Ensi-ilta : 16.10.2019 Pääosissa : Angelina Jolie, Elle Fanning Ohjaaja : Joachim Ronning D isneyn tuorein mahalasku vetää ilmat pihalle ja on jatkoa surkeiden sattumusten sarjassa, jolle ei näy loppua. Viimeisimpien Pirates of the caribeanin elokuvien epäonnistumisen voi ehkä selittää sillä, että Johnny Depp pyöri kuvausten aikana omantunnontuskissa henkilökohtaisen elämänsä takia, mutta Maleficitar 2:sen täydelliselle epäonnistumiselle on vaikeaa löytää yhtä yksiselitteistä syytä. Disneyllä on mahdollisuudet palkata maailman parhaat elokuvateollisuuden ammattilaiset remmiinsä, joten on vaikeaa ymmärtää miksi lopputulos muistuttaa amatööritason löysältä haiskahtavaa fan fictionia. Jo elokuvan alussa tehdään selväksi, että siltä ei kannata odottaa paljoa. Outo, kömpelö aloitus johdattaa katsojan koko elokuvan jatkuneeseen latteaan harmaaseen tunnelmaan, jonkalaisen voi löytää paljon vähemmällä vaivalla nelostien varrelta jonkun surkean huoltoaseman buffetpöydästä. Elokuvan miljoon

E n ole kirjoittanut blogiini yhtä ainutta kirja-arvostelua. Se on mielestäni jopa vähän kummallista. Nautin kuitenkin kirjojen lukemisesta ja erityisesti fantasia-kirjallisuuden lukemisesta miltei enemmän kuin mistään muusta.  Kun nyt sitten luin Philip Pullmanin 2017 kirjoittaman teoksen ”Vedenpaisumus”, tuli mieleeni heti, että olen miltei velkaa Philipille jonkinlaisen tunnustuksen hänen uskomattomasta työstään. Hänen ihastuttava tarinankerronnallinen väkevyytensä ja monipuolisuutensa on saanut minut useampaan kertaan pudistelemaan jopa epäuskoisena päätäni.  Taustoitusta Jo silloin kun ensimmäisen kerran tartuin Kultaiseen kompassiin myrskyisinä teinivuosinani ja uppouduin fantastiseen maailmaan, jonka Philip on luonut, koin vahvaa samaistumista siihen turvattomuuteen, jota käytännössä orvoksi joutunut päähenkilö Lyra tunsi sisimmissään. Ja se, että Pullmanin universumissa sielu on jakautunut, niin että sen toinen puoli ottaa jonkin eläimen hahmon, pystyy puhumaan, tuntemaan ja el