Krappula

Onko siitä liian häpeällistä kirjoittaa? No eihän tämä mikään ylpeyden aihe ole todellakaan. Mietitäänpäs, voisinko ehkä kirjoittaa siitä jotenkin kiertoilmauksin. Mutta miksi kaikkea pitää kierrellä? Muuttaako se asioita yhtään? Ei, varmastikaan, ei.

Tietoisuuteni on vesipisara, joka tippuu säännöllisen epäsäännöllisesti kattilaan. Jokainen pisara satuttaa, värähdyttää koko rakennetta. Kylmää. Viiltävän kylmää. Jos seuraan oikein läheltä, hämärtyy kaikki muu tippuvan veden ympäriltä. Näen vain pisaran, joka on kirkas, puhdas kuin kristalli. Se kasvaa, venyy. Muuttaa muotoaan, kunnes ei kestä enää omaa painoaan ja tippuu ilman halki hitaasti. Pudotessaan pisara muuttuu taas. Sen pituus kasvaa. Pisaran maata läheisin kohta on innokkaampi törmäämään, kuin se joka on vasta irronnut ylhäältä hanasta. Mutta yhtäkaikki pisara törmää alla olevaan veteen, joka on kattilassa. Ääni, joka veden törmäyksestä veteen tulee, on hädin tuskin kuultavissa. Ellei ole tietoinen jokaisesta verisuonesta. Jokaisesta äänestä. Veden tippuminen on kaunista, mutta kivuliasta. Värähdys kulkee koko kehon lävitse, aina vain uuden pisaran tippuessa. Ulkona sataa.

Silmieni taakse asettunut kipu on voimakas. Kuin katsoisi paljain silmin aurinkoon. Se pyytää minua sulkemaan silmät. Mutta valopilkut jäävät luomilleni, vaikka silmät ovat jo kiinni. Ne tekevät kipeää. Valopilkut pyytävät minua avaamaan silmät. Silmieni takana oleva kipu on pieniä neuloja. Niskassani ja takaraivossani oleva kipu ei ole niin säännöllistä kun silmien takana oleva. Se iskee aallottain. Hetkeen ei tunnu miltään, mutta sitten tuntuu kuin sorkkarautaa työnnettäisiin selkäydintäni myöten kohti aivojani. Se uppoaa hitaasti, mutta kokoajan pidemmälle. Pidemmälle. Ja silloin kun se tunkeutuu kaikkeen syvimpään kohtaan. Tuntuu kuin tietoisuuttani valuisi yli. Pisara pisaralta.
Kattila pitäisi vaihtaa. Olo helpottaa taas hetkeksi.

Kunpa en tuntisi mitään, ja voisin vain katsella sadetta ikkunasta. Nähdä miljoonia pisaroita, en näitä, jotka sattuvat. Kunpa voisin huomata sateen loppuneen ja mennä seisomaan paljain varpain märälle nurmikolle. Tuntea viileyden, hengittää raikasta ilmaa.

Minun on pakko kääntää kylkeäni, oloni on taas hetkessä paljon huonompi. Tunnen hyökyaallot, jotka loiskuvat venettä vasten. Pärskeet, ja niiden pisarat. Tunnen vatsassani vellovat valkopäiset aallot, jotka törmäävät kaikkeen mahdolliseen. Kallioita vasten, hiekkarannoille, pieniin luotoihin ja saarien kivikkoisiin niemekkeisiin. Myrsky tulee laantumaan vielä. Siihen on pakko uskoa.

Mietin taas itseäni seisomassa märällä nurmikolla. Se tuoksuu. Hyönteiset eivät ole vielä lähteneet liikkeelle. Minä olen ensimmäinen, ne varmistelivat vielä että sade oli varmasti loppunut. Katselen omenapuiden lehtiä. Lehtien vihreiden suonien päällä valuu taas vesipisara, joka tippuu kohta nurmikolle. Omenapuut, milloin kukitte minulle? Sivelen kaarnaa, joka on paljon ystävällisemmän tuntuinen kuin männyn,  puhumattakaan kuusesta. Kaarnakin on vähän märkää, ja viileää. Mutta sileää. Milloin kannattelet minulle omenaa, ystävä?

