Tilasin viulistin soittamaan kotiini jouluksi. Soittamaan vain. Lähellä seinää hämärässä. Itse istuin  nojatuolissa ja katselin ulos. Lunta satoi isoina hiutaleina tasaiseen tahtiin. Ikkunalaudalla oleva kynttilän liekki heijastui monena ikkunasta. Muistelin kuollutta koiraani. ” älä mene” olin pyytänyt. En sanoina, enkä elein. Vain koko olemassoloni oli vaatinut sitä. Silloin kun tunsin hänen jo astuneen liian kauas, rajan toiselle puolelle. Miksi olin esittänyt tämän pyynnön? Vaikka järki toteaakin sen täysin hyödyttömäksi. Sitä on vaikea selittää. Mutta jollain tapaaa tunsin tuon yhteyden, joka minulla oli ollut, vahvemmin kuin koskaan, silloin kun sitä venytettiin äärimmilleen. Kuin viulun kieltä. Yhä vain kireämmälle. Vetäen jokaista olemukseni säiettä. Aiheuttan suunnatonta tuskaa. Ja sitten kun hän oli liian kaukana.  Noniin. Jokainen tietää mitä tapahtuu siimalle jota venytetään liikaa. Kuminauhalle tai narulle. Ne kaikki katkeavat. Jopa hämähäkinseitti. Ja katkenneesta yhteyde

voit lakkaa värittämästä, lisää yrittämistä, pelisilmää, ei selittämistä, mistä näkee linaarin, mistä tasaisen maalin, voi lakkaa lapsi haaveilemasta, ei mielikuvitus todellakaan ole todellista, ei oleellista, vaan koneellista, mielesi sopukatko monen mielestä kaunista, pyh, muka luovaa ja raadollista, ei ole mitään mitä tekisin, ei niinkään, ei näinkään, nyt keskity ja lopeta se tyhmä pelehtiminen voi etkö näe miten ripaus sieltä ripaus täältä, etkö kuule kun pisara tipahtaa, kasvot vanhat valahtaa, vaan valaan taa, mä piirrän tän, en jahkaile, kuhnaile, pelleilen mutten naurua päästä ilmoille, saan iloita, nauttia, hutkia, laittaa lisää mutkia, kuin juna kulkee sivellin mun paperilla, voi näin ja sinne, tuolla aurinko, nyt se laskee, ei logiikaa, ei mitääään, vaan silti se silmää virittää, voi isä katso kuinka lintu pieni lentää, tässä siivenisku tässä toinen, ja näin ne junan päälle mä piirrän ei ole nykyaikana yhtään järjestystä, ei pidetä arvossa suoraselkäisyyttä, nää tahatto

Lentokone pyöri jossain taivaan korkeuksissa, näkymättömissä, aiheuttaen kokoaikaista laskevaa ja nousevaa kohinaa. Minä istuin parvekkeella sitä kuuntelemassa. Ei siinä ollut mitään rytmiä tai kaavaa, mutta silti se tuntui pyörteiseltä. Kuin koiralta joka jahtasi häntäänsä.

Levoton 247 tää mieli on levoto, vaa pudonneit terälehtii, muutamii sekunttei ollu peloto, mut kui mont kukkaa täl kedol on, jokast petoo ja hukkaa, en enää tiiä mis toivoo o, ja usei sanato mut ota mukaa mut, unelias hetki tapahtuu, mite näi voi ees rakastuu, kokoaja jutut ympärillä hidastuu, sun suu ja sun muut, leuat puhuessa puutuu, kene kohtaloksi koituu, ku tulee kuu, hypitää, maailma avutuu ja tähdet unohtuu, ei sielu tuu riutuu, ei sielu tuu riutuu onks tää kadotus susta nouseva hellä ajatus yksinään on ikuine odotus sun kanssa aamusta uusi alotus Rakastunut haikailen kesäsin susta, moni asia mun kiihkeässä mielessä vaatii uudistusta, ja tai mikä täs on parasta, siinä tavassa mite halatessa ja ensi kertaa tavatessa, kysyin iteltäni voiko naine olla pelastus, nii voimalline status, välil kirpee niiku drinkissä sitrus, mut illa suus, huumaava ku juhannus, ei mikä salaisuus, et sun silmistä valaistuu, siis tuu tuu, shakespeareki mietti onks kuu kuu, mut semmosee uupuu,