Rakas äitini- Katsaus elokuvaan taidekriitikon silmin

Italialaisen Emanuele Crialesen elokuvaan on vaikeaa ottaa yksioikoista tulokulmaa, sillä narratiivi on arkkitehtuurisesti tilava, laadukkaista materiaaleista rakennettu: marmorinen sekä aistikkaasti sisustettu esteettinen kokonaisuus, melkein kuin esikaupungilla kohoava italialainen huvila. Elokuvan aurinkoon sadetinletkulla kurottava viehkeys kaikilla noilla kivipihoilla syttyy todella henkiin vasta taidokkaasti veistettyjen henkilöhahmojen kautta, jotka raivaavat tiensä Rooman näyttämölle, ja onnistuvat levittämään katsojan silmien eteen omalla mahtipontisella psykologisella painollaan etenevän spektaakkelin, joka kuvaa perhe-elämän solmukohtia erityisen ansiokkaasti äidin ja lapsien näkökulmasta käsin. 

Tiivistelmä juonesta

Elokuvassa seurataan italialaisen perheen elämää Roomassa 1970-luvulla, osana katolilaista yhteisöä, ja sukua, joka käy kirkossa säännöllisesti, ja elää muutenkin sosiaalisesti sangen aktiivista elämää. Perheen vanhin lapsi Adriana kipuilee oman identiteettinsä kanssa ympäristössä, joka on normatiivisuudeltaan hyvin ankara erilaisuutta vastaan. Perheen esikoinen kokee olevaansa avaruusolento toiselta planeetalta: hän ei halua esittää hänelle asetettua osaa perheen kuuliaisena esikoistyttärenä Adrianana, vaan hän kokee olevansa mies, ja haluaa, että häntä kohdellaan poikana, ja kutsutaan Andreaksi. 

Äitiä näyttelevä Penelope Cruz viettää paljon aikaa yhdessä lastensa kanssa, sillä perheen isä on varsin varakas ihminen, joka käy vieraissa naisissa ja viettää suurimman osan ajastaan kodin ulkopuolella. Perheen sisäiset jännitteet ja ristiriitaisuudet tiivistyvätkin erinomaisesti juuri kohtauksissa, jossa kuvataan yhteisiä ruokailuhetkiä: ainoita harvoja tilanteita, jossa koko on perhe koolla, kasvotusten toistensa kanssa. Aterimien kolahdukset taustoittavat sitä koleaa hiljaisuutta, jonka isän omahyväinen elämäntapa ja diktaattorin asema perheessä sulkee sisäänsä.

Juoneen mahtuu Andrein rakkaustarina läheisen köyhälistöön kuuluvan romanitytön kanssa, perheen sisäisiä valtavia konflikteja, ja vanhoillista suljettua perhe-elämää, joka voi ulospäin näyttäytyä oikein harmittomalta, mutta joka on sisältäpäin hiertäviä sirpaleita: raakaa alistamista, manipulointia ja olosuhteiden vankeina olevien ihmisten lannistuneisuutta. Tarina kuvaa sykähdyttävän iholle menevällä tavalla perheen sisäistä alienaatiota, ja sitä synkkää ukkospilveä, arkkitehtonista perheen sukupolvesta toiseen jatkunutta mielivaltaista tapaa vaieta asioista, mutta toisaalta niitä taivaan särkeviä salamoita, vastavoimia, joiden meren suolaisessa haaleudessa kasvuikäiset lapset joutuvat kovettamaan itsensä.

Rooman katveessa

Kuten todettua, elokuvaan on vaikeaa ottaa yksijakoista tulokulmaa, enkä sitä haluisikaan, koska konsepti ansaitsee arvoisensa vivahteikkaan, yksityiskohtiin huomiota kiinnittävän arvostelun, eikä mitään geneeristä puuta heinää. Huomioni elokuvassa kiinnittyi erityisesti Alice Munromaiseen tarkkaan kuvaukseen arjesta, joka on aina täynnä rikkauksia, pieniä taskuja ja sopukoita, joissa äiti vitsailee pienten lastensa kanssa, tai heittäytyy johonkin leikkiin mukaan täydellä sydämellään. Myös kohtaukset, jossa äidit rupattelevat keskenään lapsistaan tupakat sauhuten, tarjoavat giljotiinin terävää näkymää tilaan, jossa isät tai miehet eivät ole osallisina. Elokuva piirtää äidin, kärsivän, eksentrisen, empaattisen, maailman jäykkyydelle ja kulmikkaalle nauravaisen hahmon, jossa jonkinlaisen toiveikkaan ajattelun säilyttäminen lasten silmissä asettuu yhdeksi kaikkein tärkeimmistä tehtävistä, ellei jopa kaikkein tärkeimmäksi.

