petankki-Turu ja muita hölmöilyjä, osa 2

Maanantai-tiistai

Heräsin todella virkeänä ja levänneenä. Olin ajatellut ohuella retkipatjalla nukkumisen olevan vaikeampaa. Mutta ei se ollut. En nähnyt nukkuessani yhtään unia, ja nukuin kuin tukki. Herätessäni Eino ja Juri nukkuivat vielä. Läträsin aikani makuupussin lämmössä kännykkää. Verkko toimi vielä. Oli mahdotonta sanoa miten kauan se tulisi toimimaan. Lopulta nousin makuupussista. Eino ja Jurikin alkoivat olla tolpillaan. Oli satanut melkein koko sen ajan kun olimme nukkuneet. Sade jatkui vielä kun olimme heränneetkin. Päätimme syödä ruoaksi nuudeleita ja purkkilihapullia. Mikä ruokailu meillä oli kyseessä? Sitä oli vaikea määritellä. Sillä olimme nukkuneet melkein päivän yli. Ei sitä voinut sanoa aamupalaksi, sen enempää kuin päivälliseksikään. Tuvassa oli kaasuliesi, joka oli miljoona kertaa parempi kuin oma retkikeittimemme. Ruoka valmistui nopeasti. Olimme taas kaikki nälkäisiä. Tällä kertaa ruoka maistui taivaalliselta. Se oli yksi elämäni parhaita makuelämyksiä. Loputtoman paljon ravintoa vaativa kroppani tarvitsi energiaa. Nuudelit sulivat suussa, niin kuin myös lihapullatkin. Yhtään ruokaa ei jäänyt jäljelle, vaikka annos oli kohtalaisen suuri. Kun olimme lappaneet retkilusikoillamme ruoan parempiin suihin, oli taas tuumaustauon paikka. Minussa virtasi ruoan ja unien jälkeen aivan uudenlainen energia. Tunsin palautuneeni hyvin. Juri ilmoitti vieläkin, ettei pystyisi jatkamaan. Pallottelimme hetken aikaa ajatuksia Einon kanssa. Mietimme olisiko järkeä lähteä rikkinäisellä teltalla eteenpäin. Ja pärjäisikö Juri tässä autiotuvassa, jos minä ja Eino jatkaisimme matkaa. Eino sanoi tuntevansa olonsa minun tapaan erinomaiseksi ruoan ja levon jälkeen. Olimme kuitenkin vahvasti olosuhteiden pakosta kääntymässä takaisin. Sitten mieleeni tuli, että jos me nyt luovutamme, ei meistä ikinä ole kyllä vaeltajiksi. Luulisi myös Kolilla tehdyn talvivaelluksen opettaneen meitä edes hiukan. Opettanut, ettei kannattanut lähteä valmistautumattomana ja soitellen sotaan. Sanoin ajatukseni ääneen. ”Kyllä yhden luovuttamisen ja takaisin kääntymisen jotenkin ymmärtää (koli), mutta jos toisen kerran kääntyy takaisin, niin sitten kyllä.. Ei, ei käännytä kyllä takaisin”. Juteltuamme ajatus vahvistui sekä minun, että Einon mielessä. Me olimme jatkamassa matkaa, ja hoitaisimme homman loppuun asti.

Rupesimme suunnitelemaan uudestaan parasta tapaa jatkaa. Päätimme jättää suurimman osan ruoasta Jurille. Kaikki painavimmat säilykkeet. Lisäksi päädyimme jättämään teltan myös taaksemme. Rikkinäisestä teltasta ei olisi hyötyä. Voisimme nukkua hyvin autiotuvissa, joita matkan varrella tosiaan oli vaihtelevasti reilun 10 kilometrin välein. Retkikeittimen, makuupussit ja retkipatjat otimme mukaamme. Ruokaa varasimme matkallemme noin 4 päivälle ja lisäksi ruisleipää sekä välipalapatukoita. Vähäinen ruoan määrä tarkoitti, että meidän oli edettävä rivakasti. Kokosimme kamat nopeasti, ja laitoimme sadekamat niskaamme. Meillä oli molemmilla rinkoissa sadeviitat, jotka vedimme muiden sadekamojen päälle. Kun astuimme sinä päivänä seitsemän jälkeen ulos tuvasta, jätimme kaikenlaiset mukavuudet taaksemme pitkäksi toviksi. Tulevina päivinä ei ollut varaa edes sellaisiin ylellisyyksiin, kun kuiviin vaatteisiin, tai kenkiin.

