Satyagraha-ooppera

Olen levoton. Ehkä siksi, että seuraavaa ei koskaan tapahtunut ja en voi millään muistaa kaikkia yksityiskohtia, jotka voisivat olla olennaisia kokonaisuuden kannalta. Tästä syystä myös aloittaminen mistä tahansa kohdasta on yhtä lailla oikein ja väärin. Kuin yrittäisi muistaa ensimmäisen ihastuksensa silmien värin..

..

Taivas on sininen. Turkoosin erilaisia vaativia ja syviä sävyjä. Aurinko paistaa sisään sinisyyden keskeltä lukuisia satokausia nähneen maatalon ikkunasta maalaten vanhat laudat haaleiksi. Se paljastaa yhtä lailla nurkissa vaanivan pölyn kuin ilmassa kevyesti leijailevat hiukan aavemaiset pölyhiukkaset. Vintillä puupinnat on jätetty maalamatta, ja vuosikymmenet ovat imeneet vanhoista laudoista niissä aikanaan piilleen itsenäisen elämän. Tuoksuu vanhalta. Tunkkaiselta. Pieni ikkuna, joka vintin päätyseinässä sijaitsee, on likainen, mutta nyt avoinna, jotta sisään pääsisi edes rahtunen raikkautta. Mikään voima, ei edes suunnaton taivas tai aurinko, voi kokonaan ajaa pois vintin hämärää tunkkaisuutta. Siitä kertovat vanhat matot, jotka on sysätty isoon läjään yhteen nurkkaan. Samaa tarinaa kertovat muutamat vanhat puukalusteet; entinen piian sänky, joka on toiminut kolme ihmiselämää sitten päivisin myös sohvana, ja jonka saa avattua niin, että sohvasängystä paljastuu naristen avara säilytystila. Lisäksi vintille on joskus sysätty muutama entinen tuvan tuoli ja yksi rikkinäinen naulakko, joka on aikapäiviä sitten lakattu tumman punertavaksi, niin että sen kadonneesta ylväydestä voi vielä tavoittaa etäisen ajatuksen. Kalusteiden lisäksi vintillä lymyää kelpo määrä pahvilaatikoita, joiden sisältöä kukaan elossa oleva ihminen hädin tuskin muistaa. On joulutavaroita, koristeita kuuseen ja kynttelikköjä, puutarhanehostusvälineitä; ruostuneet oksasakset ja pieni kuokka, mutta löytyy laatikoista myös jos jonkinnäköistä lelua ja koristetta, tauluja, vauvavaatteita, valokuvia sekä puhjennut rähjäinen koripallo.

Tätä kaikkea Liisa aluksi tarkastelee ja hypistelee suuren uteliaisuuden vallassa, nostattaen pölyä jokaisella kosketuksellaan unohdettuihin esineisiin. Hetken hän vierittelee palloa, järjestelee valokuvia sohvalle ja pukeutuu jopa kultaiseen joulukuusen koristenauhaan, tanssahdellen sitten hiljaa, itsekseen hyräillen, niin että vintin laudat valittavat vaivaisuuttaan hänen vähäisen painonsa alla. Pian hän kuitenkin kyllästyy kaikkeen tähän, korjaa tunnollisesti ottamansa tavarat takaisin paikoilleen ja suuntaa mattoläjän luokse.