En pysty ylläpitämään enää näkymää omenapuusta. Se hajoaa pirstaleiksi. Näen nyt käden, joka liukuu pitkin tytön viileitä joogahousuja. Miten se voi olla minun käteni?

Oliko humala kaiken tämän arvoista? Kun avaan silmäni, olen näkevinäni kaikkialla liikettä. Vaikka huoneeni on pysähtynyt. On helpompi pitää silmiä kiinni.

Haluaisin poimia vain yhden omenan. Yhden omenan pihapuustamme. Pyöritellä omenaa kädessäni. Tuntea sen viileän sileän pinnan, haistaa sen tuoksun. Haluan tutkia sen väritystä, punaista ja vihreää, jotka sekoittuvat toisiinsa. Sitten haluan haukata. Jokainen tietää millainen ääni tulee, kun ottaa haukun omenasta. Haluan kuulla sen äänen. Miten omenasta halkeaa pala suuhun. Se voi olla kirpeä, tai mehukas. Sama sinänsä, haluan vain maistaa.

Huoneeni tuntuu liian pieneltä. Kuulen yhä vesipisarat, jotka rummuttavat peltikattoa.

Kehooni sattuu. Se on vielä heikko oksentamisen jäljiltä. Yritän pudistella ajatuksen oksentamisesta pois. Kauas. Niin kuin koira ravistelee itsensä käytyään uimassa. Mutta ei koirakaan ole täysin kuiva ravistettuaan. En pysty täysin karkottamaan muistoa. Oksentaminen on hirveää.

Vatsalihakset ikään kuin kiristyvät rullalle. Aivan kuin  tiskirätti, jota puristetaan kuivaksi. Sitä väännellään ja käännellään, yritetään saada jokainen pisara sen poimuista ulos. Sellaiselta tuntuu vatsassa kun oksentaa. Lisäksi maku suussa on sanoinkuvaamaton. Vatsahappoja. Rintaa ahdistaa. Kun oksennus taukoaa koko kroppa tärisee. Kädet. Jalat. Kaikkialla on pieniä elohiiriä. Silmät ovat täynnä vettä. Yrität vain sylkeä pahaa makua pois suustasi, mutta se ei lähde. Vatsahappojen maku on juuttunut hampaiden kiilteeseen, kitalakeen ja kieleen. Se ei lähde vielä pitkään aikaan. Koskaan ei ole niin voimaton kun oksentamisen jälkeen. Se puristaa sinusta jokaisen voiman pisarankin. Niin kuin rätistä. Jäljelle jää vain oloaan tärisevänä tunnusteltava ihmisen raato. Joka haisee. Joka kakoo oksennusta ulos vaikkei pisaraakaan enää tahtoisi tulla.

Huoneeni lattialla on ämpäri. Ajatus siitä rauhoittaa mieltä. Onneksi tällä hetkellä ei oksettanut. Häpeä omasta itsestä leijuu vahvana huoneessa. Miten rajat voi kadota tällä tavalla?


Kivuissani huomaan kysyväni taas itseltäni. Mitä humala muka antaa ihmiselle? Valheellista hetkellistä läheisyyttä, ja rentoutumista. Naurua. Kieltämättä. Tasapainon heikkenemistä. Huimausta. Tahmaisuutta aivoissa ja aisteissa.


Kunpa voisin varoittaa ihmisiä tästä. Tarjota heille vaakakupin. Onko överihumala sen jälkeisen olotilan arvoinen?

Päätän välähdyksien ja silmien takaisen kivunkin lävitse kirjoittaa aiheesta. Kirjoittaa krapulasta. Mutta kun aloitan, tunnen häpeää. Häpeää kirjoittamistani sanoista.

Kuka minä olen varoittamaan ketään?
Pitäisi vain poistaa koko teksti, ja unohtaa.

Unohtaa että minulla on joskus ollut krapula, joka poisti yhden päivän elämästäni.