Viimeisiä hetkiä kun on kännykässä verkkoa

Ensimmäinen etappi meni kuin siivillä. Jaloissa riitti voimaa, ja molempien rinkat olivat huomattavasti kevyempiä. Nousu jatkui tasaisesti. Ensimmäinen autiotupa oli ollut jo 600 metrin korkeudessa. Seuraava oli yli 800 metrissä. Polku kiemurteli kivikkoisena, nousi uuden harjanteen päälle, laskeutui taas, ja nousi uudelleen. Välillä joutui jyrkissä kohdissa kiipeilemään ihan kunnolla. Sateelle ei näkynyt loppua, mutta se piti ainakin mäkäräiset jonkin aikaa loitolla. Ilma oli viileää, mutta eteneminen vaikeassa maastossa oli kuumaa hommaa. Kun pysyi liikkeessä ei päässyt tulemaan kylmä. Välillä vastaan tuli myös kohtia, jossa joutui kahlaamaan lumessa. Toisaalla taas sai tepastella upottavassa mudassa. Tuon etapin aikana oli ensin pitkä loivahko nousu ja sitten jyrkkä laskeutuminen solaan. Solassa kuohui koski, joka oli ylityskohdalta leveydeltään 10 metrin paikkeilla. Virtaus oli sen verran kovaa, ja vesi tarpeeksi syvää, että jouduimme kahlaamaan. Otimme kengät pois jaloista ja kahlasimme virran toiselle puolelle. Veden pinnan alla jalkoja alkoi nipistelemään heti, ja tuntui kuin koko verenkierto lakkaisi hetkellä millä hyvänsä. Niin hyytävän kylmää vesi oli. Kun vihdoin pääsimme virran toiselle puolelle, oli sade alkanut hetken tauon jälkeen uudestaan. Kuivasimme jalkoja pieniin matkapyyhkeisiin jotka meillä oli mukana, ja sitten vedimme kengät uudestaan jalkoihin. Kävellessä veri rupesi pian kuohumaan kahlauksen jälkeen suonissa aivan uudella voimalla, lämpimänä.

Ylityskohdan jälkeen polku oli suhkot helppokulkuinen, ja seuraava autiotupa tulikin vastaan yllättävän nopeasti tunturin rinteestä. Viimeisestä ruokailustamme oli vasta reilut kaksi tuntia, joten emme syöneet muuta kuin ruisleivät. Emme käyneet edes autiotuvan sisällä, vaan jäimme mutustelemaan leipiämme puiselle penkille, joka pienellä terassin tapaisella oli. Terassilta näkyi tunturimaisemaa, jota silmät eivät koskaan tuntuneet kyllästyvän ahmimaan. Autiotuvan terassilta näkyi sama koski, jonka olimme aikaisemmin ylittäneet. Tässä kohtaa se oli kuitenkin paljon vuolaampi, ja leveämpi. Siksi ylityspaikka oli ollut aikaisemmin. Soimme itsellemme noin vartin tauon, ja lähdimme sitten jatkamaan matkaa. Tauoilla otimme usein rinkat pois selästä ja pyörittelimme vähän hartioita, jotka jumittuivat helposti. Varsinkin minun rinkkani oli varsinainen halpahallilaukku. Sen toisen puolen kiristyshihna löystyi itsestään, niin että kaikki paino tuli vasemmalle hartialle. Siksi rupesimme vaihtelemaan välillä rinkkoja, niin että Einokin kantoi vuorostaan huonompaa rinkkaa. Oma vasemman puolen hartiani oli usein paskemman rinkan kantamisen jälkeen täysin jumissa. Vasemman käden ylös nostaminenkin tuotti suurta tuskaa. Mutta se rinkoista. Jatkoimme matkaa seuraavalle etapille, sillä olimme kaikesta huolimatta vielä täynnä virtaa ja halua edetä. Tavoitteena oli vaeltaa tälle kerralle vähintään reilut 30 kilometriä. Kun lähdimme liikkeelle kello oli noin puolen yön.

