petankki-Turu ja muita hömöilyjä, osa 1

Mistä parhaat tarinat alkavat? Vaikea sanoa. Olen aikaisemminkin pohdiskellut alkujen ja loppujen määrittelemisen vaikeutta. Onko niitä yleensä olemassa? Miten oleellisia ne ovat? Silti minulle on välttämätöntä vastata tämän tekstin yhteydessä kysymykseen:  Milloin ja miten kaikki alkoi? 

Voitaisiin toki sanoa tämän tarinan alkaneen siitä kun ensimmäisen kerran kuulimme yhden tietyn sanan. Sanan, joka on tuttu lähes jokaiselle suomalaiselle. Halti. Mutta matka siitä hetkestä - kun kuulimme Halti sanan ensimmäisen kerran - aina haltin huipulle asti on hyvin pitkä. Ei aivan elämän pituinen, tai kahvihetken, jota täyttää hyvä keskustelu, mutta kuitenkin todella pitkä. Siksi määrittelisin matkan lähtökohdaksi hetken, jona se alkoi polttamaan odotuksena tietoisuuden syvyyksissä. Silloin kun ”Halti” sanasta muodostui meille tavoite ja päämäärä. Ja kuten monesti aikaisemminkin, idea lähtemisestä taisi olla puoliksi huumorilla heitetty huulenheitto. Ideoilla on vain tapana jäädä pyörimään mieleen niin kuin kahvipurulla lavuaariin. Ne kiusaavat meitä olemassaolollaan ja niitä on hyvin vaikea saada katoamaan tuosta vain. Mutta aloitetaan matka! Varoituksen sana vielä sinulle matkatoveri.. askeleet Haltin huipulle tulevat olemaan sekä henkisesti että fyysiesti hyvin rasittavia. Tarvitset siis korkeimman kohdan saavuttamiseksi lujuutta. Sisua. Ja hippusen hulluutta. Ehkä aika isonkin hippusen..

Hulluutta meillä nimittäin esiintyi heti alkuun. Tai voisi sitä kai kutsua kokemattomuudeksikin tai typeryydeksi. Ehkä jopa niiksi kaikiksi. Nimittäin lähtiessämme liikkeelle Kilpisjärven luontotalolta kohti Haltia, rinkat täysinä ja luulot itsestämme korkealla, oli viimeisestä ruokailustamme likimain kahdeksan tuntia. Tämän johdosta ainakin yksi asia oli varma.

Sunnuntai-maanantai

Lähdimme matkaan nälkäisinä. Yöllä vaeltaessa meitä vasten puhalsi kylmä tuuli jäämereltä päin. Matka tuntui loputtoman pitkältä, vaikka kyse oli vaivaisesta 12 kilometristä. Reittimme kulki kokoajan ylöspäin, vaikka kumpuja ja kumpareita ylittäessä jouduimme väliin myös laskeutumaan. Ilma oli selkeä, ja Saana kohosi näkökentässämme alkutaipaleen ajan ylväänä. Maasto oli karua ja kivikkoista. Luonto ympärillä sai ihmisen pieneksi. Aivan alussa oli pieni metsän tapainen, mutta sen jälkeen ei näkynyt ainuttakaan puuta. Tundra jatkui lähes poikkeuksetta kauas kauas, kunnes jokin tunturi kohosi sitä vartioimaan. Pitkospuita oli vain hyvin lyhyinä pätkinä. Ylitimme muutaman pienen puron, vaivatta ja kuivin jaloin. Vesi oli tunturijärvissä ja puroissa kristallin kirkasta ja kylmää. Muovinen juomapullo huurtui kun sen upotti hyiseen veteen, ja nosti täytenä ylös. Juri ja Eino katsoivat ensimmäisen vesipullon täytön aikana minua epäilevästi. Maistettuaan vettä, he hyväksyivät nopeasti luonnon tilan. Joimme puroista, ja kylmä vesi oli parempaa kuin mikään viini vaeltajan kurkussa. Taivallus tuntui todella raskaalta tyhjällä vatsalla. Ymmärsimme pian ettei pimeys laskeutusi täydellisesti ollenkaan yllemme, vaikka yö olikin. Aurinko oli kadonnut jo kauan sitten tunturien taakse länteen. Rinkat painoivat kuin synti selässämme. Kiroilin mielessäni tyhmyyttämme. Miksi olimme lähteneet liikkeelle tyhjillä vatsoilla? Se teki kaikesta tekemisestä helvettiä.