Vastuunkanto lapsien huolista, tunteista, ihmissuhteista ja arjesta on miltei kaikkea muuta tärkeämpää, mutta silti äidinosaa leimaa elokuvassa jatkuva riittämättömyyden painolasti. Oman avioliiton kivuliaisuus, yhteyden katoaminen ja valheet tuottavat eräänlaisen äärimmilleen pituudessaan venytetyn konfliktin, jonka takia uupumus äitiyteen käy välillä ylivoimaiseksi. 

Tässä elokuvassa on paljon. Sen lavasteiden järjestely, kohtausten juoksuttaminen, puvustamisen yksityiskohtaisuus on niin päälle liimaavan huolellisesti tehty, että vaikka tietää tarkastelevansa merkittävää taideteosta, niin silti elokuvan raskas tempo, se miten kipeät asiat rakentuvat toistensa päälle epäsymmetrisiksi kalteviksi torneiksi, tekee elokuvasta katsojaa väistelemättömän ja haastavan teoksen. Vaikka kyseessä voisi toki olla klassisesti ajateltuna antiikin entisöintiä draamassa ja retoriikassa, niin silti dialogia ja henkisten sisäistä maailmaa värittävät modernille maailmalle tyypillinen liiallisuus, ja eksistentiaalinen ähky. 

Kyseessä ei tietysti olekaan mitään enempää tai vähempää kuin valtavien minuuteen liittyvien symbolisten teknologioiden leikkauspiste, jonka kärvennyksessä modernin ajan ihmiset hakevat tukea olemassaolon päänsärkyyn uushengellisistä liikkeistä, tai tietysti uushengellisyyden muodoista ajankohtaisimmasta: omien harrastustensa parista.

Nostalgia. Elokuva on myös sitä kauniita hopeisia viinipikareita myöten pullollaan, lähtien Välimeren ranskalaisilla parvekkeilla tupakoivasta äidin siluetista, jatkuen lasten tutkimusmatkoilla lähiympäristöön, italialaiseen synkkään viemärijärjestelmään, joka rakennettu jonain vuonna nakki ja muussi, jatkuen yhä vain vanhoihin autoihin, joilla kaahataan perheen kanssa Rooman mutkikkailla kaduilla. 

Elämää reunustavien marmoripylväiden, puutarhojen, ja sisustukseen sopivan taiteen välissä, avioelämä junnaa pohjamudissa. Isä lyö äitiä, isän puolen perhe vihaa ja ei hyväksy Andreita poikana ja miehenä, vaan yrittävät pakottaa hänet käyttämään mekkoja, ja olemaan ”tyttömäinen.” Pikkuveli paskantaa Andrein sängyn päätyyn, ja kun Andrei pyytää tätä lopettamaan, niin pikkuveli pyytää puolestaan Andreita lopettamaan. Minkä? Sen esittämisen, että hän muka olisi poika! Tilanne havainnollistaa sitä, miten myös sisaruksille tuottaa vaikeuksia hyväksyä Andrein valtavirrasta poikkeavaa tapaa määritellä sukupuoli-identiteettiään.

Siinä missä Andrein rakkaussuhde romanityttöön muutamia kauniita yksittäisiä hetkiä lukuun ottamatta jää melko yksipuoliseksi ja vaisuksi kuvaukseksi pellon heinänkorsien välistä toisen haavelliseksi tuijottamiseksi, niin Andrein suhde äitiin on koko elokuvan alkuvoimainen kuuma lähde. Andrei kokee maskuliinista tarvetta, jopa velvollisuutta puolustaa äitiään, jota isä pahoinpitelee. Esikoisella ja äidillä on myös elokuvassa jokin sanomaton syvä yhteys, jonka ilmeiden ja katseiden kautta Emanuele onnistuu välittämään katsojalle antiikin loistoon verrattavan kuohuttavan kokemuksen siitä, miten sekä äiti, että poika tuntevat itsensä hätkähdyttävällä tavalla alastomaksi toistensa edessä. Tässä kahdenvälisessä suhteessa molempien häpeä on musta raivokas hevonen, joka pillastuneena ravaa ilmeettömien ihmisten välillä, yhteisymmärryksessä, itseen liittyvässä pilkassa ja kokemuksessa, jossa ei aina jaksa olla myötätuntoinen toista kohtaan. 

