Ruma kauppa
Eilen vaelsin taas metsässä pitkin poikin polkuja, jotka olisivat voineet olla toisesta maailmasta. Minä, suvena syntynyt. Minä, joka jo alle vuoden ikäisenä kiikutettiin sukumme tiluksille metsän huomaan, missä puut kuiskivat ja supisivat vasta äskettäin syntyneelle, lokit kirkuivat, sudenkorennot ja perhoset lentelivät, hyttyset maistoivat nuorta kirkkaan punaista verta, ja muurahaiset tutkivat ympäristöä josta oli tuleva sieluni koti ja rauhan tyyssija. Tuolloin minä jo leimaannuin luontoon, metsään kuin kolmanteen vanhempaani, joka oli tuova minulle lohtua ja voimaa aina kun sitä tarvitsisin.
Tuona kesänä, kun ensimmäisen kerran puut ottivat minut hoivattavakseen, ja minä otin koko luonnon kasvattajakseni, pikkulinnut lauloivat äänekkäästi ja olisi voinut luulla että ne riemuitsivat. Mutta elämä on vanhaa ja täynnä murhetta epäoikeudenmukaisuudesta. Siinä missä linnut laulavat ilosta, ne yrittivät häivyttää surun, ja siinä missä ne laulavat surusta, yrittävät ne muistuttaa elämän voimasta.
Mistä minä olisin tuolloin tiennyt tai ymmärtänyt. Olin kuulemma vakava lapsi. Tarkkailin silmät suurina ympäristöäni, mikä oli varttuneista hämmästyttävää. Kuulemma lapset eivät yleensä sellaista harrasta. Mutta todellisuudessa en minä tuolloin ihmisistä ollut kiinnostunut. Silloin kun olin ulkona tarkkailin ja ihmettelin maailmaa, luontoa, silmilläni, joihin valo vasta vähän aikaa oli paistanut. Silmät suurina tuijotin pilviä, korvat höröllä kuuntelin käen kukuntaa, ja koiriemme haukkumista. Haistelin ulkoilmaa, makeaa, välillä taasen savun kitkeröittämää. Kaikkea tätä minä jo tuolloin tarkkailin, vakavana, koska olin niin vaikuttuneena maailmasta johon olin syntynyt. Maailmasta, joka oli täynnä ihmeitä ja kauneutta. Ja silloin kun olimme jossain muualla kuin ulkona, ihmettelin minä miksemme olleet metsän tykönä. Ihmettelin niin kuin pieni lapsi vain voi ja pystyy jollain tuntemuksen tapaisella kyseenalaistamaan, että miksi kukaan tyytyisi olemaan tällaisten pahaisten rakennelmien sisällä, kun koko luonto, kaikki suurenmoinen siitä oli ulkona.
Eilen minä siis vaelsin metsässä joka oli syksyn värittämä. Koko pitkän päivän kuljin pitkin rantoja, kallioita ja syvänteitä. Kuuntelin puita, jotka syksyllä ovat suuttuneita. Kaipasin lintujen laulua, jotka nekin ovat jo hiljenneet. Aina vain kävelin, tällä kertaa metsässä jota en tuntenut, mutta johon halusin tutustuttaa itseni, ja jonka halusin tutustuvan minuun. Halusin muistaa, halusin metsän muistavan. Ja onko parempaa tapaa viettää syksyistä päivää? Tietenkin suvena syntyneenä suren syksyisin. Suren kuolemaa ympärilläni, vaikka se olisikin pukeutunut millaisiin väreihin tahansa. Mutta surussanikin säilytin arvokkuuden, jota luontokin kantaa. Kasvattajani kantama arvokkuus on jotain kuolemaa vaikuttavampaa.