Vasemmalla kuvassa Saana

Kävelimme pitkiä matkoja hiljaisuudessa. Kukin omissa ajatuksissaan, usein jalkoihinsa tarkkaan katsoen. Kaatumiseen ei ollut varaa. Pidimme taukoja suurilla lohkareilla istuen. Eino selitti kuinka jääkausi oli murtanut vuoria kuin leipää ja sirotellut palasia, suurempia ja pienempiä lohkareita, ympäriinsä. Tauot kestivät korkeintaan muutaman minuutin. Jalkoja oli hyvä aina lepuuttaa hetken. Taivalta oli silti vielä paljon edessä. Jossain kohtaa alkoi kukin toivekkaasti hokemaan tiettyä partta. ”Ollaan varmaan jo puolivälissä”. Se oli kuitenkin rasituksesta väsyneen mielen toiveajattelua. Yllätyin itsekin kuinka heikoksi tunsin itseni. Koen kuitenkin olevani hyväkuntoinen. Kävely vaikeassa maastossa tyhjällä vatsalla imi tehokkaasti jokaisen voimanrippeen suonista. Jäljelle jäi ainaostaan halu päästä perille ja keskittyminen johonkin hyvin yksinkertaiseen: Jalkojen jatkuvaan nosteluun, ja tuulihousujen yhteen hankautumisen kuunteluun. Se oli tasainen ja rytmikäs ääni. Eino jatkoi keulilla tappavan tasaista tahtia. Hänellä oli ylivoimaisesti painavin rinkka. Hänen rinkkaansa oli kiinnitetty teltta, ja siellä oli muutenkin eniten tavaraa. Vitsailimme alkuun väsyneesti siitä kuinka Eino oli kunnon muuli. Hymy karisi kuitenkin aikanaan. Jalkoja poltteli ja olkapäitä pakotti.

Juri alkoi osoittamaan selkeitä uupumuksen merkkejä. Hän jäi jälkeen minusta ja Einosta. Hänen katseensa ei enää noussut edes pieneksi hetkeksi ihailemaan henkeäsalpaavia maisemia. Juri tuijotti vain seisovin silmin maahan edessään. Selkä kumarassa. Erään kerran kun käännyin katsomaan taakseni, huomasin hänen jääneen reilusti meistä jälkeen. Odotin häntä hetken ja kysyin jaksamista. Hän sanoi pystyvänsä jatkamaan, mutta jos pieni tauko. Pidimme tauon ja jatkoimme. Reittimme poikkesi välillä Norjan puolelle. Meidän perässämme oli alussa kävellyt kaksi muuta vaeltajaa, mutta heitä ei enää näkynyt ensimmäisen tunnin jälkeen. He varmaankin pistivät leirin pystyyn ja kävivät yöpuulle. Meillä kävi myös mielessä mahdollisuus teltan pystyttämisestä ja nukkumisesta. Tapahtui kuitenkin jotain joka esti yöpymisen. Näimme kaukana, aivan näkökentämme laitamilla autiotuvan, joka oli ollut alkuperäinen päämäärämme. Ajatus sisällä nukkumisesta oli houkutteleva. Ylpeyskään ei antanut periksi, kun päämäärä oli jo kerran näkyvissä. Valoimme turhaa toivoa Juriin sanomalla, että autiotupa näkyi jo. Sillä yö todellakin oli selkeä ja näkyvyys turhankin hyvä. Tuvalle oli matkaa vielä reilusti yli 5 kilometriä.