Ensiksi hän tarttuu mattoon, joka tuntuu painavan enemmän kuin isä (jota hän on kerran onnistunut nostamaan vähäsen), mutta lyhyehkön tuloksettoman ponnistelun jälkeen hän sysää mokoman paaden takaisin paikoilleen. Se tietysti nostattaa ison pölypilven, niin että Liisa yskii hetken ja huiskii ilmaa käsillään, ennen kuin pääsee etsimään tarkoitukseensa sopivampaa mattoa. Kohta hän löytää vaaleanvihreän kevyehkön maton, jota hän ravistelee ankarasti, kääntäen kasvonsa toiseen suuntaan. Aikansa ravisteltuaan hän katsahtaa vintin lattiaa ja etsii katseellaan auringon valokeilaa. Valokeila osoittaa puolittain erääseen pahvilaatikkoon, jonka Liisa ähkien potkii jaloillaan syrjään – koska ei halua sotkea puhdistamaansa mattoa – ja siinä onnistuttuaan hän levittää vihreän maton suoraksi lattialle, niin että aurinko paistaa suoraan siihen. Hiukan hengästyneenä kaikesta ponnistelusta, joka aikuiselle ihmiselle ei olisi ollut vaiva eikä mikään, mutta hänen varrelleen aikamoinen urakka – hän asettuu vatsalleen makaamaan matolle ja käsiinsä nojaten tuijottaa ulos vintin pienestä päätyikkunasta, kuulostellen hetken lintujen laulua ja heinäsirkkojen siritystä sekä pihalla seisovien haapojen vesiputousmaista havinaa.

Liisa on itseensä sangen tyytyväinen ja matolla maatessaan hän on mielestään ansaitulla levolla. Mutta sinistä taivasta tuijotellessaan, ja hetken yksittäisen kärpäsen pörräystä seurattuaan Liisa ei malta olla suunnittelematta seuraavaa siirtoaan. Hän haluaisi leikkiä hiekkarantaa, tässä pienoisessa mutta lempeässä valokeilassa, mutta siihen hän tarvitsisi hiekkaa. Eikä isä ehkä pitäisi, jos hän toisi vintille hiekkaa. Onhan vintti jo alkujaan likainen. Mutta ehkä hän voisi tehdä sen isältä salaa, tämän huomaamatta. Tämä kiihdyttävä ajatus saa Liisan sydämen lyömään. Jalkojaan heilutellen ja huulta purren hän miettii, olisiko hänestä tähän vaativaan ja ehkä myös hiukan vaaralliseen seikkailuun ja uhmaan. Kauaa hän ei tätä tuumi, vaan nousee ja rientää vintin keskiosassa sijaitsevan neliön muotoisen aukon luokse, ruveten sitten varovaisesti takapuoli edellä laskeutumaan valkoisia tikapuita alas asuintiloihin. Pian hän tömähtää jo hiljaa lattiaan ja hiippailee sitten ovenrakoon, josta avautuu näkymä yhdistettyyn olohuonekeittiöön.

Liisa puristaa pienet sormensa valkoisen listan ympärille ja kurkistaa sisään. Pian hän löytää katseellaan isän, joka makaa purppuran värisessä nojatuolissa, puoli-istuvassa asennossa, toinen sukka jostain syystä puoliksi pois jalasta käärittynä ja valtavat kuulokkeet korvillaan. Isän silmät ovat kiinni, mutta hänen suunsa liikkuu hienoisesti. Kohta Liisa huomaa, että isä jopa puristaa nojatuolin käsinojia kiivaasti, joten hän tuskin on unessa, ehkä syvällä omissa ajatuksissaan vain. Siihen Liisa on joutunut tottumaan. Liisa tarkastelee hetken silmät kiinni olevaa isäänsä, tämän vaaleaa hiussortuvaa otsalla, jykevää otsaa, pientä leukaa, parransänkeä, ruutupaidan peittämää vatsakumpua, joka kohoilee hiljaa, ja silmälasien alla erottuvia pitkiä ripsiä. Isä vaikuttaa olevan kuin avaruusaluksen kyydissä.. Tai huvipuistolaitteen. Jännittyneenä, mutta silti rentona. Hän varmaankin kuuntelee jotain musiikkia. Hyvin varovaisesti Liisa koputtaa ovenkarmia kokeeksi. Se ei vaikuta herättävän mitään reaktiota isässä. Sitten Liisa koputtaa huomattavasti kovempaa. Ei vieläkään mitään. Ainoastaan iso kaappikello nakuttaa äänekkäästi kirjahyllyjen kyljessä vastaukseksi. Täydellisen täydellistä. Liisa ajattelee ja kiiruhtaa ulos etsimään ämpäriä.

