Kerron nyt ja tänään eilisestä, jossa oli niin paljon kauniita asioita, että sitä olisi voinut luulla uneksi. Mutta niin kuin kaikissa saduissa ja tarinoissa oli tässäkin päivässä omat ongelmansa, jotka eivät kuitenkaan rumentaneet kauniita asioita, vaan päinvastoin. Ne tekivät päivästä yhä ikimuistoisemman. Aamumme alkoi aikaisella herätyksellä, joka oli yllättävän helppo minulle. En todellakaan ole aamuihminen. Mikael gabriel laulaa-älä herätä mua unesta. Minut kyllä herätetään aina aamuisin, mutta en silti herää. ~kahvi on mun henkilääke, kiitos ja aamen.~ Palataan aamuuni. Lähdimme matkaan hyvin vähäisellä aamupalalla, joka ei ollut omiaan parantamaan mielialaani.  Kaikesta huolimatta pääsimme lähtemään ja tallustimme aamun kalpeassa viileydessä metro-asemalle. Saksalaiset metrot eroaa suomalaisista sillä tavalla, että matkustustilat ovat yhtenäiset niin että metron perimmäisestä vaunusta näkee suoraan ensimmäiseen vaunuun, jos katsoo suoraan käytävää pitkin. Siitä tulee vielä

Juna-aseman arkisessa harmaudessa asteli kepein askelin vanhus, joka oli pukeutunut kirjavaan kukkahaalariin. Hänen valkoiset melko pitkät hiuksensa olivat sekaisin.   Vanhuksen laihasta olemuksesta huolimatta, hänen askeleensa olivat itsevarmat ja päättäväiset. Vanhus tanssahteli eteenpäin kuin jonkun muilta salatun musiikin tahdissa. Kukaan ei pystynyt kuvittelemaan häntä yhtään minkään muunlaisena kuin tuonlaisena. Tuo vanhus oli viisaus. Ei siksi, että hän oli vanha ja kokenut elämässään niin paljon, että jos hän surisi, hän surisi aina ja jos hän riemuitsisi hän tekisi sitäkin aina. Tänään riemu pulppusi hänestä, kuin lähteestä, jossa jäykät patsaat tietävät paikkansa maailmassa, mutta eivät pääse eteenpäin.  Mutta viisautta seurasi myös hulluus. Hän ei ollut hullu, koska oli vanha ja hänen kokemuksensa olisivat musertaneet hänet. Mikään ei voinut tavoittaa häntä. Ei, vanhus oli hullu, koska viisaus kyllästytti häntä. Koska maailman luomat vaatimukset olisivat halunneet hänet