Kaksi enkeliä ja tähti 11.12.2016
Ajattelin kirjoittaa tarinan kahdesta enkelistä, ja tähdestä. Kipinä tähän syntyi yllättäen, kun yöllä nukkumaan mennessäni kiinnitin huomiota varjoihin jotka kattooni piirtyivät. Pahviset enkelit ja joulutähti ikkunassani heittivät varjonsa valkoiseen kattoon mieleenpainuvalla tavalla. Lisäksi aamulla kalenteria avatessani luki siinä lapulla seuraavasti "Nykypäivänä enkelit kulkevat valepuvuissa" Lähdin miettimään mitä tuollaiseen tarinaan voisi tuoda, ja mielessäni kuvittelin enkelit vuorotellen syleilemässä toisiaan, ja vuorotellen väkevästi hakaten ja lyöden aiheuttaen toisilleen suurta vahinkoa, taistellen tähden suosiosta. Mutta sitten mieleeni tuli, että mistä minä enkelin löydän tästä maailmasta, joka näyttäytyi tänäänkin minulle hyvin tavanomaisena, kahvin porotuksineen, ja myttynä olevana peittona sängylläni, joka pitäisi pedata.
Ajattelin luopua tästä tekstistä, ja rupesin kehittämään itselleni muuta tekemistä, kunnes ystäväni laittoi minulle viestiä. Hän totesi viestissään vain, että minun oli kiirehdittävä ulos mitä pikimmiten, ja ulkona minua odottaisi uskomaton näky. Hiukan ärtyneenä ajattelin kahvimuki edessäni, että miksi minä muka vaivautuisin lähtemään. Olinhan vasta äskettäin herännyt. Mutta uteliaisuus voitti kuitenkin muut vastustavat ajatukseni. Siispä puin päälleni kiireesti ja lopulta riensin ulos lähes juosten. Huomasin heti miten aurinko loisti jopa puiden takaa äärimmäisen kirkkaana ja vahvana, samalla kun pieniä kiilteleviä lumihiukkasia tippui kohti maata hitaasti. Kävelin nopeasti eteenpäin ja puiden takaa paljastui suoraan minun tasallani suurin ja kirkkain aurinko, jonka olen koskaan nähnyt. Sanattomaksi jäänyt mieleni tarkasteli näkymää hartaasti imien sen voimaa itseensä. Ja silmieni tottuessa kirkkaaseen valoon näin miten auringon ympärille pyörtyi sädekehä, sateenkaaren näköinen ja tapainen, mutta kuitenkin erilainen. Seisoin tuon näkymän edessä, ja rakastin kaikkea kauneutta hetkessä, jonka en halunnut loppuvan ikinä. Aurinkoa ympäröivässä kehässä risteili niin monia eri värejä, että silmäni ei niitä kaikkia edes pystynyt erottamaan toisistaan. Kaikki puut, autot ja liikennemerkit näyttivät tummilta varjoilta, niin mahtavan kirkkaana aurinko loisti. Hengitin syvään useasti kylmää pakkasilmaa, ja tunsin kohmeen käsissäni pakottavana, mutta aistini eivät tuntuneet saavan kyllikseen tästä näkymästä, enkä halunnut siksi lähteä.
Nyt ajattelen: Siinä oli enkelien yliluonnollinen kauneus, niiden valovoimaisuus ja vaikutus pieniin ihmisiin. Siinä oli häikäisevä valo, joka sai silmissäni syttymään hartaat tähdet. Siinä hetkessä oli luonto taipunut niin, että kuka vain näkymää katsova, ei voinut muuta kuin pysähtyä, ja useammat todennäköisesti vielä henkäisivät pysähtyessään vaikuttuneesti tai sitten autuas onnellinen hymy nousi heidän huulilleen. Ja monet erilaiset onnelliset tunteet yhdistyivät rinnassani, sillä ymmärsin löytäneeni maan päältä yhden osan enkeleistä: Yliluonnollisen kauneuden.
Tämä kaunis näky silmissäni palasin kotiin, ja ilmoitin puoliveljelleni - jonka kanssa harvoin vaihdoin sanoja - riemua täynnä, että hänenkin oli riennettävä ikkunaan todistamaan tuota kauneutta, joka taivaan nyt hetkellisesti valtasi loistollaan. Ja puoliveljeni meni ikkunaan, ja jäi tuijottamaan tuota samaa näkymää yhtä vaikuttuneena kuin minäkin, ja riemuitsin mielessäni siitä että pystyin tuon kauneuden jakamaan hänen kanssaan.