Seuraava etappi oli huomattavasti hankalampi. Alku oli helppoa ja tasaista. Ei ollut nousuja eikä laskuja, ja polkukin oli melko hyvä kulkuinen. Kävely sujui jouhevasti ja vähillä tauoilla. Sitten vastaan tuli kuitenkin virtauskohta, joka oli paljon vaikeampi ylittää kun aikaisemmin kohtaamamme. Ylittämiseen kului paljon aikaa, ja Einon kengät kastuivat täysin. Virta oli monesta kohtaa niin syvä, ettei kahlaaminen ollut edes mahdollista. Joutui tekemään pitkiä äärimilleen venytettyjä hyppyjä liukkaalta kiveltä toiselle painava rinkka selässä. Selvisimme voittajina lopulta ylityksestä. Pidimme heti perään pienen tauon. Ylittäminen oli kuluttanut paljon voimia. Matka jatkui, ja sade ropisi päällemme taukoamatta. Sadeviitta piti kuitenkin ainakin yläkropan suhkot kuivana. Housut ja kengät olivat litimärät. Sukista puhumattakaan. Nousu jatkui. Jalat alkoivat uudestaan olla väsyneitä. Askeleet olivat raskaampia. Keskityin taas pitkiä jaksoja vain tuulihousujen hankautumisääneen kuunteluun. Kaiken lisäksi jalkoihin oli alkanut tulla hiertymiä. Pidimme taukoja useammin. Lopulta saavutimme etapin korkeimman kohdan, ja alkoi pitkä laskeutuminen alas laaksoon. Laakso tuntui eksoottiselta karun tundran jälkeen. Siellä oli paljon vehreää kasvillisuutta, ja jopa muutamia vaivaiskoivuija, joita ei ollut näkynyt pitkään pitkään aikaan. Tuon samaisen laakson pohjalla oli myös yksi autiotuvista, ja suuri järvi tunturien keskellä. Alue oli myös eräänlaista kosteikkoa, joka tarkoitti yhtä asiaa: Enemmän mäkäräisiä kuin muissa paikoissa yhteensä. Liikkeellä ollessa mäkäräiset eivät yleensä häirinneet, sillä meillä oli monta kerrosta vaatteita yllämme ja päässä hyttysverkolliset hatut. Välillä muutaman mäkäräisen onnistui kuitenkin löytää tiensä hatun sisään. Hatun sisällä ne lentelivät päin näköä tai inisivät korvan juuressa. Siihen kyllästyi äkkiä, ja hatun sisään päässyt mäkäräinen kohtasi usein loppunsa nopeasti. Kiroilun saattelemana.

Vastaamme tuli lopulta kyltti, joka kertoi paljon matkaa sitä seuraavalle autiotuvalle olisi. 11 km. Laakson pohjalla olevalle autiotuvalle oli matkaa vajaa kilometri. Se oli kuitenkin haastava kilometri, sillä olimme väsyneitä. Kello oli ehkä kolme yöllä. Kun kävimme kokeilemassa autiotuvan ovea, sisällä haukkui koira. Sinne ei siis ollut menemistä. Rupesimme aamuyön sateessa laittamaan itsellemme ruokaa. Eino nurisi, että hän joutui tekemään ruoan, joten minun piti hakea vedet. Minähän hain. Kinkkupastamme valmistui todella hitaasti. Kauempana meistä oli seurue nuotion ympärillä. Heitä oli ehkä viisi. Yksi heistä moikkasi meitä hakiessaan puita. Me istuimme märällä mättäällä ja odotimme. Sade taukosi hetkeksi. Mäkäräisiä tuli lisää. Aurinko rupesi kurkistelemaan erään tunturin takaa. Sitä ei vielä näkynyt, mutta se valaisi silti seutua kauniisti. Eino laittoi soimaan kännykästä ”Lapin kesä”. Kummallaakaan ei ollut internettiä puhelimessa. Ei ollut ollut pitkään aikaan.

