Jarmo-tontun seikkailut- Käpylehmä marssi

Aamuja on monenlaisia, mutta päivä, johon Jarmo heräsi oli kaunis. Tonttu-ukon raottaessa silmiään auringonvalo leikki häntä peittävällä maagisella kankaalla mitä viehättävämmillä tavalla. Pienet valokeijut ryntäilivät sinne tänne, vetäen perässään kultaista kaunista vanaa. Tontun kangas näytti sen alla lepäävälle melkein trooppiselta meren pohjalta. Sellaisia aaltomaisia kuvioita leikkivä valo muodosti ja puiden varjot yhdistyivät kokonaisuuteen huojuvina rauhoittavina verkostoina, niin että tonttumme oli aivan häkellyksissään. Lensipä vielä aamun peippo kankaan yltä, niin että varjo vain vilahti koko huojuvan aaltoilevan valo kokonaisuuden läpi kuin mestarin kynä, joka piirsi ääriviivat kaikelle kauniille. Aikansa makoili Jarmo ihastellen tuota näkymää lämmin tunne rinnassaan.

Sitten hän raotti kangasta ja nousi sen alta aamuun. Raikas, viileä ja kostea ilma tuli vastaan, olihan syksy pitkällä. Tonttu se ei kummastikaan tuosta värähtänyt, sillä metsän asukkina oli hän tottunut kestämään vilutusta. Tosiaan totesi tonttu pian tämän: Päivä oli eilisen pilvisen ja harmaan päivän jälkeen harvinaisen kauniiksi tulossa. Aurinko kipusi yhä korkeammalle heräilevän, kasteisen metsän ylle. Jarmo tähysi mäntyjen välistä tuota kultaista palloa. Näyttipä vain mitä kauneimmalta päivältä vaeltaa.

Silloin puihin osuva aurinko nostatti vielä unisen tontun päähän mielikuvan. Nyt oli aamu! Pian hän rupesikin kuulostelemaan oikein tarkasti, sillä olihan hän hiukan jo syrjässä lähimmästä tonttu yhteisöstä. Mutta suuren suureksi tiesi Jarmo aamun torvien mahdin. Ja pian jo kuuluikin kaukaa ensimmäisen tonttukylän torven huumaava toitotus aamuisessa maisemassa. Hymyilipä tällekin Jarmo tonttu ja vahva liikutus otti hänet valtaansa oikein kouraisten, niin että hänen silmänsä kostuivat. Sillä aamuntorven melodia on ääntä suoraan luonnon sydämestä, ja sen täyteläistä herkkää kauneutta ei voi moneen asiaan verrata. Kilin kylästä kuului aina aamun ensimmäinen toitotus tismalleen sillä hetkellä, kun aurinko valaisi kylän henkipuun juuresta latvaan. Pian yhtyi Kilien torven värikkääseen melodiaan Jyrkän kylän torvi hieman erilaisella koivuisemmalla kesätuulen äänellä. Kilien torvessa oli enemmän kevään ääntä. Pohti Jarmo vetäen nenän kautta syvään henkeä.

Niin liittyi tuohon torvikonserttoon aina vain uusia omanlaisiaan mahtavia ääniä, auringon valaistessa tonttukyliä vuoronsa perään. Kohta koko metsä jo raikasi torvien soitosta, niin että ilma värisi, tuulten hengettärien yhtyessä omalla hyminällään suureen metsän melodiaan. Linnutkin sovittavat laulunsa niin, että se täydensi tätä melodiaa. Niin voimallisesti raikasi tuo ääni kaikkialla, että Jarmokin tunsi sen värisevän kumeasti jokaisessa solussaan.