Nyt ajattelen: Siinä oli enkeli ihmisessä. Ihminen pystyy jakamaan onnellisuutensa toisen kanssa, niin että samat tunteet, joita itse kokee, valtaavat myös toisen. Ja yhdessä kaksi pystyvät entistä suuremmin riemuitsemaan kauneudesta, jota he yhdessä todistavat. Näin onnellisuus leviää ihmisten sydämissä kulovalkean tavoin, kun yksi tuntee onnea tai riemua jostakin arkea kauniimmasta asiasta. Ei väliä iästä tai taustasta, sukupuolesta tai muusta ulkoisesta tekijästä. Tuolla riemun/onnellisuuden tunteella on potenttiaalia valloittaa jokainen, joka sen kohtaa. Ja riemuitsin taas, sillä olin löytänyt jo toisen palan palapeliin. Enkelin yliluonnollinen kauneus yhdistyi nyt ihmisen jakamiseen. Meidän täydelliseen ominaisuuteen jakaa niin suuret kuin pienet riemut toisen ihmisen kanssa. Ja pidin tätä ominaisuutta lähes yhtä kauniina kuin kaunista näkyä, jonka olin nähnyt, ja mielessäni jopa ylistin sen yliluonnollisuutta, jota en aina osannut arvostaa.
Näin hyvillä mielillä ollessani vanhemmat tulivat kotiin, ja jaoimme heidänkin kanssa saman riemun, jonka itse olimme kokeneet. Vähän myöhemmin laitoin perheellemme ruokaa, kun äitini luki pienelle siskolleni joulukirjaa, jonka itsekin tunsin kannesta kanteen lapsuuteni jouluista. Kuuntelin tuttuja sanoja ja lauseita, äidin lämpimiä äänenpainoja, kun hän esitteli eri tonttuja ja joulupukin, ja silloin liikutuin siitä rakkaudesta, jonka ymmärsin äidin tuntevan lapsiaan kohtaan.
Nyt ajattelen: Siinä on enkeli sota-asussaan, sillä ei ole lasta jolla ei olisi suojelusenkeliä, jos äiti lastaan maailman loppuun asti rakastaa. Hänellä on äidissä suojelusenkelin turva ja lämpö, joka vaikeina hetkinä kantaa eteenpäin, ja antaa voimaa. Tuo äidin rakkaus kulkee lapsen vierellä suojelusenkelin hahmossa, tämän kävellessä pimeällä kadulla, ja lapsi tuon enkelin turvan tiedostaa ja siihen - ja sen rakkauteen tukeutuu - pelätessään, ja koskaan ei tämän suojelusenkelin käsi petä tai menetä voimaansa, vaan aina on vanhempien rakkaus valmiina puolustamaan lastaan.
Ja tunsin suunnatonta iloa. Nyt näin enkelin edessäni, ja sen miten se kauniisti ihmistä eri elämän alueilla auttoi, ja kantoi eteenpäin. Rakastin koko sydämestäni yliluonnollisen kaunista olentoa, joka koostui jaetusta onnellisuudesta, ja joka seisoi sotaisena niiden rinnalla, jotka sitä tarvitsivat. Ja päätin, että en voi enkeliä laittaa tekemään mitään, mikä ei vastaisi todellisuutta, sillä niin vaikuttunut olin sen piirteistä, jotka vasta tänään olin osannut yhdistää kokonaisuudeksi. Jokainen enkelin piirre oli niin täydellinen.
Mutta kaikkea tätä miettiessäni nousi mieleeni tasan kaksi kysymystä. Mistä toinen enkeli? Ja entä tähti? Vasta myöhään illalla tuijottaessani ulos ikkunasta, josta olin nostanut sädekaihtimet pois, ymmärsin asian laidan. Oli olemassa yksi enkeli, mutta se näyttäytyi kahtena. Toinen oli se minkä minä näin, ja jonka olemassaolon ymmärsin, mutta joka sellaisenaan kun minä näin sen, kuolisi samana iltana kun minä sulkisin silmäni viimeisen kerran. Toinen enkeli oli se, jonka kuka tahansa maailmaa katseleva pystyisi löytämään, jos osasi etsiä yliluonnollista oikealla tavalla. Näin ollen voitaisiin sanoa, että se oli sama enkeli kun minun löytämäni, mutta kuitenkin eri. Katselija muuttaisi minun näkemääni hiukan oman ymmärryksensä mukaan. Silti täytyisi puhua samasta enkelistä, sillä sitä se kiistatta oli. Mutta entä tähti? Tähti siunasi tämän käsityksen ikuiseksi ihmisen iän rinnalla ainakin. Sillä kuin henkäys oli pituudeltaan ihmisen tietoisuus avaruudessa, jossa tähdet seurasivat maailmankaikkeuden liikkeitä kirkkaina, ja kuolemattomina, vaikka jonain päivänä nuo ikuisuuden silmätkin sulkeutuisivat - niin kuin omani - ja taas olisi avaruus hiukan pimeämpi paikka, kuin ennen. Aika tappaa tähdetkin. Mutta enkelit ovat kauniimpia kuin koskaan!
