissa oli aina katsottu urheilulähetyksiä ja Säteelle tuli niistä kotoisa ja varjeltu olo. Selostajien äänet kietoivat tutun ympäristön tasaiseen levollisuuden tilaan, jossa oma koti tuntui suojaiselta nurkkaukselta maailman mölyjä vastaan.

Säde nosti jalkojaan sohvan käsinojalle ja tunsi olonsa raukeaksi. Hän seurasi miesten pituushyppyä puolihuolimattomasti, vaikka hänen katseensa eksyikin hetkeksi seuraamaan sälekaihtimien seinille piirtämiä valon viivoja. Mieskilpailijat olivat pukeutuneet tiukkoihin numeroituihin trikoisiin, jotka korostivat heidän muhkeita takamuksiaan. Säde seurasi kilpailijoiden totista ravausta, hölskyviä poskia ja hyppyjä hiekkalaatikkoon, joita seurasi aina hidastettu video hiekkaan pyllähdyksestä, ja nautti täysin siemauksin joutilaana olostaan.

Säde silmäili vielä jonkin aikaa televisiosta kilpailuja, kunnes pakottautui ponnistautumaan ylös sohvalta. Hän venytteli selkäänsä ja lähti sitten astelemaan kohti yläkertaa. Raskauden aikana ilmestyneet suonikohjut muistuttivat portaissa olemassaolostaan ikävänä poltteluna säärissä. Perhanan perhana. Käsilläkö tässä pitää ruveta kävelemään? Pitää varmaan varata aika hierojalle pikapuolin.

Tälläkin kertaa Säde koputti ja avasi Liisan ovea vähän nähdäkseen sisään. Liisa makasi edelleen sängyllä, miltei samassa asennossa, mutta hän oli pukeutunut pitkään yöpaitaansa. Ehkä hänelle oli tullut vilu. Hänen pienet jäsenensä erottuivat pitkän pellavapaidan laskoksista.

- Joko sinä olet valmis puhumaan, vai tulenko uudestaan myöhemmin?

Vastausta ei kuulunut, ja Säde odotteli hetken epävarmana ovenraossa. Sitten tyynyä vasten kuului pidätelty nyyhkäys ja Säde näki, miten Liisan keho kohoili itkun voimasta. Säde astui kunnolla sisään huoneeseen, meni sängyn luokse ja istuutui sängyn jalkopäähän. Hän rupesi hiljaa silittelemään Liisan selkää. Siinä hän sitten silitteli pitkin nyyhkyttävän lapsensa lämmintä yöpaidan selkämystä.

- Liisa?

- Mm. Kuului itkuinen vastaus tyynyä vasten.

- Voisit ehkä kertoa mikä sinua surettaa.

Liisa nyyhki tyynyä vasten, hiukset sotkeentuneina, mutta sitten hän käänsi päätään niin, että hänen punakat, ja kyyneleiden värittämät kasvonsa näkyivät. Hän nikotteli hetken ja sanoi sitten ääni väristen.

- Minä ikävöin mummaa. Kaikkia, jotka ei ole täällä.

- Kaikkia, jotka on poissa. Isää myös.

Liisa sortui uuteen itkukohtaukseen ja painoi jälleen kasvonsa vasten tyynyä. Säde tunsi olonsa raskaaksi, mutta yhä vain silitteli tytärtään.

- Ikävä iskee meistä jokaiseen joskus. Se on ihan okei. Se vaan kertoo, että sulla on hyvä sydän.

Säde suukotti Liisaa päälaelle. Itku alkoi jo hellittää. Liisa pyyhki kyyneleitä hihaansa ja kääntyi kyljelleen. Hän hengitteli värähdellen hetken, kunnes ohuet hengähdykset tasaantuivat hitaasti lähes normaaleiksi. Lopulta Liisa sanoi hiljaisuuden jälkeen.

- Voisitko kertoa taas mummasta?

- Mmh. No hyvä on.

- onko sulla hyvä asento?

Liisa käännähti selälleen, nappasi tyynyn tukemaan päätään, ja nyökkäsi sitten lähes huomaamattomasti.

- Nojaa, mitäköhän sitä kertoisi.. Sun mummas oli kyllä aivan uskomaton nainen.

- Hän oli määrätietoinen, hyvä ja välillä aikamoinen kovanaama. Mummalta jouduttiin poistamaan toinen rinta rintasyövän takia, mutta se ei sen vauhtia hidastanut. Muistan, kun olin ihan lapsi, miten mumma pesi savusaunallisen ukkoja sellaisella sangen kovalla hankausharjalla, ja ukot älisi vastaan, mutta mumma vain heristi harjaa ja piti ukot järjestyksessä.

Liisalta pääsi pieni kikatus.

- Niin sellainen oli sun mummas. Hänelle ei ollut helppo väittää vastaan. Raittiusasia oli hänelle tärkeä ja hän passitti aina ihmisiä lukemaan kirjoja.

- Ai sutkin äiti? Sähän et lue melkein koskaan!

Säde hymyili.

- Minutkin. Mumma tenttasi aina, että olinko lukenut hänen suosittelemiaan kirjoja, ja jos en ollut niin sain kuulla aikamoisen läksytyksen.

Liisa keinui hiukan, ja hymyili hajamielisesti.

- Entä mitä mumma tykkäs isästä?

Säde tirskahti.

- No alkuun ei pitänyt ollenkaan. Se piti isääsi melko saamattomana. Eikä mumma unohtanut kertoa sitä isälles säännöllisesti. Siitä meille tuli välillä riitojakin.

- Voi isä parkaa!

- Joo, mutta sitten mumma näki, miten hyvä sydän sun isälläs on, ja se mielisty siihen kyllä sitten lopulta.

- Missäköhän mumma on nyt?

Säteen sisällä syöksähteli hänen ja mumman yhteiset marjareissut, kesäiset sateet ja se miten mumma kertoi siitä, miten oli kerran kohdannut hirven syksyllä tienmutkassa. ”myö vain töllötettiin toisiimme, mie ja hirvi. Ja mie sanoin sille hiljaa, että: ootpa sie kaunis, älä minua pelkää. En taho siulle mittään pahaa. En mittään pahaa. Se katto minua isoilla ruskeilla silmillä ihan, ko ois ymmärtäny. Siinä myö seistii ties kuinka kauan ihmettelemässä toisiamme”.

Säde huomasi lopettaneensa silittämisen, jatkoi sitä sitten verkkaisesti, katsoi tyttöönsä ja hymyili valjusti.

- Mumma on taivaassa ja seuraa meidän molempien touhuja sieltä ja varjelee meitä pahoilta asioilta.

Liisa kävi vakavaksi ja tuijotti kattoon kuin olisi voinut nähdä sen läpi aina taivaaseen asti. Säde tutkaili tyttärensä keskittyneitä kasvoja, silitteli häntä verkkaan, ja hänen rintaansa levisi ylpeys, kun hän näki Liisassa samoja piirteitä kuin mummassa. Samanlaiset poskipäät, samanlaiset määrätietoiset silmät. Ja samankaltaisen sydämen.

- Äiti. Voitaisiinko lukea jotain kirjaa yhdessä? Vaikka Nalle Puhia?