Kuinka voisi kirjoittaa loppuja, jos ei hahmota alkukohtia. Kuin yrittäisi laittaa hammastikun lumihankeen ja mitata elämänpituutta, sen täydellisyyttä. Vai hukkuuko se niin kuin moni meistä, murheeseen, elämän liiallisuuteen tai iloon, joka kadotessaan synnyttää loven, joka laajenee laajenemistaan. Aika-avaruuteen on mahdotonta laittaa rajoja, ei siihen ei riitä että ymmärtää mistä kaikki alkaa, pitäisi lisäksi hahmottaa edellinen loppu, tai onko edellistä loppua edes tullut? Onhan se mahdollista. Huvittavaa ajatella, että joku on kirjoittanut kokonaisen kirjan ajatuksenvirtaa. Monta sataa sivua. Lukeminen on varmaan antoisaa. Mielessäni pyörii vieläkin se kuinka hän antoi minun tulla aivan lähelle, ja tunsin itseni varmaksi siitä, että jotain tapahtuu. Oliko tapahtumaton tapahtuma tapahtuma? Pitäisikö sen mukaan lähteä uuteen suuntaan? Vääjäämätön. Kuinka ikävä sana se onkaan. Eilen mietin miten narsistinen egoni haluaisi salaa olla tietoinen jokaisesta ihailevasta ajatuksesta, joka

Kuurainen suukko, hän yksin kylmissään Tuijottaa tähtiin, kyyneleet silmissään Miettii mielessään Kuinka jaettu on onni Taottu taivas Koottu maailma Josta puuttuu palasii Hän yksin kylmissään Tietää sisimmässään Miten halla tappaa kesän kukat Peittää pientareet ja unelmat Vievät paljon mennessään Lätäköt jäätyessään Viinilasit täyttyessään Vapauden ja tunteiden hyvyyden Mutta sydämessään, hänestä sen nään Hän jännittää, huomennako vaiko tänään Ei yksinäisyys enää yöksi jää Pyyhkii hän kyyneleet ja kysyy mielessään Voi saisinko taas Muistaa miten toinen lempeästi kädellään Hyväillessään toi uskoa ylempään Hänet kohdatessa vaikka kumartaa syvään lämpimästi hymyillä ja sitten selittää Miten kyteekään, tuo kaipuu yhä tääl' Kuinka sen roihutessa kärsikään Miten vaipuu mies aina sen kanssa unen hämärään Jossa muistelee yksityiskohtia hänen hymyistään Herätessään häntä enemmän kylmää kuin lämmittää Kun katkeran välimatkan taas ymmärtää Ja siksi h

Ajattelin kirjoittaa tarinan kahdesta enkelistä, ja tähdestä. Kipinä tähän syntyi yllättäen, kun yöllä nukkumaan mennessäni kiinnitin huomiota varjoihin jotka kattooni piirtyivät. Pahviset enkelit ja joulutähti ikkunassani heittivät varjonsa valkoiseen kattoon mieleenpainuvalla tavalla. Lisäksi aamulla kalenteria avatessani luki siinä lapulla seuraavasti "Nykypäivänä enkelit kulkevat valepuvuissa" Lähdin miettimään mitä tuollaiseen tarinaan voisi tuoda, ja mielessäni kuvittelin enkelit vuorotellen syleilemässä toisiaan, ja vuorotellen väkevästi hakaten ja lyöden aiheuttaen toisilleen suurta vahinkoa, taistellen tähden suosiosta. Mutta sitten mieleeni tuli, että mistä minä enkelin löydän tästä maailmasta, joka näyttäytyi tänäänkin minulle hyvin tavanomaisena, kahvin porotuksineen, ja myttynä olevana peittona sängylläni, joka pitäisi pedata. Ajattelin luopua tästä tekstistä, ja rupesin kehittämään itselleni muuta tekemistä, kunnes ystäväni laittoi minulle viestiä. Hän totesi

Dostojevksi toteaa eräässä kirjassaan: Ihminen tarvitsee ihmeen uskoakseen mihinkään. Jatkaisin tätä lausuntoa toteamalla: Rakkaus on ihme, ihminen on ihme ja vapaus valita on ihme. Mihin muuhun muka tarvitsisin uskoani, ellen näihin kolmeen?