Samaan aikaan kulttuurisesti kiinnostavan vertailukohdan elokuvalle itselleni teosta analysoidessani antaa suomalainen merkittävä Peter Franzenin tuottama narratiivi: Tumman veden päällä, joka yhtälailla käsittelee perhe-elämää, isän väkivaltaisuutta, sukupuolirooleja perheessä sekä monia muita teemoja, jotka ovat aktiivisesti estradilla myös tässä analyysiini kohteena olevassa italialaisessa luksustuotteessa, joka saa syvällistesti taidetta elävän ihmisen sydämen tulvimaan verta. 

Elokuvan musikaaliosuudet toteutettiin sulavasti ja näyttävästi näkökulmista, jotka suomalaisen taiteen kentillä jäävät usein valtamediakuvastoon verrattuna marginaaliin. Musiikki, ja tanssikoreografiat elävöittivät uskomattoman sulostuttavalla tavalla trans-mieheksi kasvavan lapsen kokemusta omasta itsestään, sitä, miten hän haluaisi itsensä nähdä, ja miten hän haluaisi muiden hänet näkevän: Italialaisena kunniantuntoisena, ja raivokkaan oikeudenmukaisen sielun omaavana herrasmiehenä. Samalla tavalla Cruzin laulamat musikaaliosuudet tarjosivat voimaantumisen näyttämön äideille, joiden roolin kiitämättömyys yleensä elämässä yhä monissa perheissä nykyajallakin on itsensä pieneksi tekeminen, ja näkymätön valtava työ.

Itse näin myös tässä äidin voimaantumisessa jonkin vaivaannuttavan elementin, joka saa katsojan olon tukalaksi- juuri se normatiivisuus, joka jokaisessa sielussa elää! Kontrollia ei muka saisi päästä irti, arjesta ja elämästä tulisi vain suoriutua. Jälkikäteen rakastan tätäkin ominaisuutta elokuvassa, koska se piirtää itselleni liikuttavan hienovaraisesti esiin sen, miten toisiin perheenjäseniimme tuntema valtava hellyys kietoutuu usein jopa hieman ulkopuolisen silmin vaivaannuttaviin ominaisuuksiin, ja piirteisiin, niihin eloisiin puoliin ihmisissä, jotka turvallisessa ympäristössä pääsevät kukoistamaan villeinä, ja nauruun tikahduttavan kokonaisvaltaisina. 

Rakas äitini saa kysymään katsojalta, millaiseksi hän haluaa kuvitella oman roolinsa osana perhettä? Monien menstyskonseptien peliteollisuuden puolelta, kuten Red dead redemption 2 ja Last of Us:in tavoin se kysyy myös: kuinka pitkälle ihminen on valmis viemään oman roolinsa saadakseen oman tahtonsa läpi. Miten syvälle väkivaltaisuuteen ja despotismiin ihminen pystyy hukuttamaan itsensä, ja edelleen perustelemaan itselleen tekevänsä sen kaiken vain perheensä takia/puolesta? Mitä oman tahdon läpi saaminen aiheuttaa omissa perheenjäsenissä. Elokuva tarjoaa pieteettisen tarkkaa kuvausta monista aikamme suurista ongelmista, mutta ei ulospääsyä niistä.

Elokuvan näyttelijöistä sekä äitiä, Claraa näyttelevä Penelope Cruz, että isää Feliceä näyttelevä Vincenco Amato ja Andreita näyttelevä Luana Giuliani tekevät hämmästyttävän sielukkaat ja onnistuneet roolisuoritukset, kukin tahollaan. 

Musiikin elokuvaan on säveltänyt: Rauelsson 

Elokuva on katsotavissa Yle Areenasta maksuttomana 25.9.2024 asti.