En ymmärrä
Oletko koskaan katsonut tähtiä ja ihmetellyt?
Nimittäin eräänä hyvin syvällä oman kierrokseni poimuissa olevana iltana, olin pökerryksissäni. Minusta tuntui, että en ymmärtänyt näkemääni. Olin katsonut erästä sarjaa, josta oli muotoutunut minulle varsin antoisa rutiini. Kiinnekohta päiviksi, jotka saatoin viettää yksinäni suuressa talossamme. Mutta nyt kun sarja oli päättynyt, minusta tuntui etten ymmärtänyt miksi. Tunteissani oli ammottava kuilu, siinä missä olisi pitänyt olla sopusointuisan ja viehättävän lopun täyttämä mielihyvä. Tuo ymmärtämättömyyden kuilu ahdisti minua, ja siksi teinkin nopeasti johtopäätöksen, jolla pääsisin siitä eroon. Sarjan loppu oli huono. Se oli typerä.
Suljin playstationin, jolta olin sarjaa katsonut. Kuulin autojen äänet ulkoa ja tunsin raikkaan pienen tuulahduksen joka kulki suuressa talossamme. Ovi oli vieläkin auki. Se oli raollaan. Oli ollut koko päivän. Tietämättä miksi lähdin kävelemään kohti ulko-ovea. Astuin ulos raikkaaseen ilmaan kengittä. Oli keskiyö. Taivas oli tumman sininen, muttei musta. Aurinko valaisi vielä maailman reunamaa. Astelin kuin unessa. Kaikki hahmot ja muodot öisellä pihamaallamme olivat varjoisia ja hämyisiä. Oli hiljaista. Kunnes taas kuului auton ääntä. Kävelin paljain varpain. Tunsin ensin hiekan allani, pienet kivet ja maan muodon. Sitten astuin nurmikolle, joka oli kostea ja viileä. Seisahduin paikoilleni. Kuuntelin. Oli hiljaista.
Laitoin kädet selkäni taakse ja seisoin sitten hievahtamatta. Viileällä nurmikolla hämyisessä kesäyössä. Kohotin katseeni ja etsin kuuta taivaalta. En löytänyt sitä. Sen sijaan löysin yhden tähden, joka vilkkui männyn latvuksen vierellä tasaisesti. Tuijotin tuota pientä kaukaista tähteä ääneti. Mietin että ehkä tähdet olivat alkeellinen keino joltain toiselta lajilta pyytää apua. Kuten ihmiset sytyttivät nuotioita tai merkkitulia autiolla saarella tai muuten ollessaan hädässä. Ehkä jossain siellä sodittiin. Sitten mietin, että ehkä tähdet olivatkin vain himmeä tunnelmavalaistus, joka oli asetettu sopivaan korkeuteen meistä nähden. Luojamme - jotka olivat tehneet tämän simulaation - olivat olleet turhamaisia hienostelijoita, joilla kieltämättä oli kauneuden tajua. Silti tuntui että tähdet olivat jopa liian kauniita tähän maailmaan. Simulaation tekijä olisi ollut kuitenkin tästä päätellen romantikko, mikä tarkoittaisi kaunista loppua kaikelle tälle. Traagista, mutta kaunista loppua.
Tosissani pohdin sitä että minä, tavallinen ihminen, en koskaan tulisi lentämään niin korkealle, että voisin sanoa ovatko tähdet tunnelmavalaistusta tai jotakin aivan muuta. Minun täytyi vain luottaa tietoon, joka minulle oli luovutettu. Aikaisempien ihmisten tutkimaa ja selvittämää. Heidän oppimaansa minä opettelin. En tosissani opiskellut siis vielä universumin salaisuuksia. Vain yksinkertaisille tarkoitettuja tiivistelmiä. Tiivistelmiä, joita keskittymishäiriöinen nykyihmisen mieli kykeni vastaanottamaan ja käsittelemään.
