Ummet ja lammet kai sä mut tunnet, jos et, se on katse, pitäis olla avoimia kun lapset, kosket, mut älä tunne mitää, ku lasket, ei kymmene riitä mihinkää, ei oo rauhaa ei, ei mikämikä maata, mu jalkoje alta, itsesi kaadat kun taistelet vastaa vaik aika kaataa sut, ja saattaa olla siunaus olla ottamatta huomioo, kun ei sillo tarvii miettii onks meillä vapaata tahtoo, tai valintaa, uskotko että se on osa kohtaloo, et voi valita, väärin, mut älä välitä, ehkä on tarkotuksenmukasta olla ymmällä, kai mä lennän kai mä lennän, keskityn elämää, en oo vaan olemassa vaan, alan olee enemmän henkiin hankiin valkoisiin sulo tuoksustasi helsinkiin pelkään niin että hymylläkin satuttaa voi kyynelvanat poskilla, carpe diem on mun  godzilla, vaan en tiedä, missä surematta olla vois, kun kokoaja lintui vaa lentää pois, päästäkää mut mukaanne, ottakaa mut siivillenne, antakaa unohtaa et oon joku melkein inhimillinen, herätä, ei voi, ja joku vieressä sanoo et ei noi, mut muistan jokasen sanan, t

- Sinä pelkäät, eikö totta? Miehen suorat valkoiset hampaat välähtivät nopeasti paksujen huulien välistä. Hänen kasvonsa olivat niin lähellä Liljan kasvoja, että Lilja näki punoittavat otsan uurteet kuin vuoristot, tarkasti ja yksityiskohtaisesti. Hän näki myös koholla olevat kulmakarvat, ja veltot posket. Lilja katsoi kaikkialle muualle paitsi silmiin, jotka häntä tuijottivat niin ahnaasti. Vieraan miehen kasvot olivat kuitenkin niin lähellä, että Liljan oli lopulta pakko päätyä katsomaan vaaleansinisiin vetistäviin oveliin silmiin. Mies hymyili taas ikään kuin olisi saanut voiton tytöstä, kun tämä vihdoin katsoi häntä silmiin. - Se on hyvä. Se on hyvä. Syytä todellakin on. Semmoista mitä ei ymmärrä. Kyllä vain, sitä sietääkin pelätä. Miehen sanoista syntyi henkäyksiä, jotka tulivat päin Liljan kasvoja. Oli yllättävää, että tuon tuntemattoman miehen hengitys ei haissut pahalta. Niin vastenmieliset olivat hänet punakat veltot, ja häijyt kasvonsa. Mies loi vielä viimeisen katseen