Vehreän lahden pohjukassa, kesäisessä koivikossa, Jossa päivisin linnut tauotta konsertoivat Tuos metsän kohdussa, pehmeillä sammalpeitteillä, kaislikosta kuuluvan tuulen kutitettavina syntyvät emonsa lämpöön, untuvina, piipittävinä pienehkö sorsapesue Tuon suven näyttämön oma aurinkomme aamusta aamuun valaisee koko vihreän lämpimän, valoisan ajan Ja sielt nuo vapaat vesilinnut ensimmäistä kertaa kömpivät veteen Emolintunsa perässä, ja päällä, itsensä kastelevat Samas vees nuo kiiltävä kylkiset, sulavalinjaiset suuret, makeiden vetten vartijat Lämpiminä aikoina pinnan alla päivänsä viettävät, silmät alituiseen avonaisina Laiskasti matalikossa polskivat Lokit kirkuvat tuol lahdel, parkuvat kuin kehon sisäinen kiljaisu kun sitä loukataan Vaan ei rauha rikkoonnu, siel on hyvä sorsan pesueensa kasvattaa Siel voi turvassa joutsen levähtää, siel sudenkorennot valossa lentää Siipensä kimmeltävät, kuin järvi, joka kurottaa laineillaan kohti neitseellistä maata Maal, nu

- Mitä pidät hevosistani? - Lähtökohtaisesti en pidä eläinten orjuuttamisesta, mutta.. Ovathan nuo uljaita otuksia. - Miten niin orjuuttamista? Minähän tarjoan näille ruohon narskuttajille kaiken mistä hevonen voi vain uneksia. - Pidät niitä ruokapalkalla suurimman osan ajasta rajoitetuissa olosuhteissa. Kutsu sitä miksi haluat. - Mitä minun pitäisi mielestäsi tehdä? Tarjoanhan minä niille jo katon, jonka alla viettää Suomen kylmät yöt, turvallisen kodin , jossa olla tässä arvaamattomassa ja pahassa maailmassa! Herra Lemmetyinen katsoi huvittuneesti ystäväänsä. Yhä huvittunut pilke silmissään hän sanoi. - Kodin? - Niin juuri, niin juuri, minkä muunkaan vanha veikko. Kodin minä niille tarjoan. Herra Lemmetyinen kääntyi taas hevoshakoihin päin. - Vai että kodin. Herra Lemmetyinen otti pitkät henkoset piipusta, jota oli tähän asti pitänyt sylissään, ja puhalsi sitten savua ulos. - Mielestäni sinä rajoitat näitä luomakunnan kappaleita, ystäväni. Ei millään pahalla. Mi