Mutta tästä huolimatta se antaa aina tilaa leikkimielisyydelle ja luovuudelle. Niinpä etsin erivärisiä lehtiä, tarkastelin erilaisia sieniä ja etsin omaksi huvikseni puolukoita varvuilta, jotka olivat jo kauan sitten tyhjentyneet. Riemuitsin auringon säteistä, jotka pilkottivat ja kurkistelivat minua milloin mistäkin. Istuskelin rannassa kivellä tuijotellen vettä, tuumien kalan elämää.. Monella tavalla minä leikin ja viihdytin itseäni muistuttaen itseäni siitä, että vieläkin, vielä tänäkin päivänä, luonnon ja kaiken siihen kuuluvan edessä minä olen vastasyntynyt. Ja täynnä elämäniloa. Päivä kului ja suuntasin kotiini. Nukuin yön ylitse lämpimässä peittoni suojissa niin kuin yhä vain lapsi, joka ajattelee, että kohdun lämmössä on turvallisinta maailmassa.
Heräsin uuteen päivään. Pukeuduin. Söin. Katsoin televisiota. Sitten ajattelin, että voisin mennä ostamaan leipää. Kyllä vain, pussillisen pehmeää ravitsevaa ruisleipää, sillä olin syönyt kaiken leivän varastoistani. Mielelläni lähdinkin, kun huomasin auringon taas paistavan kirkkaasti. Viskasin repun selkääni ja lähdin kävelemään. Kauppaan ei ollut pitkä matka. Kävelin mieli vailla ajatuksia pyörätietä pitkin, jota reunustivat pihlajanmarja puut. Nuo puut olivat oranssinaan marjoista. Ylitin suojatien ja jokin ajatus havahdutti minua tyyneydestä kuin pieni kiusanhenki. Jatkoin kuitenkin matkaani pitkin pyörätietä. Ylitin sillan ja aloin lähestymään kauppaa, joka oli kauempaakin mittavan kokoinen. Se oli itseasiassa kauppakeskus. Ja taas ajatus havahdutti minua, tällä kertaa potkaisten takaraivooni kuin pieni menninkäinen.
Havahtuneena katsoin kävellessä ympärilleni ja ajattelin, että kuinka kauhistuttavan rumaa ympärilläni olikaan. Mieleni lähti vaeltamaan tästä ajatuksesta, ja pohdin että miksi maailman täytyi näyttää tältä? Emmekö me ihmiset saaneet päättää miltä oma ympäristömme näytti? Mieleeni palasi kaikki se kauneus jota olin eilen nähnyt metsässä kävellessä. Kuka ajatteli tämän olevan kaunista? Nyt tuijotin kuin ensi kertaa ympärilleni ymmärtämättä näkemääni. Teollisuusalue kauppakeskuksen vieressä, isot kömpelöt värittömät rakennukset täynnä pirullisen värikkäitä suuria ja pieniä kylttejä täynnä tekstiä. Autotie, jonka reunustalla siellä täällä tönöttivät metallisten putkiloiden päässä jotain vaneria. Toisenlaisia tolppia, jotka seisoivat suorassa välkytellen valojaan ilman sielua toiminnassaan. Aivan kuin ensimmäistä kertaa olisin nähnyt kaiken tämän! Kuljin kaupan pihaan, missä oli ihmisen kokoisia mainoksia kananpojasta, leivistä, suklaaalevyistä ja ties mistä. Riippumassa tai nököttämässä paikoillaan. Jokapaikassa kuvien yhteydessä luki TARJOUS tai HALPA HINTA, ja numeroita oli kaikkialla. Toiset numerot suuria kuin kissat toiset pieniä kuin koppakuoriaiset.
Ymmyrkäisenä tämän kaiken näkemisestä astuin liukuovista sisään, jotka väistyivät tieltäni kuin peläten minua. Ensimmäistä kertaa kauppaan tullessani tuijotin lattiaa ja mietin että mitäköhän pälviä? Kuka oikeasti ajattelee että tuollainen lattia näyttää hyvältä tai siitä tulee hyvä mieli jollekin? Mehän itse päätämme minkälaiselta maailma näyttää? Vai päätämmekö? Lattia oli kuin spitaalisen ihoa täynnä ihmeellisiä harmaita ja mustia ympyröitä, kokonaisuus jaettuina neliönmuotoisiin laattoihin. Tuollainen lattia olisi näyttänyt pahalta karuimmassa ja kurjimmassa kellarissakin, ja jopa varastossa se olisi näyttänyt luotaan työtävältä! Miksi?!
