petankki-Turu ja muita hölmöilyjä, osa 3

Tiistai

Tähän väliin on tungettava irstaan välinpitämättömästi realismia. Kun heräsin tiistaina viiden aikoihin, en todellakaan viihtynyt sen hetkisessä itsessäni. Olin kyllä levännyt, vaikka jalkoja pakottikin sieltä täältä. Myös hiertymät olivat puistattavan näköisiä. Se ei ollut silti pahinta. Pahinta oli, että olin peseytynyt kunnolla viimeksi lauantaina. Siitä oli kolme päivää. Siinä välissä olin hikoillut kuin porsas uunissa, kastanut vaatteeni ja sotkenut osan niistä myös mutaan sun muuhun. Haju oli hyvin vastenmielinen. Hiukset olivat todella rasvaisia. Pahinta oli, että vaihtovaatteeni olivat kastuneet. Rinkoissamme ei ollut sadesuojia, niin kuin monilla muilla. Siksi edes puhtaan vaatekerraston ylle vaihtamiseen ei ollut mahdollisuutta. Tuo aamu haisevana, uupuneena ja jalat rikkinäisinä ei ollut psyykkisesti kovin mieltä ylentävä. Mussutin juuri ruisleipää pirtin pöydän ääressä, kun sisään rymisteli pitkä laiha mies. Hän jäi oven suuhun, ja ilmeet hänen kasvoillaan vaihtuivat tämän tästä. Hän oli ruskettunut, ja hänen silmänsä olivat todella suuret. Kulmakarvat olivat alituisella kaarella. Siinä puuskiessaan ja ympärilleen vilkuillen hän toi mieleeni jollain tapaa hiukan jälkeenjääneen. Hän päästeli tämän tästä pieniä valituksia. "Oi voi, huhhuh, voivoi". Samalla hän väänteli käsiään. Ruisleipää jäystäessäni en olisi voinut kuvitella parempaa seuralaista paskamaisella aamulleni. Yritin katsoa kaikkialla muualle kuin häneen. Hetken päästä mies näytti siltä kuin lähtisi pois, takaisin ulos, mutta sitten hän jäikin. Miehen katse harhaili mökin sisällä olijoissa, joista suurin osa nukkui, kunnes ne pysähtyivät minuun. "Huomatessaan" minut hänen silmänsä kirkastuivat. Hän löi kätensä yhteen ja kulmakarvojaan mielipuolisesti kohottaen, ja minun puoleeni ikään kuin kumartuen, hän rupesi tiedustelemaan englanniksi oliko tuvassa puhdasta juomavettä.

"Yes"

Osoitin ämpäriä, joka oli ruoanlaittotasolla. Mies harppoi ämpärin luokse ja melkein työnsi päänsä sen sisään tarkastellessaan vettä. Sen tehtyään hän suoristautui mietteliään näköisen. Pian hän laittoi taas kädet yhteen, kumartui puoleeni ja rupesi varmistelemaan, että vesi oli varmasti juomakelpoista.

" Yes, yes"

Einokin heräsi vihdoin. Hän söi myös ruisleivän, mutta ajattelimme tehdä pian ruokaa. Eräs toinen tuvassa nukkunut heräsi myös. Juomavettä tiedustellut mies - jota myöhemmin epäilimme tsekkiläiseksi - rupesi juttelemaan heränneen vieraan miehen kanssa. Yhätkkiä tsekkiläinen mies katosi ulos, ja tuli pian vaimonsa kanssa sisään. Vaimo oli kaunis, ja sympaattisen oloinen. Hänen rauhallisuutensa tuntui oudolta vastakohdalta miehensä käytökseen verrattuna. Laitoin makaronit kiehumaan. Ruokamme oli tällä kertaa makaronia ja tonnikalaa. Kun saimme annoksen eteemme tsekkiläinen nainen sanoi. "Have a good meal" Ou I hate that sentence! So.. Bon appetit" Hymyilimme naiselle ja kiitimme. Sen jälkeen keskityimme syömiseen.

Toinen vieras mökissä, joka oli vasta herännyt osoittautui suomalaiseksi. Hän oli mukava mies. Tiedusteli reissustamme, ja kertoi omastaan. Hän oli liikenteessä yksin. Oli kävellyt saman reitin kuin me. Tässä kohden on mainittava, että Haltille on useampia reittejä. Ja esimerkiksi tsekkiläiset olivat tulleet Norjan puolelta lyhyempää reittiä. Seuralaisemme kertoi jo kiivenneensä Haltille.

"Juu, oli se aikamoinen nousu tosiaan. Sinne huipulle ku vihoi pääsin, ni katoin et mitäs mitäs ku toiselta puolelta Haltia kiipesi joku mies. Kysyin siltä sitte mistä oli tulossa.. hän sano mulle näi "Kuhmosta mie olen, mutta ajoin autolla toho viiden kilsan päähä, ja kiipesin tänne. Mistäs sie?" Vastasin, että kilpisjärveltä oon tänne kävelly. Kuhmolaine vastas siihe, että " Jaa oon mie kai siitä kilpisjärven paikasta joskus kuullu, mutta ei oo tullu käytyä"

Tässä kohtaa nauroimme. Toinen oli taivaltanu helvetinmoisen matkan kivikoissa ja puroissa mäkäräisten keskellä, siinä missä toinen ajoi autolla toiselle puolelle tunturia ilmastoidussa autossa, ja kiipesi ylös. Mies jatkoi.

