Miljoonii meitä, miljoonii teitä Aurinko likaisen ikkunan lävitse Kalliot ja metsät, niiden loppumattomuus, taipuvat huojuvat tuulessa Jatkuva kohina, kaistaviivojen kisailua Liikennemerkkejä, taajamassa usein selkänojaa vasten Radio, sen pauhaus kaiuttimista Sähkölinjoja paikasta toiseen, pylväästä pylvääseen Niin paljon valotolppii, melkee ristei Huoltoasemia, lippuja niiden piiris, risteyksiä, kaistan vaihtamista Kimmeltäviä järviä, ei voi sokaistuu, jos tarpeeks rakastuu Lunta tien pientareella, paljo kumpareita ja joskus bussipysäkkejä Sininen taivas, pilvet siel hitaasti muodostuu Hirviaitaa, mainoskylttejä pellon keskel Mite pitkä matka minnekin Silloin tällöin bongaillaa latoja tai traktoreita Kaarreta, suoraa, rautasta kaidetta, loivaa ylämäkee Onks se ohitus nyt niin tärkee P-paikkoja, kai sä kaipaat veryttelyy Radiomastoi, millo tulee tuttui maastoi Tuulilasin sentää saa puhtaaks liikkeeski Väläyttä vilkkuu, tai punast, jarrust valoo

Pelle miljoona, tääl pelle eurol, helpota oloos, venaa, kyl mä viel joskus kaiken kerron ku välillä vähä suistuu raiteilta, ei oo kaikki selvii aikeita, vaikeita, oloja apeita, sanoja, mut ei takeita, kylmält tuntuu myös takista, hyppiny äksää, miettiny kene kaa tääl matchaa, yrityksii ja focukset siihen, monopoli, mut välil paljon riitelen, pliis ei, ja taas samaa menoo jatkoo, laittoman levee hymy, tuu homeboi antaa sakkoo, kun on kevättä rinnas, ja koetuksel on kaikki, älä unoha et oot fantastine, munmaailmas ainaki, tää kertsi ei oo painava, eiei ei tänää ainakaa dam dam daa dambada dam dam dam daa damba dam dam paljon            toiveit                      siiis näit kesän fiiliksii Onks idiksii, oon taaski lennol, peräs perhoset, mut edessä verhot, ku ei siipiä tarvita, paljo harkita, arki ja laki, onneto on aina valmiina, joskus tallinaa, pellolt nauru hallintaa, järvie luvattu maa, ja aikasee saunaa, en mä iloitse siitä et täs ei oo paljokaa jälel, kohtaha

Kasvot kauniit ylväät. Ei ole ylhäällä syntynyt, vaan ylös kavunnut Itseään etsien, itseään näkemättä Ei ole aina kuunnellut avunhuutoja Sillä kiveksi on pitänyt puoliksi muuttua Luullut hukkuvansa Tanssinut tulen ympärillä Mutta aina pyrkinyt jatkamaan Elänyt itsensä kanssa Kuullut syytökset Hiekan pöllytessä istunut asfaltille Tahrannut työllä hankkimansa vaatteet Syyllisyydestään taas veden alle Sen voimakkaisiin pyörteisiin Vienyt paloja muista päästäkseen takaisin pinnalle Monesti pyytänyt anteeksi Antanut varjojen jäädä varjoiksi Mutta aina ei voi paeta Suorana tuntenut sen ihollaan Seistessään veneen keulassa Ei ole pelännyt putoavansa Vain katoavansa Ottanut hiuksen ystävänsä paidalta Muistatko minut?

Charlottenburgin kaunis ja ylväs linna, ja sen yhteyteen rakennettu suunnaton puistoalue, on kieltämättä Berliinin yksiä suuria ylpeyden aiheita. Arkkitehdin huolellisuus ja omistautuminen huokuu kaikessa mitä siellä on, ja jokainen kivi maassa tuntuu olevan kuin siihen varta vasten asetettu. En ihastunut siellä vain arkkitehtuuriin, joka kaikessa upeudessaan sai melkein kenet tahansa nöyräksi, vaan ihastuin myös säännöllisyyteen, joka kulki käsi kädessä näyttävyyden kanssa. Vaikka en taiteen asiantuntija olekkaan, voin sanoa että silmäni lepäsivät kaikessa mitä siellä näin. Tutustuin kyseiseen paikkaan kevään ajatuksen vasta viipyessä puissa, joidenka oksat olivat lehdettömät ja kylmät. Nurmikot olivat värittömiä ja kukat uinuivat untaan, näyttämättä loistoaan. Linnasta vähän matkan päässä on pieni kaunis poukama, ikään kuin lampi, ja poukamalle johtavat loivat monta kymmentä metriä leveät kiviset portaat. Näillä portailla ihmiset tapasivat istuskella ja katsella ympärilleen oikein ti