Lentokone valoineen lensi hämärän taivaan läpi. Katsoin hetken senkin valoja. Sen kadottua rupesin etsimään muita tähtiä. Pian löysinkin niitä. Erilaisia tähtiä. Olin seissyt jo hyvän aikaa paikoillani taivaalle tuijottaen. Ylläni oli vain shortsit ja t-paita, mutta minulla ei ollut vielä kylmä. Sitä paitsi sisälläni paloi uteliaisuus taivaallisen kauneuden kokemiseen. Olin samassa vaikuttuneisuuden tilassa kuin lapsena, ensi kertaa tähtitaivaan nähdessäni. Astelin pidemmälle nurmikolle. Pian olin pihamme keskellä, suurella nurmiaukealla. Katselin taivaalla odottavia valoja yhä vain. Oloni oli tyyni kuin iltakin. En pelännyt ympäröivää hämärää tai pysähtyneisyyttä. Mieleeni tuli, että olisipa mukavaa maata nurmikolla ja katsella sieltä käsin tähtiä. Niinpä laskeuduin selälleni makaamaan keskelle pihamaamme kosteaa ja öistä nurmikkoa. Vaatteeni eivät kastuneet, vaikka tunsin maan viileyden. Etsin uusia tähtiä. Nyt huomasin, että kaikkein kirkkaimmat veivät aina ensimmäisenä huomioni. Mutta tarkemmin katsottuna oli hyvin hyvin himmeitä tähtiä, jotka erottuivat kirkkaampien vieressä. Milloin ihminen oppii että kaikkein pienimmältä näyttävällä ja mitättömämmän oloisella asialla tässä maailmassa on meitä itseämme suurempi tarkoitus? Kuin tästä merkkinä muurahaiset kiipeilivät jaloillani. Annoin niiden kiipeillä. Etsin yhä vain pienempiä ja himmeämpiä tähtiä. Lopulta löysin tähden, jonka valolle todellisuudessa niin sokeat ihmisen silmäni pystyivät vain vaivoin erottamaan. Jouduin tarkentamaan katsettani ja kysymään vielä itseltäni. Oliko se todella tähti vai kuvittelinko minä vain? Lopulta päädyin siihen että sen täytyi olla tähti.
En tiedä kuinka kauan makasin hievahtamatta selälläni nurmikolla, mutta lopulta minun oli mentävä sisään. Olin ollut vasta vähän aikaa sitten flunssassa. Lisäksi hyttysiä ilmaantui muutamia paikalle. Tapoin refleksinomaisesti yhden. Näin kauan kestin tappamatta jotain pienempää luontokappaletta äskeisestä vaikutelmasta huolimatta. Mieleni oli nyt hiukan surumielinen, mutta silti olin yhtä kaikki vieläkin tähtien valon lumossa. Kävellessäni sisään lupasin itselleni lukea ja opiskella tulevaisuudessa tähdistä. Se vaikutti kuitenkin työläältä. Niin kuin monen muunkin asian oppiminen tässä maailmassa. Miksi en enää kysy niin useasti miksi? Kysyin itseltäni. Miksi en halua ymmärtää miksi?
Suljin talomme oven perässäni tullessani sisään. Äskettäin lopettamani sarja vastasi pääni sisällä omaan kysymykseeni yhdellä repliikeistään.
- Ihmiset muistavat usein sen minkä ymmärtävät, ja unohtavat sen mitä eivät ymmärrä.
Nimittäin eräänä hyvin syvällä oman kierrokseni poimuissa olevana iltana, olin pökerryksissäni. Minusta tuntui, että en ymmärtänyt näkemääni. Olin katsonut erästä sarjaa, josta oli muotoutunut minulle varsin antoisa rutiini. Kiinnekohta päiviksi, jotka saatoin viettää yksinäni suuressa talossamme. Mutta nyt kun sarja oli päättynyt, minusta tuntui etten ymmärtänyt miksi. Tunteissani oli ammottava kuilu, siinä missä olisi pitänyt olla sopusointuisan ja viehättävän lopun täyttämä mielihyvä. Tuo ymmärtämättömyyden kuilu ahdisti minua, ja siksi teinkin nopeasti johtopäätöksen, jolla pääsisin siitä eroon. Sarjan loppu oli huono. Se oli typerä.
Suljin playstationin, jolta olin sarjaa katsonut. Kuulin autojen äänet ulkoa ja tunsin raikkaan pienen tuulahduksen joka kulki suuressa talossamme. Ovi oli vieläkin auki. Se oli raollaan. Oli ollut koko päivän. Tietämättä miksi lähdin kävelemään kohti ulko-ovea. Astuin ulos raikkaaseen ilmaan kengittä. Oli keskiyö. Taivas oli tumman sininen, muttei musta. Aurinko valaisi vielä maailman reunamaa. Astelin kuin unessa. Kaikki hahmot ja muodot öisellä pihamaallamme olivat varjoisia ja hämyisiä. Oli hiljaista. Kunnes taas kuului auton ääntä. Kävelin paljain varpain. Tunsin ensin hiekan allani, pienet kivet ja maan muodon. Sitten astuin nurmikolle, joka oli kostea ja viileä. Seisahduin paikoilleni. Kuuntelin. Oli hiljaista.
