Elefantti
Mutta. Kaiken aikaa luovuuden elefantti kastelee. Armoton, viaton. Sitä hän minulle on. Ruiskuttaa, pärskäyttää ja kaataa. Minä sanon: "Tämä karahvi on jo täynnä. Siirry seuraavaan, ystävä hyvä! Seuraavaan. Näetkös, en minä voi tätä nyt käyttää. Kalenteri on täynnä kuin säkkituoli. Ja hyvä kun saan sanoja suustani. Niin paljon sinä kaadat, ruiskutat ja pärskäytät. Tuolla määrällä voisit kastella autiomaat. Auttaa auringon paahtamia, lohduttaa paatuneita, kitkeä pahuutta, antaa niin monelle mielekkyyttä. Anna armoa. Vaikka tiedänhän etten minä sinua voi syyttää" Mitä tuhlausta.. Eikä hän edes kuuntele. Voin vaan katsella epätoivoisesti vierestä kun
Kaikki tuo ylimääräinen valuu pöydälle, liinalle, lattialle. Valtoimenaan vellovana kuin vesiputous. Tippuu alas, ja kohisee. Kuohuu. Voi kuinka auringon valon värittämää se onkaan. Voi kuinka hukkaan kaikki joutuu. Muodostuu pieniä lätäköitä. Sinne tänne sileille pinnoille pieniä pisaroita niin kuin auringon paistaessa joillekin tulee pisamia. Katson ylös toivottamana ja sanon itsekseni. " Ei sille mitään voi." Jokaisessa pisarassa oma kuva, joka kysyy: Mitä yhtään millekään mitään voi? Sieltä suunnalta tahtoo virrata. Mutta niin kuin meritähti koralliriutalla, otetta en irroita." Ei kai tätä kukaan ikuisesti kestä? Mitä jos tämän yhden kerran annan virran viedä" Joskus täytyy vähän läträtä. Kevään tullen lentää ja kotiin lähteä. "Hyvä on ystävä. Annan periksi. Voit välissä töräyttää torvellasi. Se valmistakoon sinut, sillä nyt.. Anna tulla, täydellä voimalla! Luuletko etten ole huomannut kevään tulleen!"
. . .
Sitruunaperhonen ylittää edestäni pyörätien. Lepattaen, loimuten. Kuten tulenliekki keskellä talvea takassa. Minä hymyilen. Et ole vieras täällä, vaikka olen odottanut sinua. Vartonut, tuskaisena, hikisenä, mutta myös palellen. Minä olen vieras kodissasi. En arvokas, en mitätön. Silti tunnen itseni tervetulleeksi. Kotoisaksi. Minä hymyilen. Mistä tiedän kevään tulleen? Hymyt jäävät mieleen. Sain todistaa niin montaa suloista, valoista ja iloista. Nautin niistä ja sinusta. Ei tarvitse tarkastella varjoista tai piiloista. Riemu rinnassa on ilmaista. Miten sen voin sinulle ilmaista. Minä hymyilen. Päivääni kaunistat. Olla olla olla. Ulkoilma iholla.
Linnut laulavat. Voitko uskoa? Kuuntelen pää kallellaan, hartiat rentoina. Hyvästä syystä sitä kutsutaan viserrykseksi. Kirkasta, korvia kevyesti kutittavaa. Vilpitöntä ja suoran mutkikasta, ympyrän kulmikasta. Pulputtavaa, iloista, suun aukominen riippuuko jalasta. Ei tarvitse ulkona hevonen valjasta. Sinua tervehdin. Kultakala maljassa, juttelee itsekseen maailmasta. Silmät soikeat, kun iho alkaa olemaan paljasta. Vaikeaako? Katsellaan yhdessä taivasta.
Myönnän, en edes tajunnut ylittäneeni siltaa. Kopisevaa, kumisevaa. Pyörän tullessa rullaavaa ropisevaa, lokasuojat ovat mudassa. Huomaan nyt hämilläni: Luonto on korottanut jo vaivihkaa ääntään.. Pörriäisiä. Lentäviä, lähenteleviä, itsemäärämis-oikeutta vähätteleviä, ohi kiitäviä, siiven iskuja värähteleviä. Tuntosarvet, mehiläisellä nautiskelun tarve. Missä onkaan kukkakedot, missä meden tuoksujen saareke? Olet aarre, oma maailma kullakin. Maasta mansikat. Talvella otin hansikkaan pois. Jotta saisin tuntea kaarnan, elämän, kylmässä jonkun elävän. Nyt oksistoissa kohta hiirenkorvat höröllä. Kuuntelevat tuulen viheltelyä. Lapsenomaisia puuskia, satunnaista kikatusta. Satuja kihlatuista muissa kuissa, mitä ihmiset eivät muista. Nyt en kehota ystävää, vaan odotan. Kiitos siitä että odotit.
Joutsenet kävelevät sulavalla jäällä, revontulisilmät saa minut muistelemaan kaikkein kauneinta ääntä. Sulava. Sulava. Pisaroita tippuvia siellä täällä. Ja kuinka jaan tarinoita kaikesta, ympäri ämpäri. Kädestä käteen kun makeisia. Makeinta hunajaa, miten vuodenaika saikaan tämän lumiukon sulamaan. Kuunnellaan naurua, tunnen kanssasi, niin kuin kuljen kanssasi. Käsi kädessä. Te olette minun kansani. Varteen, veden, kahlitun meren. Lokit ovat palanneet. Liitävät. Ne huutavat. Mutta minä hymyilen. En aio hätyytellä ketään, puiston penkille istumaan jään.
. .
Katso kuinka nousee korsi elämään
Ota kurssi kohti ääntä, niemimaille ylimpien mielialojen äärtä
Kuuntele nyt kuinka linnut laulaa meille
Sydämessään lämmön saapumisessa viivähtäneille
.
Suihkukoneet vetävät perässään sinisessä valkoista vanaa. Muodostelma auroissaan linnut kotiin palaavat. Ei tämä koskaan tunnu vanhalta. En minä kyllästy. Haluan kokea kaiken tarkkaan.
Veli sanoi: Jokaisesta päivästä pitäisi olla kiitollinen. Vaikka universumi loppuisi lailla sammuvien valojen. Nautin tästä.
Onko kieli tallannut jo sinut?
Kommentit
Lähetä kommentti