Susi

Reidet ovat vähän kipeät. Astelen luokkahuoneeseen rennon ryhdikkäästi opiskelijoiden pienen virran mukana. Ovi toimii pullonkaulana, jossa täytyy hidastaa ennen kuin pääsee sisään avoimempaan tilaan. Opettaja seisoo, muut istuvat tai etsivät vielä paikkaansa. Tarkastelen luokan ihmisiä, mutta en tavoittele kenenkään katsetta. Minne ihmiset ovat jakautuneet? Kävelen luokan takaosaan, ja huomaan Merin. Sydän pomppaa. Tiukka jännite alkaa vaikuttamaan välittömästi välillämme. Katson juuri sopivasti ohi hänestä, niin etten joudu kohtaamaan hänen katsettaan. Minulla ei ole rohkeutta kohdata sitä. Silti näen miten välillämme kulkeva jännite saa hänet heti katsomaan minuun, kun astelen lähemmäs. Kun en katso Meriä silmiin, hän kääntää katseensa nopeasti pois. Jännitteemme elää silti, ja vaikuttaa. Olen varma siitä että hänkin tuntee sen. Istuudun Merin taakse. Meri istuu jonkun toisen pojan vierellä. Sanon toisen koska tunnen myrkyllistä kipeyttä siitä, että he istuvat vierekkäin. Tunnen halua vetää kenkäni jalasta ja humauttaa tuota hävytöntä paskiaista nenään. Rupean kuitenkin vain kaivamaan historian kirjaa, vihkoa ja muita tavaroita esiin. Kun ne ovat edessäni pulpetilla, etsin katseellani luokan etuosasta tuttavani. He istuvat kaikki takaraivot minuun päin. Olen usein istunut heidän seurassaan. Nauranut, vaihtanut kuulumisia ja hymyillyt. Nyt olen kuitenkin täällä takana. Miksi? Jännite ei ollut päästänyt minua minnekään muualle. Kaivan kännykän taskustani. Opettaja aloittaa puhumisen.

"Noniin nyt jatkamme sitten viimekerran teemasta, eli mennään Suomen sisällissotaan. Siitähän on olemassa useampiakin nimityksiä, ja teidän kotitehtävänänne oli selvittää eri nimitysten merkityksiä. Toivottavasti olette tehneet tehtävät, sillä.."

Opettajan puhe katoaa. Katsahdan Merin selkään. Hänellä on musta tiukka paita, joka paljastaa osan hänen alaselästään. Käännän katseeni pois. Sitten takaisin. Katson kohtaa missä paita vaihtuu pehmeän lämpimäksi vaaleaksi ihoksi. Ah. Hänen ruskeat hiuksensa ovat hiukan sähköiset, pörröiset, ja ne lepäävät vapaina hänen hartioillaan ja yläselällään. Yritän pinnistellä jotta pystyisin keskittymään. Opettajan puhe palaa.

"Siksi punaiset olivat sodassa.. "

Merillä on tiukat juoksuhousut jalassa. Miksi hänen täytyy istua niin söpösti? Rennosti, mutta ryhdikkäästi. Jos vetäisin kättä pitkin hänen juoksuhousujaan syntyisi varmaan kipinöitä. Pitkin hänen hyvin treenattua reittään. Poika Merin vieressä sanoo hänelle jotakin. Hyvin yllättäen, melkein äyskähtäen, ikään kuin ei saisi happea. Meri vastaa hänelle ja hymyilee. Tuijotan opettajaa edessä. Saatana. Muistelen kaikkia asioita, joita olen sanonut ja jotka ovat saaneet Merin hymyilemään. Haluan omia hänen naurahduksensa. Hänen hymynsä. Se on niin kirkas, kaunis. Niin vilpitön. Miksi hän ei hymyile enemmän minulle?

