tinnitystä ja huonekasvi
- Sinä pelkäät, eikö totta?
Miehen suorat valkoiset hampaat välähtivät nopeasti paksujen huulien välistä. Hänen kasvonsa olivat niin lähellä Liljan kasvoja, että Lilja näki punoittavat otsan uurteet kuin vuoristot, tarkasti ja yksityiskohtaisesti. Hän näki myös koholla olevat kulmakarvat, ja veltot posket. Lilja katsoi kaikkialle muualle paitsi silmiin, jotka häntä tuijottivat niin ahnaasti. Vieraan miehen kasvot olivat kuitenkin niin lähellä, että Liljan oli lopulta pakko päätyä katsomaan vaaleansinisiin vetistäviin oveliin silmiin. Mies hymyili taas ikään kuin olisi saanut voiton tytöstä, kun tämä vihdoin katsoi häntä silmiin.
- Se on hyvä. Se on hyvä. Syytä todellakin on. Semmoista mitä ei ymmärrä. Kyllä vain, sitä sietääkin pelätä.
Miehen sanoista syntyi henkäyksiä, jotka tulivat päin Liljan kasvoja. Oli yllättävää, että tuon tuntemattoman miehen hengitys ei haissut pahalta. Niin vastenmieliset olivat hänet punakat veltot, ja häijyt kasvonsa. Mies loi vielä viimeisen katseen Liljaan ja perääntyi sitten hiukan.
- Parasta olisi vain unohtaa äskeinen. Unohtaa mitä näit ja kuulit.
Nämä sanat mies totesi vailla hymyn kareita, kasvot julmina. Sen sanottuaan mies kääntyi kannoillaan, ja lähti kiireettömin askelin kävelemään pois päin Liljasta. Lilja katseli - osaamatta liikahtaa - miehen pitkän takin liepeitä, jotka kiemurtelivat hänen kävellessä. Jokin koko miehen olemuksessa huokui vaarallisuutta, Vasta varmistuttuaan että mies oli poissa, Lilja onnistui rauhoittumaan. Hänen hartiansa rentoutuivat ja hän veti pitkiä väriseviä henkäyksiä sisäänsä. Sitten hän irrottautui tiiliseinästä jota vasten oli ollut painautuneena ja suoristautui. Lilja katseli hetken ympärilleen hämärässä. Mies oli ollut oikeassa. Häntä pelotti. Mutta samalla ensimmäistä kertaa hyvin pitkään aikaan Lilja tunsi mielessään suunnatonta riemua, ja uteliaisuutta. Hän oli ollut oikeassa. Lilja oli epäillyt niin kauan kun muisti. Epäillyt että tässä maailmassa täytyy olla muutakin. Tässä järjestelmällisen epäoikeudenmukaisessa ja kauheassa maailmassa täytyi olla jotain mitä ei voinut huomata päälle päin, mutta yhtäkaikki se oli olemassa. Tänään siitä vihdoin oli tullut todiste. Ja Lilja ei aikonut todellakaan unohtaa näkemäänsä, vaan säilyttää sitä kallisarvoisimpana muistonaan. Hän lähti kotiin päin hädin tuskin pidätellen itseään juoksemiselta, tapahtumia päässään kerraten.