 Samalla itkien ja hymyillen Jarmo hypisteli käsiään, jossa sähköisyys, itse melodia, juoksenteli kipinöinä. Miksi hän nauroi? Koska vielä oli yksi torvi, joka ei ollut liittynyt mahtavaan konserttiin. Ja se oli, ystävät hyvät, torvien torvi. Tuo suunnaton puhallinsoitin sijaitsi kylässä nimeltä Tenho, ja se on, jos keltä tahansa metsän asukilta kysytään, mahtavin soitin mitä maa on päällään kantanut. Jarmo sulki silmänsä odottavaisena ja pian yhtyikin metsän melodiaan soitinten soitin, suuren suuri pasuuna, joka sai muut mahtitorvet kuulostamaan kaislapilleiltä. Soiden niin täyteläisenä ja möreänä - kuin itse aurinko olisi laulanut - että se kurotti joka metsän asukin sydämeen asti, niin että hirvetkin kohottivat päätään, ja jäivät paikalleen kuuntelemaan, hiidet hiljenivät ja haltiat itkivät vuolaasti. Se oli kaiken surun ja rakkauden ääni, pehmeä kuin äidin syli, voimakas, jumaluutta hipova, karhea kuin kuusi ja se teki kokonaiseksi metsän sydämen melodian, joka vielä hetken humisi, värisi ja kumisi ilmassa, tervehtien herraansa aurinkoa ja kiittäen sitä kaikesta elämisen arvoisesta metsänväen maailmassa.

Hiljakseen torvien äänet hiipuivat ja pian melodia oli hiljennyt kuin sitä ei olisi ikinä ollutkaan. Mutta vielä se hymisi kaikkialla ympäristössä, niin ettei sen jäljestä voinut erehtyä. Hetken hiljaisuutta tunnusteltuaan silmät vieläkin suljettuina, avasi Jarmo ne viimein raolleen, henkäisi ihastuneesti muutamaan kertaan paikoilleen jähmettyneenä, niin että höyryä vain kohosi, kunnes nyökkäsi kerran kunnioittavasti auringolle, sitten rupesi taittelemaan nyyttikangastaan kasaan hyräillen.

Ihmislukijoille mainittakoon vielä muutama seikka. Tuo metsän torvikonserto, jolla tontut ovat tervehtineet aurinkoa monta sataa vuotta, tapahtuu sellaisilla taajuuksilla ja melodian painoilla, että ihmisen korva ei siitä kuule juuri lainkaan mitään, vaikka seisoisi korva torvea vasten. Melodian kuulevat lähinnä vain ne, joille se on tarkoitettu, eli kaikki metsän asukit jänöstä karhuun ja tiaiseen, sekä tietenkin taikaolennot: tontut, henget, hiidet, haltiat, puut, keijut, peikot, maahiset ja monet muut. Oikein tarkka ihmiskorva voi kyllä todella todella hyvällä tuurilla kaapata jonkun pienen säkeen tästä melodiasta, mutta näin sattuessa satunnainen vaeltaja luulee usein vain kuullensa omiaan. Joskus tietenkin käy niin, että torvien ääni kantautuu liikenteen äänien läpi lähimpiin kaupunkeihin asti, mikä saa koirat haukkumaan innostuneesti ja heiluttamaan häntäänsä sekä kissat saattavat mennä ikkunaan tähyämään. Mutta näin kävi vain ani harvoin, sillä niin syvältä metsän kätköistä kaikuivat torvien äänet ja niin kovin äänekkäitä ovat ihmisen nokiset murisevat menopelit, jotka kaiken aikaa suuntaan, jos toiseen viilettävät.