Laitoin kädet selkäni taakse ja seisoin sitten hievahtamatta. Viileällä nurmikolla hämyisessä kesäyössä. Kohotin katseeni ja etsin kuuta taivaalta. En löytänyt sitä. Sen sijaan löysin yhden tähden, joka vilkkui männyn latvuksen vierellä tasaisesti. Tuijotin tuota pientä kaukaista tähteä ääneti. Mietin että ehkä tähdet olivat alkeellinen keino joltain toiselta lajilta pyytää apua. Kuten ihmiset sytyttivät nuotioita tai merkkitulia autiolla saarella tai muuten ollessaan hädässä. Ehkä jossain siellä sodittiin. Sitten mietin, että ehkä tähdet olivatkin vain himmeä tunnelmavalaistus, joka oli asetettu sopivaan korkeuteen meistä nähden. Luojamme - jotka olivat tehneet tämän simulaation - olivat olleet turhamaisia hienostelijoita, joilla kieltämättä oli kauneuden tajua. Silti tuntui että tähdet olivat jopa liian kauniita tähän maailmaan. Simulaation tekijä olisi ollut kuitenkin tästä päätellen romantikko, mikä tarkoittaisi kaunista loppua kaikelle tälle. Traagista, mutta kaunista loppua.
Tosissani pohdin sitä että minä, tavallinen ihminen, en koskaan tulisi lentämään niin korkealle, että voisin sanoa ovatko tähdet tunnelmavalaistusta tai jotakin aivan muuta. Minun täytyi vain luottaa tietoon, joka minulle oli luovutettu. Aikaisempien ihmisten tutkimaa ja selvittämää. Heidän oppimaansa minä opettelin. En tosissani opiskellut siis vielä universumin salaisuuksia. Vain yksinkertaisille tarkoitettuja tiivistelmiä. Tiivistelmiä, joita keskittymishäiriöinen nykyihmisen mieli kykeni vastaanottamaan ja käsittelemään.
Lentokone valoineen lensi hämärän taivaan läpi. Katsoin hetken senkin valoja. Sen kadottua rupesin etsimään muita tähtiä. Pian löysinkin niitä. Erilaisia tähtiä. Olin seissyt jo hyvän aikaa paikoillani taivaalle tuijottaen. Ylläni oli vain shortsit ja t-paita, mutta minulla ei ollut vielä kylmä. Sitä paitsi sisälläni paloi uteliaisuus taivaallisen kauneuden kokemiseen. Olin samassa vaikuttuneisuuden tilassa kuin lapsena, ensi kertaa tähtitaivaan nähdessäni. Astelin pidemmälle nurmikolle. Pian olin pihamme keskellä, suurella nurmiaukealla. Katselin taivaalla odottavia valoja yhä vain. Oloni oli tyyni kuin iltakin. En pelännyt ympäröivää hämärää tai pysähtyneisyyttä. Mieleeni tuli, että olisipa mukavaa maata nurmikolla ja katsella sieltä käsin tähtiä. Niinpä laskeuduin selälleni makaamaan keskelle pihamaamme kosteaa ja öistä nurmikkoa. Vaatteeni eivät kastuneet, vaikka tunsin maan viileyden. Etsin uusia tähtiä. Nyt huomasin, että kaikkein kirkkaimmat veivät aina ensimmäisenä huomioni. Mutta tarkemmin katsottuna oli hyvin hyvin himmeitä tähtiä, jotka erottuivat kirkkaampien vieressä. Milloin ihminen oppii että kaikkein pienimmältä näyttävällä ja mitättömämmän oloisella asialla tässä maailmassa on meitä itseämme suurempi tarkoitus? Kuin tästä merkkinä muurahaiset kiipeilivät jaloillani. Annoin niiden kiipeillä. Etsin yhä vain pienempiä ja himmeämpiä tähtiä. Lopulta löysin tähden, jonka valolle todellisuudessa niin sokeat ihmisen silmäni pystyivät vain vaivoin erottamaan. Jouduin tarkentamaan katsettani ja kysymään vielä itseltäni. Oliko se todella tähti vai kuvittelinko minä vain? Lopulta päädyin siihen että sen täytyi olla tähti.
En tiedä kuinka kauan makasin hievahtamatta selälläni nurmikolla, mutta lopulta minun oli mentävä sisään. Olin ollut vasta vähän aikaa sitten flunssassa. Lisäksi hyttysiä ilmaantui muutamia paikalle. Tapoin refleksinomaisesti yhden. Näin kauan kestin tappamatta jotain pienempää luontokappaletta äskeisestä vaikutelmasta huolimatta. Mieleni oli nyt hiukan surumielinen, mutta silti olin yhtä kaikki vieläkin tähtien valon lumossa. Kävellessäni sisään lupasin itselleni lukea ja opiskella tulevaisuudessa tähdistä. Se vaikutti kuitenkin työläältä. Niin kuin monen muunkin asian oppiminen tässä maailmassa. Miksi en enää kysy niin useasti miksi? Kysyin itseltäni. Miksi en halua ymmärtää miksi?
Suljin talomme oven perässäni tullessani sisään. Äskettäin lopettamani sarja vastasi pääni sisällä omaan kysymykseeni yhdellä repliikeistään.
- Ihmiset muistavat usein sen minkä ymmärtävät, ja unohtavat sen mitä eivät ymmärrä.
Kommentit
Lähetä kommentti