oikea piru mieheksi
- Mitä pidät hevosistani?
- Lähtökohtaisesti en pidä eläinten orjuuttamisesta, mutta.. Ovathan nuo uljaita otuksia.
- Miten niin orjuuttamista? Minähän tarjoan näille ruohon narskuttajille kaiken mistä hevonen voi vain uneksia.
- Pidät niitä ruokapalkalla suurimman osan ajasta rajoitetuissa olosuhteissa. Kutsu sitä miksi haluat.
- Mitä minun pitäisi mielestäsi tehdä? Tarjoanhan minä niille jo katon, jonka alla viettää Suomen kylmät yöt, turvallisen kodin , jossa olla tässä arvaamattomassa ja pahassa maailmassa!
Herra Lemmetyinen katsoi huvittuneesti ystäväänsä. Yhä huvittunut pilke silmissään hän sanoi.
- Kodin?
- Niin juuri, niin juuri, minkä muunkaan vanha veikko. Kodin minä niille tarjoan.
Herra Lemmetyinen kääntyi taas hevoshakoihin päin.
- Vai että kodin.
Herra Lemmetyinen otti pitkät henkoset piipusta, jota oli tähän asti pitänyt sylissään, ja puhalsi sitten savua ulos.
- Mielestäni sinä rajoitat näitä luomakunnan kappaleita, ystäväni. Ei millään pahalla. Mielestäni jokainen joka omistaa lemmikin on vapauden riistäjä. Ei millään pahalla, ei millään pahalla. Tunnethan sinä minut.
Juntunen joka oli tähän asti malttanut mielensä, kaivoi askin taskustaan, ja pisti hänkin tupakaksi.
Sitten hän sanoi sätkä suussaan, ja sytytin tupakkansa alla.
- Vapauden riistäjä, sanot. Juntunen tokaisi nyökäten tilustensa suuntaan, ja sytyttäen sitten tupakkansa.
- Sittenhän minä taidan olla aika helvetinmoinen sortaja. Oikea piru mieheksi.
- Totta totisesti olet. Palat helvetissä tuskallisesti rakas ystävä. Herra Lemmetyinen sanoi puhallellen taas pieniä pilviä. Juntunen kohotti kulmaansa veitikkamaisesti hymyillen tupakka suussaan.
- Mutta katsos kun.. Olen ajatellut viime aikoina. En pelkästään eläimiä vaan myös ihmisiä. Herra Lemmetyinen jatkoi ja nojasi melkein koko huomattavalla painollaan puiseen aitaan.
- Niinkö?
- Kyllä vain. Olen pohdiskellut.. Katsos, että monessa asiassa on todellakin kyse esineellistämisestä.
- Jaa.
- Olen lähes varma siitä! Milloin ihmiset eivät esineellistä eläimiä tai muita ainutlaatuisia luontokappaleita, he esineellistävät toisiaan ja kaiken huipuksi itseään.
Juntunen imi tupakkaansa tuimana aurinko kasvoillaan ymmärtämättä kokonaan.'
- Miten itseään edes voi esineellistää. Kuulostaa helvetin kierolta.
- Voi se on! Mutta sitä tapahtuu koko ajan. Sen takia ihmiset ovat niin ahdistuneita kaiken aikaa. He pitävät itseään esineenä jota voi kehittää aina vain, mielettömästi. Runoilija uskoo että lukemalla ja kirjoittamalla mahdollisimman paljon, hän tulee aina vain paremmaksi. Tiettyyn pisteeseen astihan tämä toimiikin. Mutta jossain vaiheessa liika kehittymisen halu on turmioksi. Se kääntyy ihmistä vastaan, ja tuottaa monenmoista mielen sisäistä liikettä, joka on pahaksi. Näetkös ihminen ei ole kuin mikä tahansa esine. Esimerkiksi viulu. Mitä enemmän aikaa viulun tekemiseen käytetään, ja mitä huolellisempaa työtä tehdään, sitä parempi, hienompi ja ennen kaikkea kalliimpi viulusta tulee. Tietynkin työn tulokseen vaikuttaa myös sen tekijä, ja materiaalit, joita hän käyttää. Joka tapauksessa näin ei voi ihmisen kohdalla ajatella. Vaikka materiaali olisi ihmisessä kuinka hyvää, ja vaikka kuinka huolellisesti ja aikaa käyttäen tähtäisi johonkin tavoittamattomaan päämäärään, niin se ei vain toimi. Ihminen kun ei koskaan koe päässeensä perille. He ahdistuvat siitä mitä eivät saavuta, ja siitä mitä saavuttavat. Ikuinen tyytymättömyys vaivaa heitä.
- Hmh.
