sinä yönä satoi lunta, kun näin sinusta unta,  hymyilin vain silmät kiinni antaa lumen tulla, antaa unen tulla pehmeänä ja kirkkaana kun heräsin aamulla, ymmärsin että kaikki vastaukset tulevat taivaalta ei tähdetkään yksin aikaansa vietä, lähes jokaisella on kumppani, ja ne toisiaan kiertävät ympyrää, valon täyteläistä kehää, ei ilman toista voi elää ja riemuiten tanssiessaan, ne maahan tuovat kirkkauden, jollekin uuden alun, toiselle lohdun vastaavat maan pinnalta rakastavaisten soihdut, huurteisissa ikkunoissa sydämet ei tarvitse edes suudella, kun vain voi toista kiertää, kumpainenkin toisen katseesta sen tietää musiikin tahdissa hiljaa liitää, niin kuin lumihiutaleet avaruuden lävitse kiitävät, silmät kiiltävät, onnelliset hymyt, on se kaunis ihme että aina toisensa löytävät se kaunis ilme kun he toisensa löytävät lapset kaukana toisistaan syntyvät,  jotka molemmat varttuessaan taivaalle tähyävät tietämättään jo silloin tois

Olen ollut töissä jo jonkin aikaa. Pienessä hesburgerissa, Helsingin laitamilla. Olen nähnyt monenlaisia ihmisiä. Pidän ihmisten tarkkailusta. Heidän pienistä eleistään. Katseistaan, tavasta puhua, hymyillä ja olla. Kassalla ollessani ääni, tuo ihmeellinen asia, kulkee ilman lävitse vieraan ihmisen huulilta, tiskin ylitse, suoraan korviini. Joskus kovana, joskus vaativana. Toisinaan kohteliaana. Mutta juuri äänellä on suuri merkitys työssäni, jota teen päivästä toiseen. Juuri ääni on se väline, jolla kaksi ihmistä, tiskin eri puolilla ymmärtävät toisiaan. Joskus kuitenkin.. mietin. Onko ymmärrys sittenkään molemmin puolista? Onko se vain minä joka ymmärrän? Kuunteleeko toinen ihminen edes vastauksiani tai puhettani. Merkitseekö se hänelle mitään? Sillä äänen pitäisi aina merkitä jotakin. Tarkoittaa jotakin. Välillä nimittäin tuntuu siltä että puheeni ohittavat vieraan korvat, ja joudun toistamaan asioita useampaan kertaan. Eräänä päivänä, sateisena ja synkkänä, olin mietteissäni mu

Korkealla kulkevat Helsingin tuulet, ikävästä ja surusta jäätyneet Vaan ei maassa kestä talven kirkkaus, jättää tunteen harmaan ja ilottoman Suusta nousee pakkases höyryy, kun yksin keskuspuistossa vaeltaa Kun löytää paikan merkityksellisen, melkein tunniksi seisahtaa Katsoo alhaalta maasta kuinka hiutaleet kauniisti putoaa Jänö hallasta vaaleaksi käynyt, pian tottuu yksinäiseen seisoskelijaan Vaan pimeä on taivas, jolta lunta hetkellistä tupruttaa Ei hiljaisuutta harmoniaa löydy, sillä autojen äänet keskuspuistossa kaikkialla asustaa Hän kaipaa ei kotiin, vaan luontoon, rauhaan ja yksinäisyyteen Vaan jo jänö tietää, ei Keskuspuistossa tuulet ääniä kanna pois Silti ystäviään tullut on taas tapamaan, sukulaisiaan tervehtimään Noita puita, havuja ja mäntyjä, paljaita koivuja, nyt hanskan pois ottaa Käden paljaan rungolle painaa, vahva runko on tuo Siinä seisoo ja ajatuksissaan juttelee, puita kasvusta, ja kestävyydestä onnittelee Toivoo itselleen samaa voimaa, jolla puu