miksi ajoin kaljun
Noniin, ajattelin tehdä aiheesta blogitekstin, koska monia tuntui ihmetyttävän äkillinen ja konkreettinen tekoni, missä lähes joka toinen päivä huolellisesti shampoolla pesemäni kasvava ja tuuhea hiuskuontalo, katosi tyystin. Monia reaktioita on luultavasti vielä edessä, mutta huvittavimmat - jo nähdyt reaktiot - mainitakseni, pikkusiskoni piti vain muutamia taukoja parin tunnin sisällä nauraessaan katketakseen uudelle tyylilleni. Äiti taas piteli sydänalaansa ja oli hypätä ikkunasta ulos kiiltävän kauniin pälvini ensikertaa nähtyään. Välillä hän myös peitteli silmiään sanoen, että tuohon ei voi millään tottua, hokien "miksi" sanaa useaan kertaan.
Selitys tähän on vaikea, sillä päätös tapahtui yhden kävelylenkin aikana. Kävelylenkki sisälsi kuitenkin huomattavan määrän erilaista pohdintaa, ja mietintää ihmisestä. Niin kuin viimeisestä blogitekstistäni voi nähdä, olen pyörinyt ajatuksissani hyvin paljon minuuden ympärillä. Minua on toisin sanoen askarruttanut minä. Mitä minä on? Mitä kaikkea se pitää sisällään. Myös paljon lukemani filosofia -yo-kirjoituksia varten on syventänyt ja laajentanut pohdintojani.
Lähtiessäni siis kävelemään koirani kanssa eilen ulos syksyisen viileään ja tuuliseen, mutta aurinkoiseen iltaan, jatkoin pohdintojani minästä ja seksuaalisuudesta. Mietin Thomas Hobbesin ja John Locken kantoja. Sitä miten jokaisella pitäisi olla syntyessään oikeus omaan persoonallisuuteensa, itseensä. Toisen minää ei saisi kukaan ottaa valtaansa. Sitä kautta pohdin myös individiualismia.
Lisäksi mietin Nietzschen käsitystä ihmisestä. Hän todennut, että ihmisen pitäisi kokoajan kamppailla ihmisen kanssa sisällään. Lainaus häneltä "ihminen on jotain mitä tulisi voittaa. Mitä te olette tehneet voittaaksenne hänet".
Näin tulin ajatelleeksi metaforisesti, että jos ihminen minusta astuisi nyt ulos kehostani, mitä lähtisi ja mitä jäisi. Lisäksi tulin miettineeksi. Mitä jos ihminen minusta lähtisi minusta ulos, ja minä silti jäisin omaksi itsekseni. Voisinko rakastaa tätä ulos astunutta minää, niin kuin itseäni. Sillä tämä minä, joka olisi astunut minusta ulos, olisi minun täydellinen kopioni. Ymmärtäisimme toisiamme täydellisesti. Voisimme istua nurmikolla hiljaisuuden vallitessa ajatellen tismalleen samalla tavalla, samoilla ajatuksilla varustettuina, samoilla termeillä ja samalla kokemuspohjalla.
Ajatus minästä, joka astuisi kehoni ulkopuolella oli hyvin kiehtova. Pohdiskelin asiaa, ja mietin. Millaista olisi katsoa minua/minää silmiin. Menee monimutkaiseksi ja absurdiksi, myönnän sen, mutta sellaisia minun kävelyni ovat. Lisäksi olin katsonut erästä scifi-sarjaa, jossa käsiteltiin tosia ulottuvuuksia. Sillä oli ehkä vaikutusta pohdintoihini.
Mietin siis tilanteita, kun olen katsonut itseäni peilistä. Joskus hyvin läheltäkin, joskus kauempaa. Olen tutkinut piirteitäni, kasvojeni muotoja. Pohtinut ehkä niitä ulkoisia asioita, mitkä tekee minästä minän. Tällaisia ajatuksia siis päässäni pyöri. Ja kun kuvittelin kahta Onnia seisomassa vastatusten ja tuijottamassa toisiaan silmiin, mieleeni juolahti kysymys. Rakastanko minä minää? Jostain syystä alunperin ajatus tuli englanniksi "Do I love me"
Vastasin kysymykseen, kyllä. Minä rakastan itseäni. Mutta sitten ajatukseni, jotka olivat jo muutenkin hyvin kaukana todellisuudesta, jossa koirani nuuhki pensaikkoa, ja kyykistyi sinne pissaamaan, esitti vielä uuden kysymyksen, joka avasi ja hämmensi mieltäni ihmeellisellä tavalla. Voisinko minä suudella minää? Tämä ajatus johti pohdintoihin: Voinko minä rakastaa itseäni seksuaalisesti?