- Näin ajatellaan ja sitten nuoret tytöt tarttuvat veitseen ja viiltävät ranteitaan. Naiset pysyvät väkivaltaisissa parisuhteissa. Miehet ovat valmiita menemään äärimmäisyyksiin, oman terveytensä uhalla, kehittäessään itselleen lihasmassaa. He kaikki pitävät itseään esineinä! Esineinä joilla on jokin tietty nimetty tarkoitus tässä maailmassa.
Herra Lemmetyinen huokaisi syvään piippu kädessään savuten.
- Kaikki vain sen takia että nykyihmiset eivät kykene näkemään itseään arvokkaana osana tätä kaikkea, koko maailmaa. He pitävät itseään esineinä, ja ovat siksi yksin. Kukin toimittaen esineelle määrättyä tehtävää aina vain loputtomasti.. Se tekee minut erityisen lohduttomaksi! Että ihmiset luulevat yksinäisyyden ja esineenä olemisen kuuluvan elämään. Ihminen on niin paljon enemmän.. Ei ole mitään tiettyä nimettyä paikkaa tai tarkoitusta, vaan mahdollisuuksia on loputtomasti.
- Maailma voi niin pahoin. Säälin kaikkia ja olen surullinen. Poloisia eläimiä, jotka ovat tehotuotannon ketjun yksi silmukka. Ihmisiä jotka aina vain pitävät itseään kelvottomina.
Oli hetken hiljaista. Molemmat katselivat hevosten rauhallista laiduntamista, ja satunnaista hännän huiskintaa.
- Sinä ajattelet niin paljon. Minä huolehdin vain maatilastani ja siitä että saan leipää perheeni pöytään. Siitä puheen ollen. Juntunen sanoi silmät kirkastuen.
- Sieltä tulee kaunis tyttöni. Mitä kuuluu rakkaani?
Pieni Wilma tyttö tuli nojailemaan vasten isänsä pitkää tukevaa jalkaa, hiukan hämillään, suu raollaan ja siniset silmät suurina.
- Hyvää kuuluu isi.
- Erinomaista, erinomaista, lähtikö se ystäväsi jo kotiin?
- Lähti isi.
Juntunen vilkaisi hymyillen ystäväänsä, joka käänsi myhäillen hetkeksi katseensa häneen lapsesta, jota piti kaikin puolin täydellisenä, kauniina ja herttaisena.
- Toinen isi pyysi teitä tulemaan kahville? Wilma totesi nyppien isänsä housuja.
- Eihän meidän auta sitten muuta kuin mennä.
Herra Lemmetyinen totesi hymyillen isällisesti, ja iskien lapsukaiselle silmää.
- Lähtökohtaisesti en pidä eläinten orjuuttamisesta, mutta.. Ovathan nuo uljaita otuksia.
- Miten niin orjuuttamista? Minähän tarjoan näille ruohon narskuttajille kaiken mistä hevonen voi vain uneksia.
- Pidät niitä ruokapalkalla suurimman osan ajasta rajoitetuissa olosuhteissa. Kutsu sitä miksi haluat.
- Mitä minun pitäisi mielestäsi tehdä? Tarjoanhan minä niille jo katon, jonka alla viettää Suomen kylmät yöt, turvallisen kodin , jossa olla tässä arvaamattomassa ja pahassa maailmassa!
Herra Lemmetyinen katsoi huvittuneesti ystäväänsä. Yhä huvittunut pilke silmissään hän sanoi.
- Kodin?
- Niin juuri, niin juuri, minkä muunkaan vanha veikko. Kodin minä niille tarjoan.
Herra Lemmetyinen kääntyi taas hevoshakoihin päin.
- Vai että kodin.
Herra Lemmetyinen otti pitkät henkoset piipusta, jota oli tähän asti pitänyt sylissään, ja puhalsi sitten savua ulos.
- Mielestäni sinä rajoitat näitä luomakunnan kappaleita, ystäväni. Ei millään pahalla. Mielestäni jokainen joka omistaa lemmikin on vapauden riistäjä. Ei millään pahalla, ei millään pahalla. Tunnethan sinä minut.
Juntunen joka oli tähän asti malttanut mielensä, kaivoi askin taskustaan, ja pisti hänkin tupakaksi.
Sitten hän sanoi sätkä suussaan, ja sytytin tupakkansa alla.
- Vapauden riistäjä, sanot. Juntunen tokaisi nyökäten tilustensa suuntaan, ja sytyttäen sitten tupakkansa.
- Sittenhän minä taidan olla aika helvetinmoinen sortaja. Oikea piru mieheksi.
- Totta totisesti olet. Palat helvetissä tuskallisesti rakas ystävä. Herra Lemmetyinen sanoi puhallellen taas pieniä pilviä. Juntunen kohotti kulmaansa veitikkamaisesti hymyillen tupakka suussaan.
- Mutta katsos kun.. Olen ajatellut viime aikoina. En pelkästään eläimiä vaan myös ihmisiä. Herra Lemmetyinen jatkoi ja nojasi melkein koko huomattavalla painollaan puiseen aitaan.