”Lapissa kaikki kukkii nopeasti, niin maa, ruoho, ohra ja vaivaiskoivutkin..”

Aurinko "kurkistelemassa"

Maistoimme muutamaan kertaan ruokaa, ja totesimme, ettei se ollut lähimaillekaan valmista. Vaihdoimme muutamia sanoja hyttyshattujemme syvyyksistä. Muuten tuijottelin aurinkoa. Milloin se tulisi näkyviin? Yritin myös vähän venytellä jalkojani märällä maalla maaten. Meillä oli mukana yhdet vaelluskengät, jotka olivat minulla. Paha vain, että ne hiersivät nilkoista aivan perkeleesti. Kävellessä rakkulat ja hiertymät turtuivat onneksi nopeasti. Uusi liikkelle lähtö oli kuitenkin aina edellistä hankalampi. Saimme vihdoin syödäksemme. Retkikeittimellä valmistetussa pikapastassa oli outo jälkimaku. Mietimme mistä se mahtoi johtua. Jossain toisissa olosuhteissa olisimme varmaan heittäneet pastat pois. Nyt söimme ne kuitenkin viimeistä makaronia myöten. Ruoan jälkeen olo ei ollut levännyt, eikä tyytyväinen. Ruoka kuitenkin lämmitti hiukan ja antoi lisäpotkua. Kävin huuhtelemassa astiat. Jatkoimme matkaa väsyneinä. Pilvet peittivät pian auringon, ja saimme niskaamme vielä muutaman sadekuuron.

Autiotupa, jonka juurella olimme syöneet katosi pian näkyvistä. Kuljin keulilla, ja kun käännyin katsomaan taakseni, hämmästyin kun en nähnyt Einoa missään. Vilkuilin ympärilleni ja näin Einon huitomassa toisella polulla vähän matkan päässä. ” Kattelin vaa jalkoihi, ja lähin vahingossa eri polulle”. Polut kuitenkin johtivat samaan suuntaan, joten sillä ei ollut niin väliä. Ylitimme pian todella suuren ja kuohuvan kosken siltaa pitkin. Matka jatkui sen jälkeen pienenä laskuna. Seuraavaksi tuli pieni osuus rannalla olevassa karussa lehtipuumetsässä. Vuorotellen kivikkoa ja pitkospuita. Polkua oli vain hyvin pieniä pätkiä. Puut eivät olleet neljää metriä korkeampia. Kiersimme järven. Sen jälkeen lähdimme kulkemaan rinnakkain vuolaan ja syvän joen/virran kanssa. Kuljimme sen rantaa pitkin. Jossain kohtaa jouduimme kävelemään kallioilla, joissa pienet vesiputoukset laskeutuivat reitillemme. Polku oli niissä kohtaa kapea, ja alhaalla monta kymmentä metriä alempana jylisi koski. Matkanteko alkoi tuntumaan tuskaiselta. Koski, jota seurasimme laski pian johonkin järveen, jonka vastarannalla näimme mökin. Innostuimme ja ajatelimme, että olisimme jo kohta perillä. Reitti lähti kuitenkin kiertämään järveä hyvin kaukana rannasta, kokoajan ylöspäin nousten. Pidimme usein taukoja. Lopulta kierrettyämme järveä tarpeeksi kauan, näimme että tuvan ja meidän välissä oli taas uusi suuri koski. Ajattelimme, että se pitäisi ylittää jossain kauempana. Polku kuitenkin jatkui aina vain rinnakkain koskea myötäillen, kauemmas kokoajan näkyvissä olevasta mökistä. Olimme epäuskoisia, ärsyyntyneitä ja väsyneitä. Mökki, jonka olimme nähneet ei ollutkaan ilmeisesti meidän matkamme varrella. Matkaa olisi vielä reilusti jäljellä. Tulimme lopulta siihen lopputulokseen, että tupa, jonka olimme nähneet, oli varmaankin talvireitin varrella. Talvella sinne pääsisi luultavasti helposti jäitä pitkin.