Hetken miettimisen jälkeen vastasin kyllä. Voin rakastaa itseäni seksuaalisesti. Olen seksuaalisesti aktiivinen olento, joka toteuttaa halujaan. Jostain tulikin tässä vaiheessa mieleeni, joskus kuulemani toteamus. " Ihmisen täytyy ensin rakastaa itseään, ennen kuin voi rakastaa toista"
Ja päädyin miettimään itseäni suutelemassa itseäni. Samaan aikaan kulttuurini opettama käsite "narsismi" alkoi soittaa hälytyskelloja. Mutta päädyin perustelujeni jälkeen vaientamaan nuo hälytyskellot. Itseään on hyvä rakastaa. Se edistää oman minän kehitystä ja hyvinvointia.
Seuraavaksi siirryin ajattelemaan sukupuolen vaikutusta kaikkeen tähän.
Tähän astisten pohdintojeni perusteella olin tullut johtopäätökseen, että voin rakastaa itseäni. Voin rakastaa itseäni, eli miestä. Siksi seuraava johdonmukainen päätelmä mielessäni oli: Minä olen kykeneväinen rakastamaan miestä. Rakastan itseäni, rakastan miestä.
Pohdintoni eivät päättyneet vielä tähän, mutta siirryin aiheesta seuraavaan, eivätkä tulevat pohdinnot enää liittyneet kaljuuni. Olin tullut johtopäätökseen, että vaikka en koskaan ole ollut miehen kanssa, olisi se teoreettisesti mahdollista. Toisin sanoen olen bi. Tämä tuntui ajatteluni päätepisteeltä ja siksi palasinkin jostain syystä siihen kiehtovaan ajatukseen, kuvaan, jossa minä suutelee minää. Mietin että millaista olisi suudella minää. Ja jostain syystä ajatuksiini tuli: Minä haluan minästä hiuksettoman. Minä haluan rakastaa hiuksetonta minää.
Ja silloin päätin. Leikkaan hiukseni vielä samana päivänä.
Noniin, eli tässä oli suurinpiirtein ajatukseni, jotka johtivat hiusteni lähtöön. Jos odotit jotain tyyliin " No koska Bieber leikkasi" tai jotain muuta muotiin liittyvää, joudut pettymään. Päädyin leikauttamaan hiukseni yksinkertaisesti itseni takia. Ymmärrän jos monelta menee ajatukseni yli hilseen, mutta minulle ne kelpaavat, vaikka ovatkin usein todella absurdeja. Toimin niiden pohjalta, ja teen pieniä muutoksia kokoajan minään. Nyt tekemäni muutoskin minään on suhteessa hyvin pieni, vaikka ulospäin se saattaa vaikuttaa suurelta.
Selitys tähän on vaikea, sillä päätös tapahtui yhden kävelylenkin aikana. Kävelylenkki sisälsi kuitenkin huomattavan määrän erilaista pohdintaa, ja mietintää ihmisestä. Niin kuin viimeisestä blogitekstistäni voi nähdä, olen pyörinyt ajatuksissani hyvin paljon minuuden ympärillä. Minua on toisin sanoen askarruttanut minä. Mitä minä on? Mitä kaikkea se pitää sisällään. Myös paljon lukemani filosofia -yo-kirjoituksia varten on syventänyt ja laajentanut pohdintojani.
Lähtiessäni siis kävelemään koirani kanssa eilen ulos syksyisen viileään ja tuuliseen, mutta aurinkoiseen iltaan, jatkoin pohdintojani minästä ja seksuaalisuudesta. Mietin Thomas Hobbesin ja John Locken kantoja. Sitä miten jokaisella pitäisi olla syntyessään oikeus omaan persoonallisuuteensa, itseensä. Toisen minää ei saisi kukaan ottaa valtaansa. Sitä kautta pohdin myös individiualismia.
Lisäksi mietin Nietzschen käsitystä ihmisestä. Hän todennut, että ihmisen pitäisi kokoajan kamppailla ihmisen kanssa sisällään. Lainaus häneltä "ihminen on jotain mitä tulisi voittaa. Mitä te olette tehneet voittaaksenne hänet".
Näin tulin ajatelleeksi metaforisesti, että jos ihminen minusta astuisi nyt ulos kehostani, mitä lähtisi ja mitä jäisi. Lisäksi tulin miettineeksi. Mitä jos ihminen minusta lähtisi minusta ulos, ja minä silti jäisin omaksi itsekseni. Voisinko rakastaa tätä ulos astunutta minää, niin kuin itseäni. Sillä tämä minä, joka olisi astunut minusta ulos, olisi minun täydellinen kopioni. Ymmärtäisimme toisiamme täydellisesti. Voisimme istua nurmikolla hiljaisuuden vallitessa ajatellen tismalleen samalla tavalla, samoilla ajatuksilla varustettuina, samoilla termeillä ja samalla kokemuspohjalla.