Jossain vaiheessa Jurin tekeminen rupesi näyttämään todella vaivalloiselta. Tarjoudumme ties kuinka monetta kertaa kantamaan Jurin rinkkaa. Vihdoin hän suostui. Vuorottelimme Einon kanssa, kantaen välillä kahta rinkkaa. Jurin rinkka tuntui yllättävän painavalta, mikä ihmetytti minua. Meillä oli ollut autossa mukana petankki, ja Eino oli lähtiessä heittänyt Jurille vähän huulta. ”Otappa Juri toi petankki mukaan kanssa”. Siksi kantaessani Jurin rinkkaa heitinkin ilmoille. ”Vissii otit sitten tosiaan sen petankin mukaan” Eino nauroi. Juri vastasi ” Niin otin, en kyllä tiiä mitä me sillä tehdään”. Minä ja Eino naurettiin molemmat. Jäin kuitenkin miettimään olinko kuullut väärin. Melkein kuulosti, kuin Juri olisi sanonut tosissaan ottaneensa petankin mukaan. Pyyhin kuitenkin ajatuksen mielestäni ja keskityin taas raskaaseen taivaltamiseen. Matkamme varrella oli upeita kivistä rakenneltuja kekoja. Mietin useampaan kertaan kuka niitä oli koonut. Yhden sellaisen juurelta löytyi tyhjä Jägermeister-pullo. Kävelimme myös muutaman teltan ohitse, jotka olivat yleensä pienen matkan päässä polusta. Niissä ihmiset olivat varmasti syvässä unessa, mutta emme suoneet itsellemme ajatusta leirin pystyttämisestä. Autiotupa läheni kuitenkin tuskaisen hitaasti, ja taukoja piti pitää yhä useammin. Lisäksi vaikka tuuli puhalsi kovana, oli suuri mäkäräisparvi kokoaikaisena riesana. Kohta tupa oli jo niin lähellä, että ajatus loppusuorasta toi hiukan lisää voimaa uupuneisiin jalkoihin.

Aurinko nousemassa kolmen aikoihin

Olimme kaikki kolme perkeleen nälkäisiä. Kello oli melkein kolme yöllä. Se tarkoitti, että olimme syöneet viimeksi 12 tuntia sitten. Pääsimme vihdoin tuvan juurelle, joka oli yksinkertainen puinen mökki muutamalla ikkunalla. Se seisoi upealla paikalla Saarijärven rannalla. Tuntureita kohosi nyt jokapuolella ympärillä. Ranta oli kivikkoista. Eino kurkisti sisään autiotuvan ikkunasta, ja totesi kohta ettemme mahtuisi nukkumaan sisällä. Oli pakko ruveta etsimään telttapaikkaa. Sitä oli vaikea löytää juurikin kivikkoisuuden johdosta. Lisäksi parhaat telttapaikat olivat jo varattuina. Juri istui voipuneena kivellä, kun Eino ja minä etsimme sopivaa paikkaa teltalle. Lopulta kohtuullinen paikka löytyi. Eino rupesi lämmittämään ruokaa retkikeittimellä ja minä kokosin teltan. Teltan kokoamiseen ei kulunut kauan, mutta ruoan lämpenemiseen kului. Istuimme kaikki kolme keittimen ympärillä vaitonaisina. Mäkäräisiä oli kaikkialla. Niitä laskeutui kymmennittäin jaloille, käsille, pään päälle ja oikestaan minne vain. Lisäksi ilmassa niitä lenteli sadottain, ja osa niistä päätyi ruokaankin. Kun niin kävi, Eino kiroili ja nappasi mäkäräisen pois vedestä ja nakkasi sen ruumiin menemään. Kun Juri kaiveli rinkkaansa ja veti sieltä esiin petankin, emme aluksi tienneet pitäisikö itkeä vai nauraa. Päädyimme väsyneinä jälkimmäiseen. ”Sä sitten oikeast otit sen, ei jumalauta!” Naurettiin Einon kanssa makiasti, mutta epäuskoisina. ”Se oli ihan puhdas läppä, että sun pitäs ottaa se mukaan. Miks helvetissä nyt kantaa valurautaa mukanaan vaelluksella”. Juri katsoi muualle ja mutisi ettei hänelle pitäisi heittää sellaista läppää. Ei ollut ollut aikaisemmin vaeltamassa ja jne. Jonkin ajan kuluttua naureskelumme loppui, mutta väsyneenä ajatus valuraudan kantamisesta rupesi naurattamaan nopeasti uudestaan. Vähän väliä joko minä tai Eino repesimme hiljaisuuden jälkeen nauruun ja päivittelimme. ”On se kyllä saatana. Mietinkin että mikä piru siellä voi painaa noin paljon, mutta ei sitä ny oikeasti ajatellu että siellä ois petankki. Hahhah.” Jurikin päätyi lopulta nauramaan jutulle. Nauru ehti kuitenkin taas hiipua kun odotti nälkäisenä ruoan valmistumista. Lopulta ikuisuudelta tuntuneen ajan jälkeen kävimme syömään. Ruokana oli sellaista herkkua kun nakkia ja makaronia. Nakit lämpenivät, mutta makaroni ei. Päädyin itse lopulta syömään vain muutaman nakin ruisleivän välissä, sillä makaroni maistui hirveältä. Kun olimme syöneet Juri huuhtoi astiat rannassa ja minä pesin hampaat. Sitten ryömimme kaikki telttaan, ja makuupussien sisään. Koko kroppa värisi vielä makuullakin rasituksesta, ja uni maittoi.