- Niinkö?
- Kyllä vain. Olen pohdiskellut.. Katsos, että monessa asiassa on todellakin kyse esineellistämisestä.
- Jaa.
- Olen lähes varma siitä! Milloin ihmiset eivät esineellistä eläimiä tai muita ainutlaatuisia luontokappaleita, he esineellistävät toisiaan ja kaiken huipuksi itseään.
Juntunen imi tupakkaansa tuimana aurinko kasvoillaan ymmärtämättä kokonaan.'
- Miten itseään edes voi esineellistää. Kuulostaa helvetin kierolta.
- Voi se on! Mutta sitä tapahtuu koko ajan. Sen takia ihmiset ovat niin ahdistuneita kaiken aikaa. He pitävät itseään esineenä jota voi kehittää aina vain, mielettömästi. Runoilija uskoo että lukemalla ja kirjoittamalla mahdollisimman paljon, hän tulee aina vain paremmaksi. Tiettyyn pisteeseen astihan tämä toimiikin. Mutta jossain vaiheessa liika kehittymisen halu on turmioksi. Se kääntyy ihmistä vastaan, ja tuottaa monenmoista mielen sisäistä liikettä, joka on pahaksi. Näetkös ihminen ei ole kuin mikä tahansa esine. Esimerkiksi viulu. Mitä enemmän aikaa viulun tekemiseen käytetään, ja mitä huolellisempaa työtä tehdään, sitä parempi, hienompi ja ennen kaikkea kalliimpi viulusta tulee. Tietynkin työn tulokseen vaikuttaa myös sen tekijä, ja materiaalit, joita hän käyttää. Joka tapauksessa näin ei voi ihmisen kohdalla ajatella. Vaikka materiaali olisi ihmisessä kuinka hyvää, ja vaikka kuinka huolellisesti ja aikaa käyttäen tähtäisi johonkin tavoittamattomaan päämäärään, niin se ei vain toimi. Ihminen kun ei koskaan koe päässeensä perille. He ahdistuvat siitä mitä eivät saavuta, ja siitä mitä saavuttavat. Ikuinen tyytymättömyys vaivaa heitä.
- Hmh.
- Näin ajatellaan ja sitten nuoret tytöt tarttuvat veitseen ja viiltävät ranteitaan. Naiset pysyvät väkivaltaisissa parisuhteissa. Miehet ovat valmiita menemään äärimmäisyyksiin, oman terveytensä uhalla, kehittäessään itselleen lihasmassaa. He kaikki pitävät itseään esineinä! Esineinä joilla on jokin tietty nimetty tarkoitus tässä maailmassa.
Herra Lemmetyinen huokaisi syvään piippu kädessään savuten.
- Kaikki vain sen takia että nykyihmiset eivät kykene näkemään itseään arvokkaana osana tätä kaikkea, koko maailmaa. He pitävät itseään esineinä, ja ovat siksi yksin. Kukin toimittaen esineelle määrättyä tehtävää aina vain loputtomasti.. Se tekee minut erityisen lohduttomaksi! Että ihmiset luulevat yksinäisyyden ja esineenä olemisen kuuluvan elämään. Ihminen on niin paljon enemmän.. Ei ole mitään tiettyä nimettyä paikkaa tai tarkoitusta, vaan mahdollisuuksia on loputtomasti.
- Maailma voi niin pahoin. Säälin kaikkia ja olen surullinen. Poloisia eläimiä, jotka ovat tehotuotannon ketjun yksi silmukka. Ihmisiä jotka aina vain pitävät itseään kelvottomina.
Oli hetken hiljaista. Molemmat katselivat hevosten rauhallista laiduntamista, ja satunnaista hännän huiskintaa.
- Sinä ajattelet niin paljon. Minä huolehdin vain maatilastani ja siitä että saan leipää perheeni pöytään. Siitä puheen ollen. Juntunen sanoi silmät kirkastuen.
- Sieltä tulee kaunis tyttöni. Mitä kuuluu rakkaani?
Pieni Wilma tyttö tuli nojailemaan vasten isänsä pitkää tukevaa jalkaa, hiukan hämillään, suu raollaan ja siniset silmät suurina.
- Hyvää kuuluu isi.
- Erinomaista, erinomaista, lähtikö se ystäväsi jo kotiin?
- Lähti isi.
Juntunen vilkaisi hymyillen ystäväänsä, joka käänsi myhäillen hetkeksi katseensa häneen lapsesta, jota piti kaikin puolin täydellisenä, kauniina ja herttaisena.
- Toinen isi pyysi teitä tulemaan kahville? Wilma totesi nyppien isänsä housuja.
- Eihän meidän auta sitten muuta kuin mennä.
Herra Lemmetyinen totesi hymyillen isällisesti, ja iskien lapsukaiselle silmää.
Kommentit
Lähetä kommentti