"Valkoiset saivat apua.. "

Erään kerran kävelyllä ollessani tuntematon pyöräilijä ajoi minua vastaan, ja rupesin vertailemaan hänen kasvojaan (ja häntä) kaikkiin aikaisemmin näkemiini. Mistä syystä? En tiedä. Etsin yhtäläisyyksiä, ilmeitä, piirteitä, yksityiskohtia ryhdistä, puhetavasta, olemuksesta, ruumiin rakenteesta. Ikään kuin selasin isolla rullalla kaikkia elämäni aikana näkemiä ihmisiä, ja etsin samankaltaisuuksia. Palasia jotka loksahtavat yhteen. Nykyään teen sitä melko usein. Meristä olen löytänyt jo kaksi liittymiskohtaa menneisyyteeni. Karkeasti sanottuna hän on melkein kuin noiden kahden menneisyyden olemuksen, minuuden sekoitus. Nuo kaksi tyttöä ajalta ennen tätä hetkeä. Ensimmäiseen olin ulkonäöllisesti ihastunut. Toiseen rakastunut. Vaikea tilanne eikö? Mutta niistä samankaltaisuuksista! Ensimmäistä Meri muistuttaa kehollisesti. Hänellä on fitness tytön röyhkeyttä, itsevarmuutta, itsetietoisuutta ja ryhti. Hän on rauhallinen ja tyyni. Mutta hänen puhetapansa ja tunteita kuvaavat ilmeensä. Ne ovat jotain aivan muuta kuin röyhkeyttä. Hän puhuu niin kovin ystävällisesti, on huomioonottavainen ja hänellä on erinomainen huumorintaju. Hymy tai nauru sulattaa hänen tyynen itsevarman naamionsa, ja  hetkessä hänen kasvonsa ovat suorastaan helisyttävän ihanat. Hymykuoppia, ja pisamaisia poskia myöten. Palaan pikkuhiljaa luokkahuoneeseen ajatuksistani. Vilkaisen Meriin. Hän istuu vieläkin samassa asennossa, ja hypistelee käsissään jotakin. Tunnen vieläkin jännitteen välillämme. Hän ei ole kääntynyt katsomaan minuun päin.

"Ja kiinnittäisin erityistä huomiota..."

Keksin kolmannenkin yhteyden. Hän on samalla tavalla rennon peilimäinen olemukseeni nähden, kuin eräs ystäväni. Sellainen, että hänen kanssaan voi näyttää pirun itsevarmalta helposti. Nojailla ja notkua. Olla oma itsensä ja tuntea olonsa mukavaksi. Yhden tunnin (sen ainoan jonka istuin hänen vierellään) tuntui että mitä itsevarmemman asennon otin, sitä itsevarmemman asennon hän otti. Hän piti muun muuassa jalkaa penkillää koukussa, ja oli sillä tavoin hienoisesti kääntynyt minuun päin. Polvi kohti kattoa osoittaen, kenkä penkillä. Niin riemastuttavaa! Ja hän teki sen täysin luontevan ja viehättävän näköisesti.

Miksi ihastuksiin pitää aina liittyä jännitteen lisäksi jännitys? Ääh. Merin vieressä oleva poika rupeaa juttelemaan Merille. He eivät enää keskity opetukseen, vaan supattavat keskenään. Tuijotan taululle kuulematta mitään. Tunnen sisälläni taas vahvan halun omia. Sulkea koko maailman hänen ympäriltään. Estää ketään muuta juttelemasta hänelle, koska minä tahdon olla hänen silmissään. Minä tahdon hänen katsovan minuun, ja ajattelevan - Onpas siinä hyvänäköinen jätkä. Minä haluan naurattaa häntä. Haluan pyytää häntä kahville. Harrastaa hänen kanssaan seksiä. Minä tahdon sitä niin vitusti.. Tahdon rikkoa tuon lähes sähköisen seksuaalisen jännitteen väliltämme. Repiä sen karjuen riekaleiksi. Lässäyttää käteni hänen muhkealle perseelleen. Kouraista oikein kunnolla. Haluan tuntea kipinöitä kasseissa, ja sitten vetää hänen housujaan alas, samalla suudellen hänen niskaansa. Haluan häntä. Aivan helvetisti. Nussia vaikka vessassa. Ei sillä niin väliä. Kuristaa häntä. Tuntea kuinka vyötäröni hakkaa hänen persettään vasten. Sitoa hänen kättään. Hikoilla, ja kuunnella nautiskellen hänen voihkaisujaan.

