Ette ikinä arvaa kenet tapasin..
Olen ollut töissä jo jonkin aikaa. Pienessä hesburgerissa, Helsingin laitamilla. Olen nähnyt monenlaisia ihmisiä. Pidän ihmisten tarkkailusta. Heidän pienistä eleistään. Katseistaan, tavasta puhua, hymyillä ja olla. Kassalla ollessani ääni, tuo ihmeellinen asia, kulkee ilman lävitse vieraan ihmisen huulilta, tiskin ylitse, suoraan korviini. Joskus kovana, joskus vaativana. Toisinaan kohteliaana. Mutta juuri äänellä on suuri merkitys työssäni, jota teen päivästä toiseen. Juuri ääni on se väline, jolla kaksi ihmistä, tiskin eri puolilla ymmärtävät toisiaan.
Joskus kuitenkin.. mietin. Onko ymmärrys sittenkään molemmin puolista? Onko se vain minä joka ymmärrän? Kuunteleeko toinen ihminen edes vastauksiani tai puhettani. Merkitseekö se hänelle mitään? Sillä äänen pitäisi aina merkitä jotakin. Tarkoittaa jotakin. Välillä nimittäin tuntuu siltä että puheeni ohittavat vieraan korvat, ja joudun toistamaan asioita useampaan kertaan.
Eräänä päivänä, sateisena ja synkkänä, olin mietteissäni murheellinen. Olin kohdannut tuona päivänä monia ihmisiä, jotka olivat kiireisiä ja töykeitä. Olin joutunut pinnistelemään säilyttääkseni hymyni ja positiivisen asenteen. Olin lakaisemassa lattiaa, kun huomasin kuinka kassan toiselle puolelle oli ilmestynyt asiakas. Laitoin harjan äkkiä pois, ja menin kysymään: mitä herralle saisi olla. Asiakas oli tällä kertaa vanha mies. Pyöreä poskinen, vaaleahiuksinen ja sinisilmäinen. Hän oli tullut yksin, huokuen ympärilleen hyväntahtoista reippautta. Hän tilasi itselleen aterian, ja sen lisäksi jäätelön. Kysyin häneltä:
- Millä kastikkeella haluaisitte jäätelönne?
Asiakkaan ilme muuttui mietteliääksi, ja hän katsoi sivulleen. Sitten hänen ilmeensä kirkastui ja hän katsoi silmiini.
- Hmm, mansikan!
Tapa, jolla hän sanoi "hmm, mansikan" on syy, miksi kirjoitan tätä tekstiä. Sillä hän ei sanonut sitä niin kuin jokapäiväistä mitätöntä eteen tullutta valintaa. Kun hän sanoi "Hmm mansikan" Hän sanoi sen ikään, kuin juuri mansikkakastike voisi olla mitä riemastuttavin lisä jäätelöön. Niin kuin se olisi jotain ennenkuulumatonta, mutta siitä huolimatta ehdottoman sopivaa ja täydellistä. Hän sanoi "Hmm, mansikan" Ikään kuin mansikassa olisi jotain salattua elinvoimaa, ikään kuin se muistuttaisi häntä kesän tuoksuvista ja mehevistä marjoista pelloilla. Niin kuin mansikkakastike olisi hyvin, hyvin tärkeää. Siinä tavassa miten hän valitsi kastikkeen jäätelölleen oli jotain lähes satumaista. Ja hymyllään tuon valinnan jälkeen, hän näytti pyytävän anteeksi hupsuuttaan, mutta samalla riemuitsevan siitä että oli osannut tehdä juuri sen valinnan, eikä mitään muuta.
Pyrinkin mitä pikimmiten täyttämään hänen toiveensa ja pakkaamaan tavarat mukaan vietäviksi. Kun ojensin hänelle täyden paperikassin sanoin "Kiitos ja moikka" Ja hymyilin leveästi. Ehkä jopa hiukan ystävällisemmin kuin kenellekään muulle. Vanha mies vastasi hymyyni yhtä lämpimästi, kiitti ja hyvästeli. Sitten hän asteli verkkaisin askelin ulos ravintolasta.
Tuon ihmisen lämmin muisto oli vielä kotiin tullessanikin mielessäni. Hänestä oli huokunut jotain sellaista ystävällisyyttä, jota harvoin pääsi todistamaan. Rupesin miettimään. Millainenkohan ihminen hän mahtoi olla? Millainen tarina hän oli? Kesti aikansa ennen kuin ymmärsin. Sitten jo sätin itseäni typeryydestä.
Lämpöä, ja ystävällisyyttä ylitsevuotavasti huokuva olemus. Vanha valkohipiäinen mies sinisine silmineen. "satumaisen" erikoinen tapa valita jätskiä. Ja mansikkakastike! Tottakai mikä muukaan! Mikä muukaan kastike olisi täydellinen, juuri sopiva loistava ja riemastuttava väritykseltään. Lämpimän punainen, joulun punainen.