Astelin kauppaan sisään ja olin perääntyä takaisin tulo suuntaani, mutta liikkuvat portit löivät minua kankuille ja iskivät minut kuin flipperi kuulan takaisin kaupan syövereihin. Enkä päässyt mihinkään pakoon noita kylttejä! Kylttejä ja lappuja, joita oli enemmän kuin missään mielenosoituksessa ikinä. Niitä oli kaikkialla, jotkut roikkuivat katosta, jotkut olivat seinällä, jotkut kiinnitettyinä muulla tavoin. Kylttejä joissa kaikissa huusi tuo sama mitään tarkoittamaton sana TARJOUS, tai sitten sen toinen vielä vähemmän mitään tarkoittavampi fraasi HALPA HINTA. Pelästyneenä kuin kauris kävelin hyllyjen välissä, ja minne ikinä katsonkin näin kylttejä, numeroita tai spitaalisen lattian. Muut ihmiset eivät olleet millänsäkään mitä en suurin surminkaan voinut ymmärtää! Tämä paikkahan oli painajainen lattioineen ja kaikkine noine kyltteineen, jotka läimäistiin päin naamaa, niin kuin lintu joka lentää ikkunaa päin. Mieleni teki päästä mahdollisimman nopeasti pois tästä kirotusta paikasta. Joillekin seinille oli tapetoitu mökin kokoisia kuvia erilaisista ruokalajeista. Miksi kukaan haluaisi seinälleen 4 metriä leveän pihvin! Kaikkialla oli logoja, brändejä, hintoja, mainoksia, keulakuvia, hyllyjä hyllyjen perään täynnä tavaraa.
Säikkynä yritin löytää edes yhtä kohtaa jossa voisin lepuuttaa silmiäni, ja päädyin katsomaan kohti kattoa. Se oli yhtä kammottava osa kokonaisuutta kun kaikki muukin. Katosta jostain monen kymmenen metrin korkeudesta roikkui lamppuja kuin hirtettyjä, ja siellä kulki putkia ja tankoja, jotka olivat valkoisia kuin jauho. Kiirehdin ostamaan leipäpussiani. Kuljin ohi useiden massiivisten laarien, josta ihmiset kahmivat ruokaa rautaisiin vaunuihinsa tai myrkyllisen sinisiin koreihinsa. Leipäosastolle oli laarien viereen lävistetty piikkiin iso leipä kuin merkkinä siitä, että täällä jopa tottelemattomia leipiä rankaistiin mitä helvetinmoisilla tavoilla. Leipäpussin saatuani melkein pistin juoksuksi, mutta eksyin väärään suuntaan, sillä niin suuri oli tuo jättimäinen halli, jossa oli spitaalinen lattia, ja katossa lamppuja kuin hirtettyjä. Eksyin kaikeksi onneksi vihannesosastolle, josta samalla päätin ottaa muutaman banaanin. Ennen kuin rupesin kahmimaan itselleni banaania jäin tuijottamaan koko osastoa, joka lepäsi laareineen silmäänpistävänä kuin rikkoontunut tomaatti spitaalisella lattialla kaiken värittömyyden ja värien keskellä. Tuijotin ja tuijotin. Sitä määrää ruokaa jota siinä oli. Satoja, ei tuhansia kiloja erilaisia hedelmiä, jotka makasivat laareissa ihmisten noudettavissa. Vihanneksia, hedelmiä, marjoja, mitä ikinä nyt saattoi keksiä! Jotkut hedelmät olivat vielä aseteltu "kauniisti" esille mikä näytti niin irvokkaalta - kun otti muun ympäristön huomioon - että oksetti.
