Hengitä, mä hengitän
Kerron nyt tarinan tytöstä, johon tutustuin koulun käytävän penkillä, rakastuin kotonani, jost humalluin aidosti ja välitin, ja jota tuun kaipaa, missä ikinä oonkaan.
Meidän välillä oli alusta asti jotai erityist. Oltii erilaisii, mut se vaa lisäs rakkauttamme. Alussa kuljettii myötätuuleen. Loppuu kohden tuuli käänty vastaiseks ja voimistu. Lupasin kestävyyttä ja aitoutta. Hänelle kirjotin laului rakkaudest ja vapaudest. Hän nosti mut taivaisii, mut piti mut myös pinnal sillon kun oli vaikeet. Hymyiltii. Käveltii käsi kädes. Tanssahtelin tai lauloin. Käskit mun lopettaa, kun ihmiset katto kummissaan. Virnistin vaan ja lauloin kovempaa. Meil oli oma maailmamme, jonka turva oli niin sulonen, mut silti myös katkera. Hengitä nyt vaan. Jatka sitä, älä lopeta.
"sun pitää hengittää, mut kyl mäki tarviin ilmaa niiku sä, ellen enemmä"
Makaat sängyllä ruskeet silmäs keskittyneinä kännykkään. Ollaan
eroamas kahdeks kuukaudeks, kun oon lähössä Saksaan. Mulla on kynä ja paperia, jolle kirjotan. Katon sua ja valutan kynän kautta paperille tulevaa ikävääni ja tuskaani. Astutaa ulos talosta, jossa asuttii kahestaan viikko. Ollaa molemmat hiljaa. Mä laulamas koulun käytäväl I always love you, niin kimeel äänel, et ikkunat itkee. Käsket nauraen mua lopettamaan. Mennää hissiin ilmeettöminä. Ei oo mitään sanottavaa. Painaudun sua vasten saunassa. Paljaat ihomme huokuu lämpöö. Vesipisarat kilpailee ihoillamme. Suutelen sua kaulalle. Astutaa ulos rapusta ja lähetään kävelemään kädet taskuissa tyhjyyteen tuijottaen. Seisot lentokentällä etsien katseellas mua. Astelen rehvakkaasti luoksesi. Purskahdat itkuun. Kävellää vaihtaen muutamii sanoi. Aurinko paistaa, mut on kylmä. Luonto on kärsivän kuollut. Pelaan pleikkaa ilman paitaa. Tiiän, et haluut huomiota ja et ansaitset sitä, mut en voi. Saavutaa harmaille ilmeettömille portaille joen vartee. Portaat ei joha mihinkää, mut istutaa niille. Me pelaamas fudist. Nauraen pääsen ohitses. ja katot mua huuli mutristuneen. Mä isken silmää. Alotan puhumisen ja sanat on tuskaa mun huulil. Ilmees on epäuskoinen. Alat itkee.
Vesi virtaa hitaasti edessämme ja tuijotan sitä tyhjänä. Meiän ympäril kaikki kasvit on kuihtuneit ja rannas on alaston puu, katkeran näkönen. Sä itket vaan. En lohduta. En halaa. En tee mitää, tuijotan vaan vettä. Tunnen itteni niin heikoks. Samassa nään ensimmäist kertaa tänä kevään ampiaisen, joka ilosesti pörräten kiertää ympärillämme, välittämät meistä tai tilanteestamme tippaakaan. Yhtäkkii se kuitenki lentää vetee. Tuijotan kun se räpistelee epätoivosesti, yrittää pysyy pinnal. Puhut mulle kyynelten lomast. Lopulta ampiainen on liikkumaton. Kuollut. Hiljaa virta ottaa sen mukaansa. Tuudittaa viimeselle matkalle laineil. Samal sä oot poissa. Kyynel valuu poskelleni, kun tuijotan virtaavaa vettä. Nyt se oli tehty. Mikään ei tuu olemaa enää ennallaa. Mieles pyörii sanoi ja laului. Ne saa surun suurentuu.