Ajatus minästä, joka astuisi kehoni ulkopuolella oli hyvin kiehtova. Pohdiskelin asiaa, ja mietin. Millaista olisi katsoa minua/minää silmiin. Menee monimutkaiseksi ja absurdiksi, myönnän sen, mutta sellaisia minun kävelyni ovat. Lisäksi olin katsonut erästä scifi-sarjaa, jossa käsiteltiin tosia ulottuvuuksia. Sillä oli ehkä vaikutusta pohdintoihini.
Mietin siis tilanteita, kun olen katsonut itseäni peilistä. Joskus hyvin läheltäkin, joskus kauempaa. Olen tutkinut piirteitäni, kasvojeni muotoja. Pohtinut ehkä niitä ulkoisia asioita, mitkä tekee minästä minän. Tällaisia ajatuksia siis päässäni pyöri. Ja kun kuvittelin kahta Onnia seisomassa vastatusten ja tuijottamassa toisiaan silmiin, mieleeni juolahti kysymys. Rakastanko minä minää? Jostain syystä alunperin ajatus tuli englanniksi "Do I love me"
Vastasin kysymykseen, kyllä. Minä rakastan itseäni. Mutta sitten ajatukseni, jotka olivat jo muutenkin hyvin kaukana todellisuudesta, jossa koirani nuuhki pensaikkoa, ja kyykistyi sinne pissaamaan, esitti vielä uuden kysymyksen, joka avasi ja hämmensi mieltäni ihmeellisellä tavalla. Voisinko minä suudella minää? Tämä ajatus johti pohdintoihin: Voinko minä rakastaa itseäni seksuaalisesti?
Hetken miettimisen jälkeen vastasin kyllä. Voin rakastaa itseäni seksuaalisesti. Olen seksuaalisesti aktiivinen olento, joka toteuttaa halujaan. Jostain tulikin tässä vaiheessa mieleeni, joskus kuulemani toteamus. " Ihmisen täytyy ensin rakastaa itseään, ennen kuin voi rakastaa toista"
Ja päädyin miettimään itseäni suutelemassa itseäni. Samaan aikaan kulttuurini opettama käsite "narsismi" alkoi soittaa hälytyskelloja. Mutta päädyin perustelujeni jälkeen vaientamaan nuo hälytyskellot. Itseään on hyvä rakastaa. Se edistää oman minän kehitystä ja hyvinvointia.
Seuraavaksi siirryin ajattelemaan sukupuolen vaikutusta kaikkeen tähän.
Tähän astisten pohdintojeni perusteella olin tullut johtopäätökseen, että voin rakastaa itseäni. Voin rakastaa itseäni, eli miestä. Siksi seuraava johdonmukainen päätelmä mielessäni oli: Minä olen kykeneväinen rakastamaan miestä. Rakastan itseäni, rakastan miestä.
Pohdintoni eivät päättyneet vielä tähän, mutta siirryin aiheesta seuraavaan, eivätkä tulevat pohdinnot enää liittyneet kaljuuni. Olin tullut johtopäätökseen, että vaikka en koskaan ole ollut miehen kanssa, olisi se teoreettisesti mahdollista. Toisin sanoen olen bi. Tämä tuntui ajatteluni päätepisteeltä ja siksi palasinkin jostain syystä siihen kiehtovaan ajatukseen, kuvaan, jossa minä suutelee minää. Mietin että millaista olisi suudella minää. Ja jostain syystä ajatuksiini tuli: Minä haluan minästä hiuksettoman. Minä haluan rakastaa hiuksetonta minää.
Ja silloin päätin. Leikkaan hiukseni vielä samana päivänä.
Noniin, eli tässä oli suurinpiirtein ajatukseni, jotka johtivat hiusteni lähtöön. Jos odotit jotain tyyliin " No koska Bieber leikkasi" tai jotain muuta muotiin liittyvää, joudut pettymään. Päädyin leikauttamaan hiukseni yksinkertaisesti itseni takia. Ymmärrän jos monelta menee ajatukseni yli hilseen, mutta minulle ne kelpaavat, vaikka ovatkin usein todella absurdeja. Toimin niiden pohjalta, ja teen pieniä muutoksia kokoajan minään. Nyt tekemäni muutoskin minään on suhteessa hyvin pieni, vaikka ulospäin se saattaa vaikuttaa suurelta.
Kommentit
Lähetä kommentti