" Ja älkää missään nimessä sekoittako keskenään suojeluskuntia ja.. "

Vittu miten perseestä koko tunti. Mieleni tekee murjottaa.  Meri ja tuntematon poika jatkavat jutteluaan. Ei teillä kahdella mitään ole. Kunhan harrastatte smalltalkia. Jostain pirun festareista! Ei mitään kiinnostavaa, ei mitään hauskaa. Mieleeni nousee epäilys. Entä jos Meri tykkääkin tuosta pojasta? Tarkastelen poikaa. Hänellä on isommat käsivarret kuin minulla. Hän on pidempi. Mutta muistuttaa kasvoiltaan hilleriä. On epävarma ja jäykän oloinen. Ei persoonallisuutta ei mitään. Hän on .. Hän on mukava. Vaikutti mukavalta. Muistatko? Hän antoi sinulle monisteita ja vaikutti ihan mukavalta niin tehdessään viime tunnilla. Mikä vittu sua vaivaa? Ihan sama. Ei Meri hänestä kuitenkaan välitä. Merin on helppo jutella hänelle koska heillä ei ole jännitettä. Heillä ei ole mitään. He ovat hyvän päivän tuttuja. Tuolla tavalla ei pääse koskaan sänkyyn. Minä olen mielenkiintoinen. Erottuva. Miksi Meri haluaisi tuollaisen tavallisen tallaajan?

" Onko kellään kysyttävää? No hyvä, sitten.. "

Mistä tämä johtuu? Voisiko tämäkin olla kytköksissä menneeseen? Kaikki on jotenkin löydettävissä tästä hetkestä, aikaisemmista. Halusin aina olla vanhempien ykköslapsi. Eikö vain? Kyllä. Suosikki. Halusin että he ovat ylpeitä. Halusin että he näkivät minussa jotakin. Onko tämä juuri sitä? Senkö takia tänä päivänä haluaisin että naiset näkevät minussa sankarin? Jonkinlaisen artistin? Eikö se ole aika typerää. Mutta olisihan se kivaa olla artistimainen. Katson edessäni pöydällä olevaa välipalapatukkaa. Mietin että mitä jos joku varastaisi sen sillä aikaa kun kävisin vessassa. Voisin hypähtää pulpetilleni ja karjua että "SILLÄ JOKA VARASTI VÄLIPALAPATUKKANI ON TASAN SEKUNTTI AIKAA TUNNUSTAA JA ANTAA SE TAKAISIN" Kaikki kääntyisivät katsomaan ja seisoisin korkealla muiden yläpuolella vastaten jokaiseen kysyvään katseeseen julmistuneen itsevarmasti. Merikin katsoisi minuun ja olisi ehkä vähän säikähtänyt, mutta samalla miettisi mielessään - Miten ihanan karismaattinen mies.

Hän on niin kaunis. Pelko valtaa mieleni. Mitä jos menetän hänet? Mitä jos hän vain kulkee elämässään nopeasti ohitseni, jäämättä sen enempää miettimään. Lipuu virran mukana niin kuin lehti. En voi antaa sen tapahtua. Minun täytyy tehdä jotakin! Mutta mitä. Voisinko oikeasti pyytää häntä kahville? Eihän se olisi niin ihmeellistä. Viime tunnilla meillä kulki juttu kuitenkin niin hyvin. Mutta entä jos hän kieltäytyy? Se olisi kamalaa. Jos olisinkin vain kuvitellut kaiken. Kaikki tunteet joita nyt tunnen. Jäisin vain yksin niiden kanssa. Pelko jäykistää otetaan. Hyi olkoon. Äskeinen ärtynyt ja voimaantunut oloni on tiessään.

Rupean katselemaan ulos ikkunasta. Ulkona paistaa kauniisti aurinko. Näen liikettä, ja käännyn katsomaan. Eräs kavereistani kävelee verkkaisesti pitkin pulpettien välistä käytävää ja katseemme kohtaavat. Hän hymyilee, ja vastaan hymyyn. Minun kohdallani hän sanoo.

" Miksi istut täällä takana, Joni. Eihän täältä näe edes kunnolla taululle"

" Halusin vaihtaa vähän perspektiiviä"