Maisemaa vaan

Ehdimme nukkua muutaman tunnin, kun telttamme tukisanka katkesi kovan tuulen takia rasahtaen. Teltta romahti pian tämän jälkeen päällemme. Oli siinäkin herätys. Telttamme oli kyllä suunniteltu ehkä enemmän festarikäyttöön kuin vaeltamiseen, mutta olimme ajatelleet sen sentään pysyvän pystyssä. Kömmimme ulos teltan raunioista silmät sirillään. Tilannetta tarkasteltuamme rupesimme valmistamaan aamupalaa. Aamupala tarkoitti valmispuuroa. Lämmittämiseen kului jälleen pitkä tovi. Istuimme taas samalla tavalla kattilan ympärillä mäkäräisten syötävinä. Ilma oli tyyni, ja järvi oli yksi suuri peili, joka heijasti tunturimaisemaa. Kaikkia vitutti. Koko homma oli mennyt aika perseelleen heti alussa. Juri ilmoitti ettei jaksaisi enää jatkaa eteenpäin. Olimme Einon kanssa päätöksen edessä. Jatkaisimmeko paskasta startistamme ja Jurin pois jäännistä huolimatta matkaa, vai kääntyisimmekö kaikki takaisin. Väsyneenä vähäisillä yöunilla takaisin kääntyminen kuulosti melkein ainoalta vaihtoehdolta. Mutta toisaalta, se kuulosti mahdottomalta. Päätimme lykätä päätöstä, ja mennä jatkamaan uniamme autiotupaan, kunhan se tyhjenisi ihmisistä. Ehdimme purkaa rikkinäisen teltan, ja minä vuorostani pesin kylmässä vedessä aamupalalla likaantuneet astiat. Aamulla ilma oli purevan kylmä, ja odotus tupaan tuntui pitkältä. Lopulta kun muut lähtivät tuvasta vaeltamaan, me laahustimme sisään. Levitin ensimmäisenä retkipatjani tuvan nurkkaan, ja nukahdin melkein heti. Muut seurasivat esimerkkiä. En ole koskaan nukkunut niin sikeästi kuin tuona päivänä. Aivan, päivänä. Nukuimme aamu yhdeksästä aina kello kuuteen illalla.