Nelijalkainen ystävä

Tilasin viulistin soittamaan kotiini jouluksi. Soittamaan vain. Lähellä seinää hämärässä. Itse istuin  nojatuolissa ja katselin ulos. Lunta satoi isoina hiutaleina tasaiseen tahtiin. Ikkunalaudalla oleva kynttilän liekki heijastui monena ikkunasta. Muistelin kuollutta koiraani. ” älä mene” olin pyytänyt. En sanoina, enkä elein. Vain koko olemassoloni oli vaatinut sitä. Silloin kun tunsin hänen jo astuneen liian kauas, rajan toiselle puolelle. Miksi olin esittänyt tämän pyynnön? Vaikka järki toteaakin sen täysin hyödyttömäksi. Sitä on vaikea selittää. Mutta jollain tapaaa tunsin tuon yhteyden, joka minulla oli ollut, vahvemmin kuin koskaan, silloin kun sitä venytettiin äärimmilleen. Kuin viulun kieltä. Yhä vain kireämmälle. Vetäen jokaista olemukseni säiettä. Aiheuttan suunnatonta tuskaa. Ja sitten kun hän oli liian kaukana.  Noniin. Jokainen tietää mitä tapahtuu siimalle jota venytetään liikaa. Kuminauhalle tai narulle. Ne kaikki katkeavat. Jopa hämähäkinseitti. Ja katkenneesta yhteydestä jäi jäljelle vain minun puoleni. Puolikas. Muisto yhteydestä, jota ei enää ollut. Sain siis selville miksi olin esittänyt tuon pyynnön silloin. Juuri ennen kuin lanka katkesi. Tiesin ettei katkennutta saa eheäksi jälleen. Yhteyttä ei voi sen katkettua. muodosta enää uudestaan. Ja pyynnölläni olin etsinyt sitä lämpöä ja oikeudenmukaisuutta maailmasta, joka yhteydessäni oli ollut. Pyytänyt siltä. Anonut sitä.  Mutta kuoleman hetkellä se kaikki oli poissa. Yhtä tyhjän kanssa.  Nyt siis kuuntelen viulun soittoa. Ja toivon että voisin joskus tuottaa maailmaan jotain yhtä kaunista kuolemasta.