Nyt hymyilen kotonani. Kaipa sitä oli itsensä vanhan ukin, joulun herran ja valkoparran käytävä vielä kun oli aikaa, jäätelöllä. Voi sentään. Olenpa onnekas mies. Ei sitä joka työssä kävijä pääse kohtaamaan työpaikallaan itseään joulupukkia.
Joskus kuitenkin.. mietin. Onko ymmärrys sittenkään molemmin puolista? Onko se vain minä joka ymmärrän? Kuunteleeko toinen ihminen edes vastauksiani tai puhettani. Merkitseekö se hänelle mitään? Sillä äänen pitäisi aina merkitä jotakin. Tarkoittaa jotakin. Välillä nimittäin tuntuu siltä että puheeni ohittavat vieraan korvat, ja joudun toistamaan asioita useampaan kertaan.
Eräänä päivänä, sateisena ja synkkänä, olin mietteissäni murheellinen. Olin kohdannut tuona päivänä monia ihmisiä, jotka olivat kiireisiä ja töykeitä. Olin joutunut pinnistelemään säilyttääkseni hymyni ja positiivisen asenteen. Olin lakaisemassa lattiaa, kun huomasin kuinka kassan toiselle puolelle oli ilmestynyt asiakas. Laitoin harjan äkkiä pois, ja menin kysymään: mitä herralle saisi olla. Asiakas oli tällä kertaa vanha mies. Pyöreä poskinen, vaaleahiuksinen ja sinisilmäinen. Hän oli tullut yksin, huokuen ympärilleen hyväntahtoista reippautta. Hän tilasi itselleen aterian, ja sen lisäksi jäätelön. Kysyin häneltä:
- Millä kastikkeella haluaisitte jäätelönne?
Asiakkaan ilme muuttui mietteliääksi, ja hän katsoi sivulleen. Sitten hänen ilmeensä kirkastui ja hän katsoi silmiini.
- Hmm, mansikan!
Tapa, jolla hän sanoi "hmm, mansikan" on syy, miksi kirjoitan tätä tekstiä. Sillä hän ei sanonut sitä niin kuin jokapäiväistä mitätöntä eteen tullutta valintaa. Kun hän sanoi "Hmm mansikan" Hän sanoi sen ikään, kuin juuri mansikkakastike voisi olla mitä riemastuttavin lisä jäätelöön. Niin kuin se olisi jotain ennenkuulumatonta, mutta siitä huolimatta ehdottoman sopivaa ja täydellistä. Hän sanoi "Hmm, mansikan" Ikään kuin mansikassa olisi jotain salattua elinvoimaa, ikään kuin se muistuttaisi häntä kesän tuoksuvista ja mehevistä marjoista pelloilla. Niin kuin mansikkakastike olisi hyvin, hyvin tärkeää. Siinä tavassa miten hän valitsi kastikkeen jäätelölleen oli jotain lähes satumaista. Ja hymyllään tuon valinnan jälkeen, hän näytti pyytävän anteeksi hupsuuttaan, mutta samalla riemuitsevan siitä että oli osannut tehdä juuri sen valinnan, eikä mitään muuta.
Pyrinkin mitä pikimmiten täyttämään hänen toiveensa ja pakkaamaan tavarat mukaan vietäviksi. Kun ojensin hänelle täyden paperikassin sanoin "Kiitos ja moikka" Ja hymyilin leveästi. Ehkä jopa hiukan ystävällisemmin kuin kenellekään muulle. Vanha mies vastasi hymyyni yhtä lämpimästi, kiitti ja hyvästeli. Sitten hän asteli verkkaisin askelin ulos ravintolasta.
Tuon ihmisen lämmin muisto oli vielä kotiin tullessanikin mielessäni. Hänestä oli huokunut jotain sellaista ystävällisyyttä, jota harvoin pääsi todistamaan. Rupesin miettimään. Millainenkohan ihminen hän mahtoi olla? Millainen tarina hän oli? Kesti aikansa ennen kuin ymmärsin. Sitten jo sätin itseäni typeryydestä.
Lämpöä, ja ystävällisyyttä ylitsevuotavasti huokuva olemus. Vanha valkohipiäinen mies sinisine silmineen. "satumaisen" erikoinen tapa valita jätskiä. Ja mansikkakastike! Tottakai mikä muukaan! Mikä muukaan kastike olisi täydellinen, juuri sopiva loistava ja riemastuttava väritykseltään. Lämpimän punainen, joulun punainen.
Nyt hymyilen kotonani. Kaipa sitä oli itsensä vanhan ukin, joulun herran ja valkoparran käytävä vielä kun oli aikaa, jäätelöllä. Voi sentään. Olenpa onnekas mies. Ei sitä joka työssä kävijä pääse kohtaamaan työpaikallaan itseään joulupukkia.
Kommentit
Lähetä kommentti