Jos Liljalla olisi ollut ystäviä, hän olisi seuraavaksi soittanut sellaiselle, kertonut innostuneena kokemastaan ja näkemästään, pitkästi ja polveilevasti, mutta nopeasti puhuen. Hänellä ei kuitenkaan ollut ystäviä tällä hetkellä. Vain muistoja ihmisistä, joita rakasti, ja joita oli valmis rakastamaan uudestaan, mutta jotka eivät enää olleet osana hänen elämäänsä. Niinpä Lilja kertoi näkemästään huonekasvilleen. Lilja keskusteli usein kasvilleen. Hän saattoi viettää monta kymmentä minuuttia tuijottaen kasvia, ja miettien millaista on olla kasvi. Tarpeeksi kauan kerran sitä mietittyään, Lilja oli kysynyt kasvilta. Siis millaista oli olla kasvi. Ja hän oli kuvitellut päänsä sisällä miten kasvi vastasi hänelle. Siitä se oli lähtenyt. Sen jälkeen hän oli käynyt tuntien pituisia dialogeja kasvinsa kanssa. Hän kertoi kaikista ajatuksistaan kasville, ja kasvi ymmärsi, vaikka olikin usein kummallinen, sarkastinen, joskus ärtyisä ja joskus taas teki kaikesta leikkiä. Kasvin vastaukset riippuivat tietysti täysin Liljan mielestä. Siksi ne saivat usein hyvin eriskummallisia muotoja.
Nyt saavuttuaan huoneeseensa punaposkisena, ja vähän hengästyneenä portaiden jäljiltä, Lilja asettui lattialle, selkä lämmintä patteria vasten ja aloitti keskustelunsa.
- Näin tänään jotain todella ihmeellistä. En oikein ymmärrä mitä näin. Mutta.. Voivoi, niin ihmeellistä.
- No mitä sinä näit? Lounastarjouksenko? Kasvi vastasi
- Älä viitsi olla tuollainen. Tämä on todellista! Näin ihmisen joka puhui kuolleelle!
- .. Mitä
- Kyllä vain! Eräs mies seisoi vasten seinää ja jutteli jolle kulle. Siinä ei kuitenkaan ollut ketään, eikä hänellä ollut puhelintakaan tai mitään muuta kommunikointi välinettä.
- Ehkä hän vain harjoitteli puhetta vaimolle tai esimiehelle tai jotain..
- Ei! Kuulin mitä hän sanoi. Hän sanoi näin " Jos muistan oikein, sinä et koskaan pitänyt kahvikermasta"
- Ja siitäkö päättelit että hän puhui kuolleelle. Kasvi kysyi ivallisesti.
- En, vaan siitä mitä seuraavaksi tapahtui. Äh, tätä on vaikea selittää, koska olet kasvi.
- Tarkkaavaista nuori neiti, tarkkaavaista.
- Mutta ihmisillä on korvat, jolla he kuulevat kaiken maailman asioita: puhetta, huutoa, kuiskauksia moottorin murinaa ja askeleita.
- Niin. Älä pidä minua ihan vihanneksena, tiedän kyllä mitä kuuleminen tarkoittaa. Kasvi vastasi närkästyneenä.
- Niin, no mutta välillä ihmisille tulee korvaan sellainen mitä sanotaan tinnitykseksi. Sille on varmasti joku tieteellinen selitys, jota en tunne, mutta periaatteessa ihminen alkaa kuulemaan vähän niin kuin korvansa sisällä tietynlaista vinkunaa..
- Niin ja?
- Kuulin juuri sellaista vinkunaa sen jälkeen, kun mies oli sanonut sanottavansa tyhjyyteen, mutta yhtäkkiä vinkuna ikään kuin heikkeni ja kuulin sen seasta myös sanat. pienet kuin kuiskaukset. "kahvikerma! Muistat hyvin miten minulle kävi."
- No ohhoh.
- Mieti miten ihmeellistä! Jos onkin niin että aina kun ihminen kuulee tinnitystä, niin joku kuollut yrittää puhua tälle. Ja jostain syystä minä vain tällä kertaa pystyin kuulemaan tuon esteen yli. Uskomatonta. Kunpa vain keksisin miten pystyisi aina kuulemaan mitä kuolleet puhuvat, niin ettei kuuluisi pelkkää vinkunaa. Vastauksen täytyy olla siinä tilanteessa.
- Mutta mitä sitten kävi, kun olit kuullut nuo "kuolleen" sanat?