Niinpä rakkaan melodian saattelemana Jarmo lähti kaunista päivää vastaan hyvillä mielin, lähes myhäillen. Ahnehtien silmillään ympäristöä, joka ei ollut hänelle lainkaan tuttua. Askeleet olivat hänelle helppoja, yhtälailla kun auringon hymyilyä on luonnostaan vaivatonta ottaa vastaan. Syksyinen metsä tuoksui kotoisalta, ja satunnaiset lintuset laulelivat varsin pirteinä revontulista ja raikkaista lämpimistä kesäsateista. Jarmo hengitteli syvään nauttien täysin siemauksin, hiukan keppiä olallaan keikutellen. Pian rupesi puita, ystävällisiä puita, joiden varjoissa tonttu asteli, olemaan yhä harvaksemmaltaan ja eessä siinteli jokin kimmeltelevä kirkas, kuin kristalliopaali, jota tontut käyttivät pimeällä lampun asemasta kirjoja lukeakseen tai muuten vain valon lähteenä. Eessä vain kimmelsi jokin monin verroin kirkkaampi ja suurempi. Pian osasi hyvän tuulinen tonttu nimetäkin sen mielessään järveksi. Jarmo suuntasi rantaan painokkain askelin. Sinne tultuaan hän avasi vasta kootun nyyttinsä ja otti sieltä kaarnasta tehdyn kauniin sarven, jonka hän oli saanut lahjaksi isältään. Hän laski nyyttinsä ja keppinsä odottamaan, hyppäsi rannalla makoilevalle suurelle kivelle ja kurotti sitten veteen. Hänen kätensä sukelsi auringon säteistä sekoilevaan kristalliin, niin että se näytti yllättäen hyvin kirkkaalta ja nuorelta, veden ja auringon yhteisessä syleilyssä. Vesi oli varsin vilpoista ja tuntui kutittelevankin vähän sormia ja sitten kämmentä. Hetken veden alla olevaa kättään ihailtuaan Jarmo nosti täyden sarven pisaroita valuvana takaisin pinnalle ja kohotti sen sitten huulilleen.

Maan makoista on luonnon mesi. Niin makoista, että silmät suljettuaan tuntuu kuin siivekkäitä lämpimiä väreitä lentelisi ympäri kehoa. Niin raikasta ja virkistävää, että kaikki unisuus samoin tein kaikkosi. Näkipä Jarmo kivelle istuuduttuaan vähän matkan päässä hirviuroon vettä kittaamassa kaikessa rauhassa ja majesteettisuudessaan. Niin auringon ja aamun viihdyttämä Jarmo oli, että huusi vanhalla kielellä iloisen tervehdyksen hirvelle ja kohotti juomasarveaan. Suomeksi tervehdys kääntyisi jotakuinkin näin:

" Suur on metsän ilo sen lapsien syrämessä, kuninkaallinen rakas veljeni"

Hirvi nosti turpansa järvestä vettä valuen ja virkkoi pian samaan metsän muodollisen tervehdyksen tapaan:

"Se, joka sen tunnistaa, tuntee sen voiman ja vilpittömästi uutta aamua rakastaa, arvostettu veli"

Jarmo kohotti katseensa taivaalle ja maisteli vielä hetken rauhassa maailman makuja. Sitten hän asettui jalat levällään kivelle istuskelemaan, riisuipa vielä kalossitkin jalasta. Siinä hän istui silmät puoli ummessa ympyrän pituisen ajan. Vain kuunnellen ympäristönsä ääniä, niitä ajatuksillaan tunnustellen tarkasti, samoin kuin muurahainen käyttää tuntosarviaan maailman tutkimiseen ja ymmärtämiseen. Havahduttuaan hän kirjasi muistiin muutamia säkeitä, joita siitä kauniista hetkestä nousi mieleen. Jarmo huuhtoi vielä jalkansa, keräsi nyyttinsä tavaroineen kasaan ja jatkoi matkaansa. Hirvi oli jo aikoja sitten jatkanut matkaansa rannan tuntumasta, vaikka katkenneista oksista ja muista merkeistä sen menosuunnan pystyi vielä erottamaan. Pian maasto muuttui suoksi ja tonttu rupesi miettimään mihin suuntaisi seuraavaksi, turpeen joustaessa jalkain alla. Suolla kosteus tuntui aina nenässä asti. Olipa siellä vähän vilpoisempaakin. Koivut suolla olivat jo osaksi pudottaneet lehtiään. Matka taittui melko joutuisasti varmoilla askelilla, vaikka suo ei toivottanutkaan Jarmoa niin tervetulleeksi kuin mäntymetsä, jossa hän oli ennen järvelle saapumista vaeltanut. Juuri tämä sai Jarmon hiukan levottomaksi ja suo alkoi tuntua siellä yllättäen painostavan hiljaiselta. Jarmo kiiruhti askeleitaan, mutta samoin tein upposi hänen jalkansa suon silmään. Ärräpäitä päästellen hän veti jalkansa nopeasti ylös ja jatkoi matkaansa. Pian tuli suon laita ja helpottuneena Jarmo muistutti itseään, että kyseessä oli kaunis päivä. Oli siis turha pilata sitä. Mutta mitä enemmän Jarmo varoi pilaamasta päivää, sitä enemmän häntä alkoi ärsyttämään pienet asiat kuten sääksien paljous ja ikävä hiostus, joka oli suolta jäänyt hänelle päälle. Hänen mieleensä vielä palasi painavana muuan ikävä asia, jonka eräs tonttukylän nuorukainen oli sanonut. Se oli saanut hänet häpeämään raskaasti koko tonttuyhteisön edessä. Sitä muistellessaan hän sisuuntui ja päätti olla ajattelematta mitään. Jarmo yritti keskittyä vain kävelemiseen. Askeleetkaan vain eivät tahtoneet tuntua niin helpoilta, kun aamulla.