Kiiruhdin ostosteni kanssa kassalle ja sitten ulos kaupasta. Vedin henkeä ulkona ja yritin rauhoittaa mieltäni. Oli alkanut satamaan, mutta halusin pois kaupan massiivisesta varjosta mahdollisimman nopeasti. Lähdin kulkemaan pois päin sateen kastellessa vaatteeni. Ehdin kulkea jo pois kauppakeskuksen pihasta, mutta sitten sade yltyi kuuroksi ja menin pitelemään sadetta bussipysäkille. Onnettomana, märkänä ja peloissani nökötin siellä ja odotin. Aika kului autojen läiskyttäessä vettä ja sateen harmaannuttaessa maisemaa. Mutta sitten sade hellitti, niin että enää vain ainoastaan tihutti. Aurinkokin alkoi paistamaan yhtä kirkkaana kuin se oli paistanut lähtiessäni. Se rauhoitti mieltäni. Rohkaistuneena kohotin katseeni taivaalle ja näin kaksi mitä upeinta sateenkaarta, jotka taittuivat kirkkaina taivaalle. Nyt viimeistään oli oloni jo parempi. Maailma ulkona oli kuin parantavaa salvaa äsken kauppakeskuksen sisällä näkemiini kauhuihin. Haltioituneena poimin silmilläni sateenkaaresta eri värejä, aivan kuten olin eilen poiminut eri värisiä lehtiä metsässä. Hyvillä mielin jatkoin pian kävelyäni kohti kotia. Mutta en voinut siltikään olla tuumimatta. Miksi rakennettiin ja rakennetaan paikkoja, jotka ovat rumia ja epämiellyttäviä. Miksei rakennettaisi maailmaa niin, että jokainen esimerkiksi kauppaan tullut, tuntisi olonsa hyväksi ja kotoisaksi. Miksi ympäri Suomea oli ripoteltu tuollaisia järjettömän kokoisia betonisia laatikoita, jotka olivat niin sisältä kuin ulkoa pelkkiä suuria varastohalleja. Varastohalleja edellä mainittuine "koristeineen". Miksi yleensäkin rakennettiin koulurakennuksia kuin vankiloita ja vankiloita kuin koulurakennuksia? Mikä mieli oli täyttää kaikki mahdollinen tila mainoksilla, logoilla ja muilla. Kuka ihminen 500 vuoden päästä haluaisi katsella Citymarkettia, ottaa sitä kuvia suurena kulttuurisena muistomerkkinä ja ajatella "Piru vie ne on olleet kyllä rakentajina oikeita romantikkoja. Mikä ainutlaatuinen kauneus!".
Pikemminkin he varmasti ajattelevat niin kuin minä jo tänään "hyi helvetti mikä murju. Silmäni oksentaisivat jos pystyisivät tuon nähdessään. Alas, alas tuommoiset !"
Tuona kesänä, kun ensimmäisen kerran puut ottivat minut hoivattavakseen, ja minä otin koko luonnon kasvattajakseni, pikkulinnut lauloivat äänekkäästi ja olisi voinut luulla että ne riemuitsivat. Mutta elämä on vanhaa ja täynnä murhetta epäoikeudenmukaisuudesta. Siinä missä linnut laulavat ilosta, ne yrittivät häivyttää surun, ja siinä missä ne laulavat surusta, yrittävät ne muistuttaa elämän voimasta.
Mistä minä olisin tuolloin tiennyt tai ymmärtänyt. Olin kuulemma vakava lapsi. Tarkkailin silmät suurina ympäristöäni, mikä oli varttuneista hämmästyttävää. Kuulemma lapset eivät yleensä sellaista harrasta. Mutta todellisuudessa en minä tuolloin ihmisistä ollut kiinnostunut. Silloin kun olin ulkona tarkkailin ja ihmettelin maailmaa, luontoa, silmilläni, joihin valo vasta vähän aikaa oli paistanut. Silmät suurina tuijotin pilviä, korvat höröllä kuuntelin käen kukuntaa, ja koiriemme haukkumista. Haistelin ulkoilmaa, makeaa, välillä taasen savun kitkeröittämää. Kaikkea tätä minä jo tuolloin tarkkailin, vakavana, koska olin niin vaikuttuneena maailmasta johon olin syntynyt. Maailmasta, joka oli täynnä ihmeitä ja kauneutta. Ja silloin kun olimme jossain muualla kuin ulkona, ihmettelin minä miksemme olleet metsän tykönä. Ihmettelin niin kuin pieni lapsi vain voi ja pystyy jollain tuntemuksen tapaisella kyseenalaistamaan, että miksi kukaan tyytyisi olemaan tällaisten pahaisten rakennelmien sisällä, kun koko luonto, kaikki suurenmoinen siitä oli ulkona.
