Talvinen

Korkealla kulkevat Helsingin tuulet, ikävästä ja surusta jäätyneet
Vaan ei maassa kestä talven kirkkaus, jättää tunteen harmaan ja ilottoman
Suusta nousee pakkases höyryy, kun yksin keskuspuistossa vaeltaa

Kun löytää paikan merkityksellisen, melkein tunniksi seisahtaa
Katsoo alhaalta maasta kuinka hiutaleet kauniisti putoaa
Jänö hallasta vaaleaksi käynyt, pian tottuu yksinäiseen seisoskelijaan

Vaan pimeä on taivas, jolta lunta hetkellistä tupruttaa
Ei hiljaisuutta harmoniaa löydy, sillä autojen äänet keskuspuistossa kaikkialla asustaa
Hän kaipaa ei kotiin, vaan luontoon, rauhaan ja yksinäisyyteen
Vaan jo jänö tietää, ei Keskuspuistossa tuulet ääniä kanna pois

Silti ystäviään tullut on taas tapamaan, sukulaisiaan tervehtimään
Noita puita, havuja ja mäntyjä, paljaita koivuja, nyt hanskan pois ottaa
Käden paljaan rungolle painaa, vahva runko on tuo
Siinä seisoo ja ajatuksissaan juttelee, puita kasvusta, ja kestävyydestä onnittelee

Toivoo itselleen samaa voimaa, jolla puu on jaksanut niin suureksi kasvaa
Lunta oksillaan kantaa
Kestää kuivuutta, kylmyyttä, routaa
Vastustaa ihmisten luomaa

Niin, nyt hengittää syvään, miettii, taas tänne palaan

Hymyillen jatkaa matkaa, jänö poissa jo on