" Joo mietin siinä kohtaa, että on se perkele."

Söimme ruoan loppuun, ja pesin hampaat ja astiat. Päivä oli todella lämmin, aurinko paistoi. Suunnitelmana oli kiivetä Haltille tältä tuvalta ilman rinkkoja. Lämpimän sään johdosta jätimme myös sadekamat tuvalle. Vaihdoimme Einon kanssa kenkiä, sillä vedettyäni omat kenkäni jalkaan, huomasin etten voisi kävellä niillä enää metriäkään. Kävely ilman rinkkoja oli helppoa. Juomapullo oli ainoa kantamus mukana, ja tietenkin isäpuolta varten mukana oleva juhlalippu. Minä otin takin varulta mukaan, mutta Eino lähti täysin kesävarusteissa. Taivaltaminen oli mukavaa, ja jopa lauleskelimme. Otin paljon kuvia. Rupesimme miettimään erinäisten tuntureiden ympäröimänä, olisiko joku niistä jo Halti. Merkkejä siitä ei kuitenkaan tullut vastaan. Pysähdyimme eräälle kivelle matkalla syömään välipalapatukoitamme. Kävely jatkui, ja näimme matkalla upeita koskia ja maisemia auringon paisteessa.

Lopulta saavuimme Haltin juurelle. Kyltti sanoi, että nousua Haltin päälle oli yli neljä kilometriä. Emme jääneet sen enempää miettimään, vaan aloitimme nousun. Se osoittautui haastavaksi. Välillä tuli monen sadan metrin pituisia lumiosuuksia. Muuten nousu oli kiipeämistä ja hyppimistä kiveltä toiselle. Välillä pysähdyimme katsomaan taaksemme, jossa Laakso, josta olimme tulleet, avautui upeana maisemana. Pidimme muutamaan kertaan taukoja lihaksia poltellessa. Tämä oli erilaista rasitusta, kun mihin olimme tottuneet menneinä päivinä. Nyt tarvittiin enemmän ponnisteluja ja räjähtävää voimaa, kun kestävyyttä. Kun jaloilla oli takana yli 50 kilometriä vaikeakulkuista vaellusta, oli ponnistelu vaikeaa. Tulimme kohtaan, jossa kivet loppuivat, ja alkoi melkein puolen kilometrin pituinen luminousu. Tuuli ylhäällä oli todella kova, ja hyytävä. Ja se vain koveni mitä ylemmäs nousimme, Jalka luisti välillä alta, mutta ymmärsimme lähestyvämme huippua. Kohta huipulla siinsikin kivikasa, joka oli Haltin tunnusmerkki. Lumi loppui ja olimme huipulla. Olo oli levollinen. Tässäkin tapauksessa tuntui siltä, että matka oli päämäärää opettavaisempi ja tärkeämpi. Mutta maisemat ylhäältä olivat kyllä sanoinkuvaamattoman hienot.

Avasin punoittavilla käsillä laatikon, jossa oli Haltin vallottaneiden nimilista. Kirjoitin nimemme, päivämäärän, ja monensia olimme järjestyksessä huipulla. (174107, 174108) Paukautin sen jälkeen boksin kiinni voitonriemuisena.

Haltin lista

Kirjoittamassa nimiä listaan

Sitten ihastelimme vain maisemia, ja otimme kuvia. Keskustelu ylhäällä oli yhtä huutamista kovan tuulen takia. Kylmäkin alkoi vähän tulla. Lopulta lähdimme alaspäin.

Tarvoin jo hangessa, kun Eino yhtäkkiä juoksi nauraen ohitseni alas rinnettä. Lähdin juoksemaan rinnettä alas hänen perässään, minäkin nauraen, vaikka tuuli vei naurun mukanaan. Lumi vain pöllysi, kun kiisimme alas mitä jaloista lähti. Ja se tunne vasta oli jotakin. Juosta täydellä vauhdilla tunturilta alas, melkein kuin liitäen. Jaloissa ei tuntunut siinä hetkessä väsymystä, tai kropassa muutenkaan kivistystä. Olin yhtä adrealiinia, iloa, kirkkaan lumen ympäröimänä. Ja se on hetki, johon mielelläni jätän tämän tarinan.

Sillä vaikka paluumatka oli tapahtumiltaan vähintään yhtä rikas, on se jo aivan toinen tarina. Hyvin härski sellainen. Jokatapauksessa, muisteltavaa minulle riittää loppuelämälle. Petankki-Turu ja Erä-Erskakin kuittaavat! Emme voi suositella tätä vaellusta muille kun hulluille suomalaisille. Mutta hullulle suomalaiselle. Hah. Korvaamaton elämys ja kokemus.

Lapissa kaikki kukkii nopeasti,
maa, ruoho, ohra, vaivaiskoivutkin.
Tuot' olen aatellut ma useasti,
kun katson kansan tämän vaiheisiin.

Miks meillä kaikki kaunis tahtoo kuolla, ja suuri surkastua alhaiseen?

Miks meillä niin on monta mielipuolta?

Miks vähän käyttäjiä kanteleen?

Miks miestä täällä kaikkialla kaatuu
kuin heinää, - miestä toiveen tosiaan,
miest' aatteen, tunteen miestä, kaikki maatuu
tai kesken toimiansa katkeaa?