Eilen minä siis vaelsin metsässä joka oli syksyn värittämä. Koko pitkän päivän kuljin pitkin rantoja, kallioita ja syvänteitä. Kuuntelin puita, jotka syksyllä ovat suuttuneita. Kaipasin lintujen laulua, jotka nekin ovat jo hiljenneet. Aina vain kävelin, tällä kertaa metsässä jota en tuntenut, mutta johon halusin tutustuttaa itseni, ja jonka halusin tutustuvan minuun. Halusin muistaa, halusin metsän muistavan. Ja onko parempaa tapaa viettää syksyistä päivää? Tietenkin suvena syntyneenä suren syksyisin. Suren kuolemaa ympärilläni, vaikka se olisikin pukeutunut millaisiin väreihin tahansa. Mutta surussanikin säilytin arvokkuuden, jota luontokin kantaa. Kasvattajani kantama arvokkuus on jotain kuolemaa vaikuttavampaa.
Mutta tästä huolimatta se antaa aina tilaa leikkimielisyydelle ja luovuudelle. Niinpä etsin erivärisiä lehtiä, tarkastelin erilaisia sieniä ja etsin omaksi huvikseni puolukoita varvuilta, jotka olivat jo kauan sitten tyhjentyneet. Riemuitsin auringon säteistä, jotka pilkottivat ja kurkistelivat minua milloin mistäkin. Istuskelin rannassa kivellä tuijotellen vettä, tuumien kalan elämää.. Monella tavalla minä leikin ja viihdytin itseäni muistuttaen itseäni siitä, että vieläkin, vielä tänäkin päivänä, luonnon ja kaiken siihen kuuluvan edessä minä olen vastasyntynyt. Ja täynnä elämäniloa. Päivä kului ja suuntasin kotiini. Nukuin yön ylitse lämpimässä peittoni suojissa niin kuin yhä vain lapsi, joka ajattelee, että kohdun lämmössä on turvallisinta maailmassa.
Heräsin uuteen päivään. Pukeuduin. Söin. Katsoin televisiota. Sitten ajattelin, että voisin mennä ostamaan leipää. Kyllä vain, pussillisen pehmeää ravitsevaa ruisleipää, sillä olin syönyt kaiken leivän varastoistani. Mielelläni lähdinkin, kun huomasin auringon taas paistavan kirkkaasti. Viskasin repun selkääni ja lähdin kävelemään. Kauppaan ei ollut pitkä matka. Kävelin mieli vailla ajatuksia pyörätietä pitkin, jota reunustivat pihlajanmarja puut. Nuo puut olivat oranssinaan marjoista. Ylitin suojatien ja jokin ajatus havahdutti minua tyyneydestä kuin pieni kiusanhenki. Jatkoin kuitenkin matkaani pitkin pyörätietä. Ylitin sillan ja aloin lähestymään kauppaa, joka oli kauempaakin mittavan kokoinen. Se oli itseasiassa kauppakeskus. Ja taas ajatus havahdutti minua, tällä kertaa potkaisten takaraivooni kuin pieni menninkäinen.