- Valahdin kalpeaksi ja jäin tuijottamaan miestä suu auki. Kuin aistien kummastukseni, mies käännähti nopeasti puoleeni. Huomatessaan järkyttyneen ilmeeni, hän työnsi minut seinää vasten. Ja ja niin. Sitten uhkaili, ja sanoi että kannattaisi vain unohtaa,.
- Aikamoista. Mutta mistä tiedät että se oli juuri kuollut joka puhui.
- Minä vain tunsin sen. Siitä äänestä. Se oli.. en osaa selittää.
- Vai tunsit.
- Miksi sinun täytyy olla aina niin skeptinen kyynikko.
- Teen vain ajatuksistasi toimivia kyseenalaistamalla ne, ystävä hyvä.
- Niinpä kai, niinpä kai.
- Kiehtovaa tämä on, sitä en voi kieltää. Ajatus siitä että vuosituhannet kuolleet ovat yrittäneet kommunikoida eläville, mutta he eivät vain ole osanneet/halunneet kuunnella.
Seuraavat päivät Lilja kävi koulussa normaalisti, mutta hänen tietoinen keskittymisensä ympärillä tapahtuvaan oli hienovaraista kuin kolme vuotiaan pianon soitto. Hän unohteli asioita, pudotti tavaroita, ja ei kuullut mitä ihmiset puhuivat hänelle. Kaikki se johtui siitä, että hän odotti niin kuumeisesti. Odotti, että hänen korvissaan alkaisi tinnitys. Ja tällainen tietoinen odottaminen oli ehkä syynä siihen, että neljän päivän jälkeen hänen suurimpaan toiveeseensa vastattiin. Tai saattoi syy olla jokin toinenkin, mutta fakta oli, että tinnitystä ei esiintynyt Liljalla usein, mutta nyt kun hän odotti sitä kuin kuuta nousevaa, se tuli tuskallisen hitaasti, mutta kuitenkin kuin käskystä. Sinällään se oli kummallista, sillä tinnityshän on hyvin sattumanvarainen ilmiö. Vai onko?
Miehen suorat valkoiset hampaat välähtivät nopeasti paksujen huulien välistä. Hänen kasvonsa olivat niin lähellä Liljan kasvoja, että Lilja näki punoittavat otsan uurteet kuin vuoristot, tarkasti ja yksityiskohtaisesti. Hän näki myös koholla olevat kulmakarvat, ja veltot posket. Lilja katsoi kaikkialle muualle paitsi silmiin, jotka häntä tuijottivat niin ahnaasti. Vieraan miehen kasvot olivat kuitenkin niin lähellä, että Liljan oli lopulta pakko päätyä katsomaan vaaleansinisiin vetistäviin oveliin silmiin. Mies hymyili taas ikään kuin olisi saanut voiton tytöstä, kun tämä vihdoin katsoi häntä silmiin.
- Se on hyvä. Se on hyvä. Syytä todellakin on. Semmoista mitä ei ymmärrä. Kyllä vain, sitä sietääkin pelätä.
Miehen sanoista syntyi henkäyksiä, jotka tulivat päin Liljan kasvoja. Oli yllättävää, että tuon tuntemattoman miehen hengitys ei haissut pahalta. Niin vastenmieliset olivat hänet punakat veltot, ja häijyt kasvonsa. Mies loi vielä viimeisen katseen Liljaan ja perääntyi sitten hiukan.
- Parasta olisi vain unohtaa äskeinen. Unohtaa mitä näit ja kuulit.