 

..

 

Weimarin metsät. Tämä on ajatus, joka kuuluu epätoivoisen kuiskauksen tavoin huoneen toiselta puolen. Sama ajatus ohjaa meidät sisään tähän valossa kylpevään huoneeseen. Olohuonekeittiö on kaunis huone, valkoisilla hienoisesti hohtavilla ja sileillä puupinnoilla varustettu. Keittiössä on vaalea hella, hiukan vanhahtava sellainen, ja sen yhdelle liedelle on jätetty metallinen kahvipannu, aamun käytöstä jo viilenneenä. Hellan vieressä on tyylikäs, mutta huomiota herättämätön keittiö kaappeineen, tiskialtaineen ja harjoineen, joka roikkuu astioidenkuivauskaapista. Täysin vastakkaisessa nurkassa kuin tuo kiihkeä ajatus, joka hetki sitten täytti huoneen, on kaunis pieni takka, tällä kertaa harmain pinnoin varustettu, lasinen luukku noesta mustana. Takan vieressä on puita jätettynä metalliseen koriin, puusälää hiukan levinneenä vaalealle lattialle, joka muuten on puhdas. Keskellä huonetta seisoo valkoinen pöytä, sen ympärillä yhteensä neljä tuolia. Pöydän päällä roikkuu kristallinen, auringon valossa kylpevä ja helmeilevä kruunu, joka heittää hauskoja kuvioita tuvan seinille silloin kun aurinko paistaa sisään värisevien haapojen lehvästön läpi. Pöytä on jo korjattu astioista, joita lounaalla käytettiin, ne ovat valuneet kuivaksi kuivauskaapissa, mutta pöydällä on epämääräinen läjä tummanpuhuvia kirjoja, jotka osuvat silmään muuten niin vaaleassa ja kepeässä tilassa. Mutta seuratkaamme nyt ajatusta!

Ison ikkunan vieressä, kahden lasiovisen kirjahyllyn muodostamassa kulmauksessa, haalean purppuran värisessä nojatuolissa makaa mies, joka on jäykistynyt ajatustensa kiivaudesta. Tämän myös Liisa pani vasta äsken merkille, mutta ei ehkä osannut kuvitellakaan, kuinka suuren mielenliikutuksen vallassa hänen isänsä oli.

Weimarin metsät. Satyagraha niminen oopperateos soi jumalatkin säikäyttävällä hurjuudella korvissa. Miikalta pääsee miltei kuulumaton vaikerrus. Tuntuu siltä kuin hänen sieluaan olisi riepoteltu. Satyagraha.. Sana viittaa Gandhin väkivallattoman vastarinnan periaatteeseen. Sitä minä voin tänään tehdä. Miika puristaa nojatuolin käsinojia, niin että hänen suonensa pullistuvat. Otsalle valuu hikipisara. Ei siksi, että tuvassa olisi kuuma. Eilen oli satanut, ja tasainen rauhoittava ropina oli täyttänyt silloin huoneen ja Miikan ajatukset. Mutta tänään on toisin. Miika kuuntelee oopperaa ja miettii kiusaajiaan, jotka ulvovat hänelle menneisyydestä. Baritonin mahtipontiseen osuuteen sekoittuu kiusanhenkien hyeenamaisen haukkumisen ja ulvonnan lisäksi muutakin. Synkeää johdatusta, murheen muovaamaa alkukantaista painovoimaa. Miika puristaa silmiään väkivalloin kiinni ja hengittää nopeasti. Miksi poltinkaan sen helvetin ison jointin? Miika pohtii tuskaisena. Se oli liikaa, aivan liikaa. Hänen ajatuksensa kiitävät mustuudessa, äänien ja raakojen tunteiden riitasoinnuissa niin suurella vauhdilla, että koko Miikan päätä kihelmöi tulisesti kuin pienet kipinät tai neulat olisivat pistelleet häntä alituiseen. Diileri auton takapenkillä oli kyllä sanonut silmät harittaen jossain kaukaisessa toisessa ulottuvuudessa että:

   - Usko pois mon. Tää puffi on kovaa paskaa. Heelvetin hyvää paskaa. Melkee liianki studii.