Havahtuneena katsoin kävellessä ympärilleni ja ajattelin, että kuinka kauhistuttavan rumaa ympärilläni olikaan. Mieleni lähti vaeltamaan tästä ajatuksesta, ja pohdin että miksi maailman täytyi näyttää tältä? Emmekö me ihmiset saaneet päättää miltä oma ympäristömme näytti? Mieleeni palasi kaikki se kauneus jota olin eilen nähnyt metsässä kävellessä. Kuka ajatteli tämän olevan kaunista? Nyt tuijotin kuin ensi kertaa ympärilleni ymmärtämättä näkemääni. Teollisuusalue kauppakeskuksen vieressä, isot kömpelöt värittömät rakennukset täynnä pirullisen värikkäitä suuria ja pieniä kylttejä täynnä tekstiä. Autotie, jonka reunustalla siellä täällä tönöttivät metallisten putkiloiden päässä jotain vaneria. Toisenlaisia tolppia, jotka seisoivat suorassa välkytellen valojaan ilman sielua toiminnassaan. Aivan kuin ensimmäistä kertaa olisin nähnyt kaiken tämän! Kuljin kaupan pihaan, missä oli ihmisen kokoisia mainoksia kananpojasta, leivistä, suklaaalevyistä ja ties mistä. Riippumassa tai nököttämässä paikoillaan. Jokapaikassa kuvien yhteydessä luki TARJOUS tai HALPA HINTA, ja numeroita oli kaikkialla. Toiset numerot suuria kuin kissat toiset pieniä kuin koppakuoriaiset.
Ymmyrkäisenä tämän kaiken näkemisestä astuin liukuovista sisään, jotka väistyivät tieltäni kuin peläten minua. Ensimmäistä kertaa kauppaan tullessani tuijotin lattiaa ja mietin että mitäköhän pälviä? Kuka oikeasti ajattelee että tuollainen lattia näyttää hyvältä tai siitä tulee hyvä mieli jollekin? Mehän itse päätämme minkälaiselta maailma näyttää? Vai päätämmekö? Lattia oli kuin spitaalisen ihoa täynnä ihmeellisiä harmaita ja mustia ympyröitä, kokonaisuus jaettuina neliönmuotoisiin laattoihin. Tuollainen lattia olisi näyttänyt pahalta karuimmassa ja kurjimmassa kellarissakin, ja jopa varastossa se olisi näyttänyt luotaan työtävältä! Miksi?!
Astelin kauppaan sisään ja olin perääntyä takaisin tulo suuntaani, mutta liikkuvat portit löivät minua kankuille ja iskivät minut kuin flipperi kuulan takaisin kaupan syövereihin. Enkä päässyt mihinkään pakoon noita kylttejä! Kylttejä ja lappuja, joita oli enemmän kuin missään mielenosoituksessa ikinä. Niitä oli kaikkialla, jotkut roikkuivat katosta, jotkut olivat seinällä, jotkut kiinnitettyinä muulla tavoin. Kylttejä joissa kaikissa huusi tuo sama mitään tarkoittamaton sana TARJOUS, tai sitten sen toinen vielä vähemmän mitään tarkoittavampi fraasi HALPA HINTA. Pelästyneenä kuin kauris kävelin hyllyjen välissä, ja minne ikinä katsonkin näin kylttejä, numeroita tai spitaalisen lattian. Muut ihmiset eivät olleet millänsäkään mitä en suurin surminkaan voinut ymmärtää! Tämä paikkahan oli painajainen lattioineen ja kaikkine noine kyltteineen, jotka läimäistiin päin naamaa, niin kuin lintu joka lentää ikkunaa päin. Mieleni teki päästä mahdollisimman nopeasti pois tästä kirotusta paikasta. Joillekin seinille oli tapetoitu mökin kokoisia kuvia erilaisista ruokalajeista. Miksi kukaan haluaisi seinälleen 4 metriä leveän pihvin! Kaikkialla oli logoja, brändejä, hintoja, mainoksia, keulakuvia, hyllyjä hyllyjen perään täynnä tavaraa.