Nämä sanat mies totesi vailla hymyn kareita, kasvot julmina. Sen sanottuaan mies kääntyi kannoillaan, ja lähti kiireettömin askelin kävelemään pois päin Liljasta. Lilja katseli - osaamatta liikahtaa - miehen pitkän takin liepeitä, jotka kiemurtelivat hänen kävellessä. Jokin koko miehen olemuksessa huokui vaarallisuutta, Vasta varmistuttuaan että mies oli poissa, Lilja onnistui rauhoittumaan. Hänen hartiansa rentoutuivat ja hän veti pitkiä väriseviä henkäyksiä sisäänsä. Sitten hän irrottautui tiiliseinästä jota vasten oli ollut painautuneena ja suoristautui. Lilja katseli hetken ympärilleen hämärässä. Mies oli ollut oikeassa. Häntä pelotti. Mutta samalla ensimmäistä kertaa hyvin pitkään aikaan Lilja tunsi mielessään suunnatonta riemua, ja uteliaisuutta. Hän oli ollut oikeassa. Lilja oli epäillyt niin kauan kun muisti. Epäillyt että tässä maailmassa täytyy olla muutakin. Tässä järjestelmällisen epäoikeudenmukaisessa ja kauheassa maailmassa täytyi olla jotain mitä ei voinut huomata päälle päin, mutta yhtäkaikki se oli olemassa. Tänään siitä vihdoin oli tullut todiste. Ja Lilja ei aikonut todellakaan unohtaa näkemäänsä, vaan säilyttää sitä kallisarvoisimpana muistonaan. Hän lähti kotiin päin hädin tuskin pidätellen itseään juoksemiselta, tapahtumia päässään kerraten.
Jos Liljalla olisi ollut ystäviä, hän olisi seuraavaksi soittanut sellaiselle, kertonut innostuneena kokemastaan ja näkemästään, pitkästi ja polveilevasti, mutta nopeasti puhuen. Hänellä ei kuitenkaan ollut ystäviä tällä hetkellä. Vain muistoja ihmisistä, joita rakasti, ja joita oli valmis rakastamaan uudestaan, mutta jotka eivät enää olleet osana hänen elämäänsä. Niinpä Lilja kertoi näkemästään huonekasvilleen. Lilja keskusteli usein kasvilleen. Hän saattoi viettää monta kymmentä minuuttia tuijottaen kasvia, ja miettien millaista on olla kasvi. Tarpeeksi kauan kerran sitä mietittyään, Lilja oli kysynyt kasvilta. Siis millaista oli olla kasvi. Ja hän oli kuvitellut päänsä sisällä miten kasvi vastasi hänelle. Siitä se oli lähtenyt. Sen jälkeen hän oli käynyt tuntien pituisia dialogeja kasvinsa kanssa. Hän kertoi kaikista ajatuksistaan kasville, ja kasvi ymmärsi, vaikka olikin usein kummallinen, sarkastinen, joskus ärtyisä ja joskus taas teki kaikesta leikkiä. Kasvin vastaukset riippuivat tietysti täysin Liljan mielestä. Siksi ne saivat usein hyvin eriskummallisia muotoja.
Nyt saavuttuaan huoneeseensa punaposkisena, ja vähän hengästyneenä portaiden jäljiltä, Lilja asettui lattialle, selkä lämmintä patteria vasten ja aloitti keskustelunsa.
- Näin tänään jotain todella ihmeellistä. En oikein ymmärrä mitä näin. Mutta.. Voivoi, niin ihmeellistä.
- No mitä sinä näit? Lounastarjouksenko? Kasvi vastasi
- Älä viitsi olla tuollainen. Tämä on todellista! Näin ihmisen joka puhui kuolleelle!
- .. Mitä
- Kyllä vain! Eräs mies seisoi vasten seinää ja jutteli jolle kulle. Siinä ei kuitenkaan ollut ketään, eikä hänellä ollut puhelintakaan tai mitään muuta kommunikointi välinettä.
- Ehkä hän vain harjoitteli puhetta vaimolle tai esimiehelle tai jotain..
- Ei! Kuulin mitä hän sanoi. Hän sanoi näin " Jos muistan oikein, sinä et koskaan pitänyt kahvikermasta"
- Ja siitäkö päättelit että hän puhui kuolleelle. Kasvi kysyi ivallisesti.