Mutta tuosta hetkestä on jo ikuisuus. Tässä hetkessä kannabis on kääntänyt Miikan tajunnan nurinkurin, kääriin ja maailmanääriin. Hän ei enää näe tai koe ulkoista maailmaa, vain sisäisen maailmansa, joka on linnunrata, joka on pelkoja, kiihdyttäviä fantasioita sekä suunnatonta yksinäisyyttä ja avuttomuutta.  Miika näkee, kuinka värit ensimmäistä kertaa tulevat olevaksi hänen silmiensä edessä. Hän näkee kuinka, joku putosi ja sitten Miikakin putoaa. Vatsassa tuntuu painottomuutta aivan kuin lentokoneen noustessa.  Putous muuttuu liittämiseksi. Kohta Miika nousee siivilleen ja suurin ponnistuksin onnistuu lentämään. Hän tuntee suunnatonta riemua kuin pienenä poikasena Linnanmäen karusellissa ja häneltä pääsee tukahtuneen liikuttunut naurunpurskahdus. Basson ääni, tuo vanha, voimakas. Se tavoittaa hänet kesken lennon ja täyttää pimeän lämmöllään ja suojeluksella. Miika kohoaa kohti tähtiä, kohti lapsuudenkotiaan, äidin syliä, nyt sopraanon siivin. Tuo kristallin kirkas ääni loimuaa hänen hermosynapseillaan enkelten elein, tehden surusta arvokasta ja ilosta autuaan ainutkertaista.. Mutta miksi helvetissä luin natseista juuri ennen kuin poltin monen gramman tuutin? Miksi? Miksimiksi.. Miika kurtistaa kulmiaan. Rinnassa tuntuu paha aavistus. Ravistus kulkee hänen lävitseen ja tähtitaivas sulaa hänen ympäriltään kynttilänvahaksi.

Weimarin metsä. Ylväitä vanhoja pyökkejä, kauniita kikattavia nuoria koivuja, hellää heinää ja kukkia. Täällä Goethe kirjoitti runoja rakastetulleen. Silmät kyyneliä täynnä, risti-istunnassa. Juuri tuon puun alla. Ja hänen kynänsä sauhusi paperilla. Aivan kuin minun kynäni joskus sauhuaa. Goethe, nuori kaunis Goethe. Voi hänen sanojensa ylväyttä, säkenöivää romantiikkaa ja loistoa. Miten noita sanoja saatettiinkin käyttää niin väärin.. Massojen manipuloimiseen, verikoirien vainun vauhkoonnuttamiseen. Miksei illuminati puolustanut sinua, silloin kun sillä olisi ollut merkitystä.. SAATANAN NATSIT. Liekkien leikit lepattavat alkuun laimeasti kirjarovioilla, kunnes roihahtelevat ja hulmahtavat kokkoina. Pellon laitaa henkensä edestä pakenevien perheiden rynnistyksiä. Raakalaismaisia raiskauksia ja kirkunaa. Särkyviä ikkunoita. On kuoron vuoro ja kohtalonomaisista toisistaan poikkeavista äänistä tulee yksi ainoa, Crescendo Agitato. Yksi heidät kahlitsee. Miika tärisee kauttaaltaan kun natsien mustat suuret saappaat tarpovat järjestelmällisissä riveissä hänen silmiensä eitse Goethen metsään, Goethen sielun sijaan.. Siat, saastaiset, rienaajat, PERKELEET. KUINKA TE KEHTAATTE.