Ajattelin luopua tästä tekstistä, ja rupesin kehittämään itselleni muuta tekemistä, kunnes ystäväni laittoi minulle viestiä. Hän totesi viestissään vain, että minun oli kiirehdittävä ulos mitä pikimmiten, ja ulkona minua odottaisi uskomaton näky. Hiukan ärtyneenä ajattelin kahvimuki edessäni, että miksi minä muka vaivautuisin lähtemään. Olinhan vasta äskettäin herännyt. Mutta uteliaisuus voitti kuitenkin muut vastustavat ajatukseni. Siispä puin päälleni kiireesti ja lopulta riensin ulos lähes juosten. Huomasin heti miten aurinko loisti jopa puiden takaa äärimmäisen kirkkaana ja vahvana, samalla kun pieniä kiilteleviä lumihiukkasia tippui kohti maata hitaasti. Kävelin nopeasti eteenpäin ja puiden takaa paljastui suoraan minun tasallani suurin ja kirkkain aurinko, jonka olen koskaan nähnyt. Sanattomaksi jäänyt mieleni tarkasteli näkymää hartaasti imien sen voimaa itseensä. Ja silmieni tottuessa kirkkaaseen valoon näin miten auringon ympärille pyörtyi sädekehä, sateenkaaren näköinen ja tapainen, mutta kuitenkin erilainen. Seisoin tuon näkymän edessä, ja rakastin kaikkea kauneutta hetkessä, jonka en halunnut loppuvan ikinä. Aurinkoa ympäröivässä kehässä risteili niin monia eri värejä, että silmäni ei niitä kaikkia edes pystynyt erottamaan toisistaan. Kaikki puut, autot ja liikennemerkit näyttivät tummilta varjoilta, niin mahtavan kirkkaana aurinko loisti. Hengitin syvään useasti kylmää pakkasilmaa, ja tunsin kohmeen käsissäni pakottavana, mutta aistini eivät tuntuneet saavan kyllikseen tästä näkymästä, enkä halunnut siksi lähteä.
Nyt ajattelen: Siinä oli enkelien yliluonnollinen kauneus, niiden valovoimaisuus ja vaikutus pieniin ihmisiin. Siinä oli häikäisevä valo, joka sai silmissäni syttymään hartaat tähdet. Siinä hetkessä oli luonto taipunut niin, että kuka vain näkymää katsova, ei voinut muuta kuin pysähtyä, ja useammat todennäköisesti vielä henkäisivät pysähtyessään vaikuttuneesti tai sitten autuas onnellinen hymy nousi heidän huulilleen. Ja monet erilaiset onnelliset tunteet yhdistyivät rinnassani, sillä ymmärsin löytäneeni maan päältä yhden osan enkeleistä: Yliluonnollisen kauneuden.
Tämä kaunis näky silmissäni palasin kotiin, ja ilmoitin puoliveljelleni - jonka kanssa harvoin vaihdoin sanoja - riemua täynnä, että hänenkin oli riennettävä ikkunaan todistamaan tuota kauneutta, joka taivaan nyt hetkellisesti valtasi loistollaan. Ja puoliveljeni meni ikkunaan, ja jäi tuijottamaan tuota samaa näkymää yhtä vaikuttuneena kuin minäkin, ja riemuitsin mielessäni siitä että pystyin tuon kauneuden jakamaan hänen kanssaan.