- En, vaan siitä mitä seuraavaksi tapahtui. Äh, tätä on vaikea selittää, koska olet kasvi.
- Tarkkaavaista nuori neiti, tarkkaavaista.
- Mutta ihmisillä on korvat, jolla he kuulevat kaiken maailman asioita: puhetta, huutoa, kuiskauksia moottorin murinaa ja askeleita.
- Niin. Älä pidä minua ihan vihanneksena, tiedän kyllä mitä kuuleminen tarkoittaa. Kasvi vastasi närkästyneenä.
- Niin, no mutta välillä ihmisille tulee korvaan sellainen mitä sanotaan tinnitykseksi. Sille on varmasti joku tieteellinen selitys, jota en tunne, mutta periaatteessa ihminen alkaa kuulemaan vähän niin kuin korvansa sisällä tietynlaista vinkunaa..
- Niin ja?
- Kuulin juuri sellaista vinkunaa sen jälkeen, kun mies oli sanonut sanottavansa tyhjyyteen, mutta yhtäkkiä vinkuna ikään kuin heikkeni ja kuulin sen seasta myös sanat. pienet kuin kuiskaukset. "kahvikerma! Muistat hyvin miten minulle kävi."
- No ohhoh.
- Mieti miten ihmeellistä! Jos onkin niin että aina kun ihminen kuulee tinnitystä, niin joku kuollut yrittää puhua tälle. Ja jostain syystä minä vain tällä kertaa pystyin kuulemaan tuon esteen yli. Uskomatonta. Kunpa vain keksisin miten pystyisi aina kuulemaan mitä kuolleet puhuvat, niin ettei kuuluisi pelkkää vinkunaa. Vastauksen täytyy olla siinä tilanteessa.
- Mutta mitä sitten kävi, kun olit kuullut nuo "kuolleen" sanat?
- Valahdin kalpeaksi ja jäin tuijottamaan miestä suu auki. Kuin aistien kummastukseni, mies käännähti nopeasti puoleeni. Huomatessaan järkyttyneen ilmeeni, hän työnsi minut seinää vasten. Ja ja niin. Sitten uhkaili, ja sanoi että kannattaisi vain unohtaa,.
- Aikamoista. Mutta mistä tiedät että se oli juuri kuollut joka puhui.
- Minä vain tunsin sen. Siitä äänestä. Se oli.. en osaa selittää.
- Vai tunsit.
- Miksi sinun täytyy olla aina niin skeptinen kyynikko.
- Teen vain ajatuksistasi toimivia kyseenalaistamalla ne, ystävä hyvä.
- Niinpä kai, niinpä kai.
- Kiehtovaa tämä on, sitä en voi kieltää. Ajatus siitä että vuosituhannet kuolleet ovat yrittäneet kommunikoida eläville, mutta he eivät vain ole osanneet/halunneet kuunnella.
Seuraavat päivät Lilja kävi koulussa normaalisti, mutta hänen tietoinen keskittymisensä ympärillä tapahtuvaan oli hienovaraista kuin kolme vuotiaan pianon soitto. Hän unohteli asioita, pudotti tavaroita, ja ei kuullut mitä ihmiset puhuivat hänelle. Kaikki se johtui siitä, että hän odotti niin kuumeisesti. Odotti, että hänen korvissaan alkaisi tinnitys. Ja tällainen tietoinen odottaminen oli ehkä syynä siihen, että neljän päivän jälkeen hänen suurimpaan toiveeseensa vastattiin. Tai saattoi syy olla jokin toinenkin, mutta fakta oli, että tinnitystä ei esiintynyt Liljalla usein, mutta nyt kun hän odotti sitä kuin kuuta nousevaa, se tuli tuskallisen hitaasti, mutta kuitenkin kuin käskystä. Sinällään se oli kummallista, sillä tinnityshän on hyvin sattumanvarainen ilmiö. Vai onko?
Kommentit
Lähetä kommentti