- Voihan käpylehmä sentään.

Jarmon mieleen palasi nyt väkisinkin kummittelemaan se miten nuori tonttu oli häntä loukannut. Jarmo oli tälle harvinaislaatuisen rohkaistumisen tunteen vallassa kertonut, miten oli ihastunut yhteen tiettyyn nuoreen kauniiseen haltijaan. Jarmo oli kerännyt kauan rohkeutta puhumiseen. Tonttu-ukko kun oli aivan mahdottoman huono puhumaan rakkaudellisista tunteistaan. Jossain määrin hän niitä jopa häpesi, mikä teki tästä kokeneen ja kovan näköisestä tontusta todellisuudessa varsin herkän sielun. Takellellen ja punastellen Jarmo oli tuolta nuorelta tontulta tiedustellut, olisiko mahdollista, että tuolta ihastuksen kohteelta voisi saada jotain vastakaikua. Sillepä oli nuori tonttu ruvennut nauramaan oikein kunnolla hohottaen ivallisesti ja pitkään, niin että Jarmo oli melkein tuosta ilkeydestä naurun aikana lyyhistynyt maahan. Nuori tonttu oli hekotuksenkikatuksenhohotuksen lopetettuaan virkannut seuraavaa: "Tuollaista uurteista pyylevää vanhaa tonttumiekkostako se nuori kaunokainen pitäisi sydämessään. Anteeksi vain Jarmo, mutta parempi että vain veistät niitä huiluja. Ei sinusta ole nuoruuden mesisilmille rakkautta tunnustamaan"

