Vesipisaratko ei tee muuta kuin tippuu Ehkä ne aina tietämättämme erilailla liikkuu Kynttilätkö ne vaan hiipuu Onko yhtään valoa siellä missä kylmyys riippuu Kuolleetko poissa siis on Heidät muistaa vaan voi, ja olla lohduton Kai kysymättä jokapäivä paljon jää, on niin paljon asioita joiden läpi ei nää Ja silloin kun näkee, kauneus niissä sekoittaa pään Onko unissamme hirviöitä, onko täällä edes olemassa öitä Joina joutsenet viimeisen kerran laskee pään Ymmärryksen omenasta josta haukattiin Nyt maksan sen hinnan Vaikka aina,  en haluis murehtii Aina kuiskata voi Aina huutaa voi Mutta kun vain katselemaan jään Kun vain kuuntelemaan jään Saa se mut hämmentymään Kuka opetti linnut laulamaan Mikä saa ihmiset nauramaan Ja miten sieltä mistä jokin loppuu Samalla uutta alkaa Mistä tuhkasta nousi tuo ensimmäinen puu Jonka jälkeläiset nyt kamaralla huojuu Kunnes kaatuu Miten kalmarit tietää elämästään aina luopuu Jotta jotain uutta, saataisiin mere

Kultane el kukkane, sukka tee, tai kuka tiputtelee , mu aikakirjoist, vähenevist kesäilloist, kahdestaa tai isommal porukal, kuha oot mukan, saat luvan, eikä rumaa, puistoissa penkeillä, kalliolla kukkulalla, tai taki alla, metäs sydäme täyttää puide havinalla, kierrän mestoi vääristynein silmin, ja sun värittömäs filmis on käsittämättömii piirteit, ei kiireit, kasataa retkituolist alttari, tankoihi viirei, älyttömyyksie mittari, ja saisin tästäki tarinan, älä aattele et hiusten kasvu on varma asia, kun me luistellaan jeell, kevyel menee, eikö etene, jos ei pikku kikat vetele, näil sanoil, ja sanoista tuohikori, kauniista ajoista, puhee täytene kauppatori, ja pukee näyttävii, taloista aikakone, älä ainamene älä aika mene Vantaal vandaali Ulkomail sukkasandaali Helsinkiläine, sun ranta  Silmis satee kaarii ja spiraali Portaat ku oisin taas tippumise partaal, saartaa itsetunto nii hartaan, vaik se on välil hattaraa, mut kai sen jostai kojusta uudestaa saa, tai voi lainaa, meiä

Onko siitä liian häpeällistä kirjoittaa? No eihän tämä mikään ylpeyden aihe ole todellakaan. Mietitäänpäs, voisinko ehkä kirjoittaa siitä jotenkin kiertoilmauksin. Mutta miksi kaikkea pitää kierrellä? Muuttaako se asioita yhtään? Ei, varmastikaan, ei. Tietoisuuteni on vesipisara, joka tippuu säännöllisen epäsäännöllisesti kattilaan. Jokainen pisara satuttaa, värähdyttää koko rakennetta. Kylmää. Viiltävän kylmää. Jos seuraan oikein läheltä, hämärtyy kaikki muu tippuvan veden ympäriltä. Näen vain pisaran, joka on kirkas, puhdas kuin kristalli. Se kasvaa, venyy. Muuttaa muotoaan, kunnes ei kestä enää omaa painoaan ja tippuu ilman halki hitaasti. Pudotessaan pisara muuttuu taas. Sen pituus kasvaa. Pisaran maata läheisin kohta on innokkaampi törmäämään, kuin se joka on vasta irronnut ylhäältä hanasta. Mutta yhtäkaikki pisara törmää alla olevaan veteen, joka on kattilassa. Ääni, joka veden törmäyksestä veteen tulee, on hädin tuskin kuultavissa. Ellei ole tietoinen jokaisesta verisuonesta.

Katusoittajat - varsinkin kitaristit - tekevät tästä ajasta paljon paremmin koskettavaa  jos osaisin, kauniisti laulaisin, hyräilisin pois häpeästä, pyöräilisin sormillani käteen kädestä aikeita, kuin pilviä, kitaran kieliä Asioiden nimiä, nuottilistan rivejä, ei vielä hyvästellä, suudellaanko, ei kätellä, niin moni tästä vain voi ohi kävellä

turkooseissa syvyyksissä missä merenneidot asustaa en koskaan ole yksin, taas luokses rannast kahlaan ei missään muualla voi mieleen tallettaa pituutta valovuoden joka pohjaan asti kurottaa vaahdosta meren rakkauden jumalatar syntyy uudestaan rantaan huuhtoutuneista simpukoista voi paratiisin tavoittaa Kohinaa

Oot aina mun muusani Sulaa jätski suussani kesäkuussa nii, et pitää pitää hatuist kii, ja minkä makusii Värei vähä kaiken näkösii, aurinko ruskettaa mu kätösii, en jää tästä kii, kill me, ku katon rannal kauneut viimesee asti silmii,yaas, sun juoksust vois kuvaa mont filmii hahhaa mut välil hyvä pitää vaa åågii kiinni, muute ne ei varmaa, koskaa lähe susta irti.. ja paikallaa niiku pelastusrengas, paikalla, ku koko ranta svengas, mun ekat tai sun vikat, kattokkaa! ku tanssii nää likat, illan hitaat ja taas tuijotan tähtii, muistatko miten nähtii, polttavist säteist siis, sateenkaaren väreisii, jos oisin merirosvo, sitoisin sut köysii, ihme on et sut ilma aarrekarttaa löysin kuinka nii pidän susta kii koko ilosuude prisma lupaan, ei mitää tylsää tai tavallista voidaa olla tää yö kaks onnellista wou mitä sanottavaa jääkää, vilkkuvat valot vilkkuu mu päässä, en ymmärrä penni edestä, ainostaa et mun käsi on sun kädessä, kävisit päivän säteestä, vaik yöl oot ku tähti, joka