Kevään alkaessa nousta kukkina ja vihreytenä niityille, meidän suhteemme kuihtui ja kuoli.
Mut muistan aina.
Meidän välillä oli alusta asti jotai erityist. Oltii erilaisii, mut se vaa lisäs rakkauttamme. Alussa kuljettii myötätuuleen. Loppuu kohden tuuli käänty vastaiseks ja voimistu. Lupasin kestävyyttä ja aitoutta. Hänelle kirjotin laului rakkaudest ja vapaudest. Hän nosti mut taivaisii, mut piti mut myös pinnal sillon kun oli vaikeet. Hymyiltii. Käveltii käsi kädes. Tanssahtelin tai lauloin. Käskit mun lopettaa, kun ihmiset katto kummissaan. Virnistin vaan ja lauloin kovempaa. Meil oli oma maailmamme, jonka turva oli niin sulonen, mut silti myös katkera. Hengitä nyt vaan. Jatka sitä, älä lopeta.
"sun pitää hengittää, mut kyl mäki tarviin ilmaa niiku sä, ellen enemmä"
Makaat sängyllä ruskeet silmäs keskittyneinä kännykkään. Ollaan
eroamas kahdeks kuukaudeks, kun oon lähössä Saksaan. Mulla on kynä ja paperia, jolle kirjotan. Katon sua ja valutan kynän kautta paperille tulevaa ikävääni ja tuskaani. Astutaa ulos talosta, jossa asuttii kahestaan viikko. Ollaa molemmat hiljaa. Mä laulamas koulun käytäväl I always love you, niin kimeel äänel, et ikkunat itkee. Käsket nauraen mua lopettamaan. Mennää hissiin ilmeettöminä. Ei oo mitään sanottavaa. Painaudun sua vasten saunassa. Paljaat ihomme huokuu lämpöö. Vesipisarat kilpailee ihoillamme. Suutelen sua kaulalle. Astutaa ulos rapusta ja lähetään kävelemään kädet taskuissa tyhjyyteen tuijottaen. Seisot lentokentällä etsien katseellas mua. Astelen rehvakkaasti luoksesi. Purskahdat itkuun. Kävellää vaihtaen muutamii sanoi. Aurinko paistaa, mut on kylmä. Luonto on kärsivän kuollut. Pelaan pleikkaa ilman paitaa. Tiiän, et haluut huomiota ja et ansaitset sitä, mut en voi. Saavutaa harmaille ilmeettömille portaille joen vartee. Portaat ei joha mihinkää, mut istutaa niille. Me pelaamas fudist. Nauraen pääsen ohitses. ja katot mua huuli mutristuneen. Mä isken silmää. Alotan puhumisen ja sanat on tuskaa mun huulil. Ilmees on epäuskoinen. Alat itkee.
Vesi virtaa hitaasti edessämme ja tuijotan sitä tyhjänä. Meiän ympäril kaikki kasvit on kuihtuneit ja rannas on alaston puu, katkeran näkönen. Sä itket vaan. En lohduta. En halaa. En tee mitää, tuijotan vaan vettä. Tunnen itteni niin heikoks. Samassa nään ensimmäist kertaa tänä kevään ampiaisen, joka ilosesti pörräten kiertää ympärillämme, välittämät meistä tai tilanteestamme tippaakaan. Yhtäkkii se kuitenki lentää vetee. Tuijotan kun se räpistelee epätoivosesti, yrittää pysyy pinnal. Puhut mulle kyynelten lomast. Lopulta ampiainen on liikkumaton. Kuollut. Hiljaa virta ottaa sen mukaansa. Tuudittaa viimeselle matkalle laineil. Samal sä oot poissa. Kyynel valuu poskelleni, kun tuijotan virtaavaa vettä. Nyt se oli tehty. Mikään ei tuu olemaa enää ennallaa. Mieles pyörii sanoi ja laului. Ne saa surun suurentuu.
Kevään alkaessa nousta kukkina ja vihreytenä niityille, meidän suhteemme kuihtui ja kuoli.
Mut muistan aina.
Kommentit
Lähetä kommentti