Säikkynä yritin löytää edes yhtä kohtaa jossa voisin lepuuttaa silmiäni, ja päädyin katsomaan kohti kattoa. Se oli yhtä kammottava osa kokonaisuutta kun kaikki muukin. Katosta jostain monen kymmenen metrin korkeudesta roikkui lamppuja kuin hirtettyjä, ja siellä kulki putkia ja tankoja, jotka olivat valkoisia kuin jauho. Kiirehdin ostamaan leipäpussiani. Kuljin ohi useiden massiivisten laarien, josta ihmiset kahmivat ruokaa rautaisiin vaunuihinsa tai myrkyllisen sinisiin koreihinsa. Leipäosastolle oli laarien viereen lävistetty piikkiin iso leipä kuin merkkinä siitä, että täällä jopa tottelemattomia leipiä rankaistiin mitä helvetinmoisilla tavoilla. Leipäpussin saatuani melkein pistin juoksuksi, mutta eksyin väärään suuntaan, sillä niin suuri oli tuo jättimäinen halli, jossa oli spitaalinen lattia, ja katossa lamppuja kuin hirtettyjä. Eksyin kaikeksi onneksi vihannesosastolle, josta samalla päätin ottaa muutaman banaanin. Ennen kuin rupesin kahmimaan itselleni banaania jäin tuijottamaan koko osastoa, joka lepäsi laareineen silmäänpistävänä kuin rikkoontunut tomaatti spitaalisella lattialla kaiken värittömyyden ja värien keskellä. Tuijotin ja tuijotin. Sitä määrää ruokaa jota siinä oli. Satoja, ei tuhansia kiloja erilaisia hedelmiä, jotka makasivat laareissa ihmisten noudettavissa. Vihanneksia, hedelmiä, marjoja, mitä ikinä nyt saattoi keksiä! Jotkut hedelmät olivat vielä aseteltu "kauniisti" esille mikä näytti niin irvokkaalta - kun otti muun ympäristön huomioon - että oksetti.
Kiiruhdin ostosteni kanssa kassalle ja sitten ulos kaupasta. Vedin henkeä ulkona ja yritin rauhoittaa mieltäni. Oli alkanut satamaan, mutta halusin pois kaupan massiivisesta varjosta mahdollisimman nopeasti. Lähdin kulkemaan pois päin sateen kastellessa vaatteeni. Ehdin kulkea jo pois kauppakeskuksen pihasta, mutta sitten sade yltyi kuuroksi ja menin pitelemään sadetta bussipysäkille. Onnettomana, märkänä ja peloissani nökötin siellä ja odotin. Aika kului autojen läiskyttäessä vettä ja sateen harmaannuttaessa maisemaa. Mutta sitten sade hellitti, niin että enää vain ainoastaan tihutti. Aurinkokin alkoi paistamaan yhtä kirkkaana kuin se oli paistanut lähtiessäni. Se rauhoitti mieltäni. Rohkaistuneena kohotin katseeni taivaalle ja näin kaksi mitä upeinta sateenkaarta, jotka taittuivat kirkkaina taivaalle. Nyt viimeistään oli oloni jo parempi. Maailma ulkona oli kuin parantavaa salvaa äsken kauppakeskuksen sisällä näkemiini kauhuihin. Haltioituneena poimin silmilläni sateenkaaresta eri värejä, aivan kuten olin eilen poiminut eri värisiä lehtiä metsässä. Hyvillä mielin jatkoin pian kävelyäni kohti kotia. Mutta en voinut siltikään olla tuumimatta. Miksi rakennettiin ja rakennetaan paikkoja, jotka ovat rumia ja epämiellyttäviä. Miksei rakennettaisi maailmaa niin, että jokainen esimerkiksi kauppaan tullut, tuntisi olonsa hyväksi ja kotoisaksi. Miksi ympäri Suomea oli ripoteltu tuollaisia järjettömän kokoisia betonisia laatikoita, jotka olivat niin sisältä kuin ulkoa pelkkiä suuria varastohalleja. Varastohalleja edellä mainittuine "koristeineen". Miksi yleensäkin rakennettiin koulurakennuksia kuin vankiloita ja vankiloita kuin koulurakennuksia? Mikä mieli oli täyttää kaikki mahdollinen tila mainoksilla, logoilla ja muilla. Kuka ihminen 500 vuoden päästä haluaisi katsella Citymarkettia, ottaa sitä kuvia suurena kulttuurisena muistomerkkinä ja ajatella "Piru vie ne on olleet kyllä rakentajina oikeita romantikkoja. Mikä ainutlaatuinen kauneus!".
Pikemminkin he varmasti ajattelevat niin kuin minä jo tänään "hyi helvetti mikä murju. Silmäni oksentaisivat jos pystyisivät tuon nähdessään. Alas, alas tuommoiset !"
Kommentit
Lähetä kommentti