Erään kerran Eino lysähti tauolle ja osoitti kaukana olevan tunturin rinteeseen. ” Katos tonne”. Lysähdin Einon viereen mättäälle jaksamatta ottaa rinkkaa pois. Katsoin Einon osoittamaan suuntaan. Wau.. Hyvin kaukana tunturin rinteellä oli poroja. Ja niitä oli todella paljon. Satoja, ellei tuhansia. Ne kaikki vaelsivat päämäärätietoisesti yhteen suuntaan. Näkymä oli hieno ja ihastelimme sitä aikamme. Jatkoimme pian matkaa. Kello oli kuusi aamulla. Vastaan tuli taas yksi aita. Uskoimme että aidoilla oli merkitty Suomen ja Norjan rajoja. Kuljimme siis taas vähän Norjan puolella. Lähdimme jonkun verran sivuun reitiltä kun näimme taloja. Ne ei kuitenkaan olleet autiotupia, vaan jotain yksityisiä mökkejä. Jouduimme palaamaan tuon kiepin jälkeen väsyneenä takaisin reitille. Sade oli onneksi ollut tauoneena nyt jo jonkin aikaa ja vaatteemme olivat alkaneet vähän kuivata. Kävelimme taas uuden järven viertä, jonka toisella puolella oli suuri tunturi, joka oli pitkittäissuunnassa järven mittainen.
Rupesimme miettimään milloinkohan Halti tulisi näkyviin. Lopulta näimme kuitenkin jotain mikä toi helpotusta mieleen enemmän kuin Halti. Autiotupa. Sinne oli enää muutama kilometri rämmittävänä kosteikossa. Helpottuneena autiotuvan näkemisestä kiirehdimme eteenpäin. Jouduimme vielä ylittämään yhden virran ennen tupaa. Minä otin kengät sen ajaksi pois, mutta Eino ei jaksanut. Hän kahlasi virran läpi kengät jalassa. Kun saavuimme autiotuvan terasille kello läheni aamu seitsemää. Aamu-aurinko oli lämmin. Toivottavasti koko päivän on samanlainen keli, niin on mukavampi kiivetä Haltille. Mietin katsellessani valoisaa maisemaa. Koko yön kestäneestä sateesta ei ollut näkymässä tietoakaan.

Riisuimme märkiä kamojamme ulos kuivumaan. Jätimme terasille myös kengät ja rinkat. Otimme vain makuupussit ja retkipatjat mukaamme. Minä otin matkalaturinkin, vaikka verkkoa ei vieläkään ollut. Sitten hiivimme sisään, jossa oli muutamia ihmisiä nukkumassa. Tämä autiotupa oli paljon suurempi kuin se missä olimme nukkuneet ensimmäisen päivän. Nukkumistasoja oli kaksi, ylä ja ala. Paikkoja nukkujille oli yhteensä 12. Kiipesimme rivakasti ylemmälle tasolle. Positiivinen yllätys olivat mökin patjat. Yksinkertaiset, mutta kuitenkin suhkot pehmeät. Ainakin 15 kertaa paksummat kun omat retkipatjamme. Kävimme nukkumaan melkein heti. En saanut niin nopeasti unta kun viimeksi, sillä makuupussini oli osittain kastunut sateen jäjiltä. Unikin oli vähän katkonaista. Välillä kun heräsin, jäin kuuntelemaan keskusteluita, joita tuvassa käytiin meidän nukkuessamme. Unisena yritin myös ymmärtää erästä kutkuttavaa tosiasiaa: Haltille oli matkaa enää noin 14 kilometriä.