Nyt ajattelen: Siinä oli enkeli ihmisessä. Ihminen pystyy jakamaan onnellisuutensa toisen kanssa, niin että samat tunteet, joita itse kokee, valtaavat myös toisen. Ja yhdessä kaksi pystyvät entistä suuremmin riemuitsemaan kauneudesta, jota he yhdessä todistavat. Näin onnellisuus leviää ihmisten sydämissä kulovalkean tavoin, kun yksi tuntee onnea tai riemua jostakin arkea kauniimmasta asiasta. Ei väliä iästä tai taustasta, sukupuolesta tai muusta ulkoisesta tekijästä. Tuolla riemun/onnellisuuden tunteella on potenttiaalia valloittaa jokainen, joka sen kohtaa. Ja riemuitsin taas, sillä olin löytänyt jo toisen palan palapeliin. Enkelin yliluonnollinen kauneus yhdistyi nyt ihmisen jakamiseen. Meidän täydelliseen ominaisuuteen jakaa niin suuret kuin pienet riemut toisen ihmisen kanssa. Ja pidin tätä ominaisuutta lähes yhtä kauniina kuin kaunista näkyä, jonka olin nähnyt, ja mielessäni jopa ylistin sen yliluonnollisuutta, jota en aina osannut arvostaa.
Näin hyvillä mielillä ollessani vanhemmat tulivat kotiin, ja jaoimme heidänkin kanssa saman riemun, jonka itse olimme kokeneet. Vähän myöhemmin laitoin perheellemme ruokaa, kun äitini luki pienelle siskolleni joulukirjaa, jonka itsekin tunsin kannesta kanteen lapsuuteni jouluista. Kuuntelin tuttuja sanoja ja lauseita, äidin lämpimiä äänenpainoja, kun hän esitteli eri tonttuja ja joulupukin, ja silloin liikutuin siitä rakkaudesta, jonka ymmärsin äidin tuntevan lapsiaan kohtaan.
Nyt ajattelen: Siinä on enkeli sota-asussaan, sillä ei ole lasta jolla ei olisi suojelusenkeliä, jos äiti lastaan maailman loppuun asti rakastaa. Hänellä on äidissä suojelusenkelin turva ja lämpö, joka vaikeina hetkinä kantaa eteenpäin, ja antaa voimaa. Tuo äidin rakkaus kulkee lapsen vierellä suojelusenkelin hahmossa, tämän kävellessä pimeällä kadulla, ja lapsi tuon enkelin turvan tiedostaa ja siihen - ja sen rakkauteen tukeutuu - pelätessään, ja koskaan ei tämän suojelusenkelin käsi petä tai menetä voimaansa, vaan aina on vanhempien rakkaus valmiina puolustamaan lastaan.
Ja tunsin suunnatonta iloa. Nyt näin enkelin edessäni, ja sen miten se kauniisti ihmistä eri elämän alueilla auttoi, ja kantoi eteenpäin. Rakastin koko sydämestäni yliluonnollisen kaunista olentoa, joka koostui jaetusta onnellisuudesta, ja joka seisoi sotaisena niiden rinnalla, jotka sitä tarvitsivat. Ja päätin, että en voi enkeliä laittaa tekemään mitään, mikä ei vastaisi todellisuutta, sillä niin vaikuttunut olin sen piirteistä, jotka vasta tänään olin osannut yhdistää kokonaisuudeksi. Jokainen enkelin piirre oli niin täydellinen.
Mutta kaikkea tätä miettiessäni nousi mieleeni tasan kaksi kysymystä. Mistä toinen enkeli? Ja entä tähti? Vasta myöhään illalla tuijottaessani ulos ikkunasta, josta olin nostanut sädekaihtimet pois, ymmärsin asian laidan. Oli olemassa yksi enkeli, mutta se näyttäytyi kahtena. Toinen oli se minkä minä näin, ja jonka olemassaolon ymmärsin, mutta joka sellaisenaan kun minä näin sen, kuolisi samana iltana kun minä sulkisin silmäni viimeisen kerran. Toinen enkeli oli se, jonka kuka tahansa maailmaa katseleva pystyisi löytämään, jos osasi etsiä yliluonnollista oikealla tavalla. Näin ollen voitaisiin sanoa, että se oli sama enkeli kun minun löytämäni, mutta kuitenkin eri. Katselija muuttaisi minun näkemääni hiukan oman ymmärryksensä mukaan. Silti täytyisi puhua samasta enkelistä, sillä sitä se kiistatta oli. Mutta entä tähti? Tähti siunasi tämän käsityksen ikuiseksi ihmisen iän rinnalla ainakin. Sillä kuin henkäys oli pituudeltaan ihmisen tietoisuus avaruudessa, jossa tähdet seurasivat maailmankaikkeuden liikkeitä kirkkaina, ja kuolemattomina, vaikka jonain päivänä nuo ikuisuuden silmätkin sulkeutuisivat - niin kuin omani - ja taas olisi avaruus hiukan pimeämpi paikka, kuin ennen. Aika tappaa tähdetkin. Mutta enkelit ovat kauniimpia kuin koskaan!
Kommentit
Lähetä kommentti