Tiistai Tähän väliin on tungettava irstaan välinpitämättömästi realismia. Kun heräsin tiistaina viiden aikoihin, en todellakaan viihtynyt sen hetkisessä itsessäni. Olin kyllä levännyt, vaikka jalkoja pakottikin sieltä täältä. Myös hiertymät olivat puistattavan näköisiä. Se ei ollut silti pahinta. Pahinta oli, että olin peseytynyt kunnolla viimeksi lauantaina. Siitä oli kolme päivää. Siinä välissä olin hikoillut kuin porsas uunissa, kastanut vaatteeni ja sotkenut osan niistä myös mutaan sun muuhun. Haju oli hyvin vastenmielinen. Hiukset olivat todella rasvaisia. Pahinta oli, että vaihtovaatteeni olivat kastuneet. Rinkoissamme ei ollut sadesuojia, niin kuin monilla muilla. Siksi edes puhtaan vaatekerraston ylle vaihtamiseen ei ollut mahdollisuutta. Tuo aamu haisevana, uupuneena ja jalat rikkinäisinä ei ollut psyykkisesti kovin mieltä ylentävä. Mussutin juuri ruisleipää pirtin pöydän ääressä, kun sisään rymisteli pitkä laiha mies. Hän jäi oven suuhun, ja ilmeet hänen kasvoillaan vaihtui

Maanantai-tiistai Heräsin todella virkeänä ja levänneenä. Olin ajatellut ohuella retkipatjalla nukkumisen olevan vaikeampaa. Mutta ei se ollut. En nähnyt nukkuessani yhtään unia, ja nukuin kuin tukki. Herätessäni Eino ja Juri nukkuivat vielä. Läträsin aikani makuupussin lämmössä kännykkää. Verkko toimi vielä. Oli mahdotonta sanoa miten kauan se tulisi toimimaan. Lopulta nousin makuupussista. Eino ja Jurikin alkoivat olla tolpillaan. Oli satanut melkein koko sen ajan kun olimme nukkuneet. Sade jatkui vielä kun olimme heränneetkin. Päätimme syödä ruoaksi nuudeleita ja purkkilihapullia. Mikä ruokailu meillä oli kyseessä? Sitä oli vaikea määritellä. Sillä olimme nukkuneet melkein päivän yli. Ei sitä voinut sanoa aamupalaksi, sen enempää kuin päivälliseksikään. Tuvassa oli kaasuliesi, joka oli miljoona kertaa parempi kuin oma retkikeittimemme. Ruoka valmistui nopeasti. Olimme taas kaikki nälkäisiä. Tällä kertaa ruoka maistui taivaalliselta. Se oli yksi elämäni parhaita makuelämyksiä.

Mistä parhaat tarinat alkavat? Vaikea sanoa. Olen aikaisemminkin pohdiskellut alkujen ja loppujen määrittelemisen vaikeutta. Onko niitä yleensä olemassa? Miten oleellisia ne ovat? Silti minulle on välttämätöntä vastata tämän tekstin yhteydessä kysymykseen:  Milloin ja miten kaikki alkoi?  Voitaisiin toki sanoa tämän tarinan alkaneen siitä kun ensimmäisen kerran kuulimme yhden tietyn sanan. Sanan, joka on tuttu lähes jokaiselle suomalaiselle. Halti. Mutta matka siitä hetkestä - kun kuulimme Halti sanan ensimmäisen kerran - aina haltin huipulle asti on hyvin pitkä. Ei aivan elämän pituinen, tai kahvihetken, jota täyttää hyvä keskustelu, mutta kuitenkin todella pitkä. Siksi määrittelisin matkan lähtökohdaksi hetken, jona se alkoi polttamaan odotuksena tietoisuuden syvyyksissä. Silloin kun ”Halti” sanasta muodostui meille tavoite ja päämäärä. Ja kuten monesti aikaisemminkin, idea lähtemisestä taisi olla puoliksi huumorilla heitetty huulenheitto. Ideoilla on vain tapana jäädä pyörimään