Reidet ovat vähän kipeät. Astelen luokkahuoneeseen rennon ryhdikkäästi opiskelijoiden pienen virran mukana. Ovi toimii pullonkaulana, jossa täytyy hidastaa ennen kuin pääsee sisään avoimempaan tilaan. Opettaja seisoo, muut istuvat tai etsivät vielä paikkaansa. Tarkastelen luokan ihmisiä, mutta en tavoittele kenenkään katsetta. Minne ihmiset ovat jakautuneet? Kävelen luokan takaosaan, ja huomaan Merin. Sydän pomppaa. Tiukka jännite alkaa vaikuttamaan välittömästi välillämme. Katson juuri sopivasti ohi hänestä, niin etten joudu kohtaamaan hänen katsettaan. Minulla ei ole rohkeutta kohdata sitä. Silti näen miten välillämme kulkeva jännite saa hänet heti katsomaan minuun, kun astelen lähemmäs. Kun en katso Meriä silmiin, hän kääntää katseensa nopeasti pois. Jännitteemme elää silti, ja vaikuttaa. Olen varma siitä että hänkin tuntee sen. Istuudun Merin taakse. Meri istuu jonkun toisen pojan vierellä. Sanon toisen koska tunnen myrkyllistä kipeyttä siitä, että he istuvat vierekkäin. Tunn

Olen sanonut itselleni ei. Ei runoilua. Mutta. Kaiken aikaa luovuuden elefantti kastelee. Armoton, viaton. Sitä hän minulle on. Ruiskuttaa, pärskäyttää ja kaataa. Minä sanon: "Tämä karahvi on jo täynnä. Siirry seuraavaan, ystävä hyvä! Seuraavaan. Näetkös, en minä voi tätä nyt käyttää. Kalenteri on täynnä kuin säkkituoli. Ja hyvä kun saan sanoja suustani. Niin paljon sinä kaadat, ruiskutat ja pärskäytät. Tuolla määrällä voisit kastella autiomaat.  Auttaa auringon paahtamia, lohduttaa paatuneita, kitkeä pahuutta, antaa niin monelle mielekkyyttä. Anna armoa. Vaikka tiedänhän etten minä sinua voi syyttää"  Mitä tuhlausta.. Eikä hän edes kuuntele. Voin vaan katsella epätoivoisesti vierestä kun Kaikki tuo ylimääräinen valuu pöydälle, liinalle, lattialle. Valtoimenaan vellovana kuin vesiputous. Tippuu alas, ja kohisee. Kuohuu. Voi kuinka auringon valon värittämää se onkaan. Voi kuinka hukkaan kaikki joutuu. Muodostuu pieniä lätäköitä. Sinne tänne sileille pinnoille pieniä pisa