Jälkeenpäin Jarmo kirosi sitä tunnetta, joka oli saanut hänet puhumaan tuolle nuorelle keikarille. Nuorukainen kun herätti niin vahvoja tuntemusten myllerryksiä Jarmossa. Sellaisia vaikeasti syliin otettavia kiihkeästi rakastavan sielun kurimuksia, jotka saivat hänen muuten vakavan ulkokuorensa murentumaan voikukan pellavaksi. Jopa siinä määrin, että Jarmon vatsanpohjassa jotenkin aina keikahti kummasti hänet nähdessään. Jarmo muuttui hieman kömpelömmäksi, silmiä räpyttelevämmäksi sekä kuiva suisemmaksi tuon ihanaisen olennon seurassa. Mutta vaikka nuori tonttu – Paju nimeltään – oli pitkään osoittanut suurta ystävällisyyttä sekä mieltymystä Jarmoa kohtaan, oli hän heti Jarmon takeltelun jälkeen vetänyt maton jalkojen alta kylmästi. Jarmoa Pajun sanat olivat koskeneet kovin. Hän oli siltä seisomalta päättänyt olla puhumatta rakkaudesta toista olentoa kohtaan sataan vuoteen. Sitäkin hartaammin hän päätti kirjoittaa. Kirjoittaa ja kirjoittaa, kunnes surullinen sydän tulisi ymmärretyksi. "Kyllä minullakin pitäisi olla oikeus rakastaa ja saada rakkautta vastaan, vaikka vanha ja rujo olenkin. "Jarmo ajatteli metsässä kulkiessaan, askelten käydessä yhä hitaimmiksi. Vaikka aurinko vieläkin paistoi, oli Jarmo nyt käynyt murheelliseksi. Vaikka hän oli kävellyt näin kauas, ei hän ollut päässyt pakoon surullista sydäntään. Hetken hän oli sen unohtanut ja kaiken siihen liittyvän. Nyt hänestä taas tuntui siltä, ettei hän kuulunut mihinkään. Jarmo pysähtyi hetkeksi lepäämään, jatkoi sitten matkaansa. Hän päätti ryhdistäytyä, vaikka oli nyt allapäin.

Yhtäkkiä Jarmon itseensä vetäytyneenä kävellessä lensi ilmojen teitse päin hänen poskeaan käpy. Tästä tonttu-ukko vallan säpsähti. Jarmo pysähtyi ja rupesi hiukan huolestuneena tähyilemään ympärilleen. Kohta kopsahti toinenkin käpy hänen rintaansa ja jostain oksistosta kuului kikatusta. Jarmo kohotti katseensa ja näki orava poikueen, johon kuului neljä pientä oravaa. Ne nauroivat nyt tontun hämmennykselle. Kohta taas yksi oravista nappasi männystä kävyn ja viskasi sen päin tonttua. Jarmo jatkoi matkaansa yrittäen olla välittämättä pienten oravien ivallisesta huutelusta ja naurusta. Jarmo ei voinut mitään sille, että tunsi itsensä entistä ulkopuolisemmaksi. Loukattuna tonttu jatkoi matkaansa, keppi nyt velttona olalta riippuen.

Jarmo vaelsi koko pitkän päivän, suunnaten syvemmälle korpeen. Nyt hän ei enää niinkään katsellut ympärilleen tai nauttinut ympäristönsä kauneudesta, vaan katse hänellä kulki mutkitellen maata pitkin, vain hitusen hänen jalkojaan edellä. Aurinko ehti laskea, ilta hämärtyä nopeasti. Jarmo jatkoi vielä pimeässäkin hetken kävelyään. Mutta kun tähdet syttyivät, hän päätti, että ehkä olisi hyvä levätä. Tämä päivä oli uuvuttanut häntä kovin.

Kun Jarmo nyt kävi päivän päätteeksi nukkumaan, ei hän niinkään miettinyt paikan sopivuutta tai mukavuutta. Hän vain kävi makuulle ja tuijotteli hetken ennen nukahtamista kirkasta tähtitaivasta, kädet vatsan päälle ristittyinä. Enää hän ei ollut niin surullinen, mutta olo hänellä oli kyllä sumuisen haikea. Hän mietti ihastustaan haltijatonttu Pajuun. Jarmo kuvitteli mielessään, kuinka hänen vanhat tunteensa näyttäisivät epämiellyttävän inhottavilta viehättävälle nuorikolle. Miten hänen ahavat kasvonsa säikyttäisivät kaunokaisen ja takellellut rakkauden osoitukset saisivat tuon ihanan olennon kipaisemaan karkuun. Silmät kimallellen Jarmo karkasi tästä maailmasta, piiloon tähdiltä, toiseen todellisuuteen. Sydäntään Jarmo pakoili, joten hän valitsi vaipumisen unen unohdukseen. Metsä sen sijaan ei nukkunut, vaan valmistautui. Jopa oravaperhe siirtyi yön aikana talvipesäänsä odottamaan kevättä.