Tulee hiljaista. Miikan tärinä muuttuu kyyneliksi ja vaikeroinniksi. Jylisevät rummut alkavat lyödä. Goethe potkitaan konemaisella tehokkuudella maahan. Niityt tallataan mutaiseksi tantereeksi. Goethen lämmin ruumis puvustetaan natsien nukeksi. Tässä samassa metsässä, jossa Goethe kirjoitti länsimaisen kirjallisuuden suurimmat sanat. Nämä puut, jotka inspiroivat lähes ylimaalliseen elegiaan. Samoissa Weimarin puissa roikkuivat nyt ranteista kolmannen valtakunnan viholliset. Loukussa kituen. Ei mitään ja kaikkea katuen. Miika seuraa avuttomana sivusta sielunsa näytelmää. Holokaustia, tuota hirveää historiallista harhaa, joka nyt on tullut hänelle todeksi. Univormuihin pukeutuneet sotilaat kulkevat puissa roikkuvien joukossa iskuja jaellen. Solvauksia suoltaen. Pysähtyvät jokaisen kohdalle ketään unohtamatta. RIKOS, että he ovat.. Juutalaisia, yhteiskuntakriitikoita, homoseksuaaleja, kommunisteja, vähääkään värillisiä. Koulun keittäjiä, runouden opettajia, sairaanhoitajia, siivoojia, pappeja, rabbeja, imaameja, satamatyöläisiä ja ammattijalkapalloilijoita. Perheen isiä, äitejä, jonkun tyttäriä.   Musta pamppu heilahtaa. Musta ja kiiltävä. Mätkähtää toistamiseen lihaan, uppoaa palleaan, kylkiin, rankaan, luihin.. ja voi teurastajan riemua, kun toinen tuskaisena jännittää kehoaan. Teurastaja nyt hampaat irveessä, adrenaliini veressä. Uudestaan. Voipuneena roikkuu puusta laiha hahmo, sieluni sisko tai veli, toisinajattelija. Vaikeroi, jos siihen enää kykenee, kieleltä pihkana veripisaroita, silmät kiinni muurautuneina, hiukset hiestä märät, elämä, tuska. Sietämätön polte. Rahiseva hengitys, rohtuneet huulet. Sitten nieleksintää ja kuiskaus.

- tapa minut senkin saasta.

         - MITÄ? Mylvii kenraali.

Kokoaa voimansa rippeet.

        - TAPA MINUT. PYYDÄN.

Virnistää mustan, hohtavan lipan alla, kellertävin hampain, silmissä huvittuneisuutta. Pamppu heilahtaa isommassa kaaressa kuin aikaisemmin, liukuu suhisten ilmassa ja mätkähtää suoraan poloisen miehen genitaaleille. Tätä seuraa pitkä toivoton ulina kuin suden huuto.

       - VIELÄHÄN SINUSSA ON ELÄMÄÄ JÄLJELLÄ MOKOMA LOINEN!

Lyö vimmassa uudestaan. Toinen taittuu kivusta, täyttyy siitä. Uudestaan. Ei halua elää. Ei edes vapahtaja kärsinyt näin paljon. Uudestaan. Ääni, joka kaukaisesti muistuttaa maton tamppausta, paitsi silloin kun rusentaa luun, leuan, säären tai varpaan. Silloin siitä ei voi erehtyä.

Miika tärisee itkusta, kainalot hiessä. Voi sieluni siskot, veljeni ystäväni, aikojen takaa. minä kuulen huutonne. TUNNEN KÄRSIMYKSENNE. Ottaa nuo voipuneet kasvot käsiinsä ja itkee. Itkee niin lohduttomasti kuin vain voi ihminen itkeä. Puissa roikkuvat ruhjeilla ja alastonna, päät painuksissa. Jotkut vuodattavat kyyneleitä, toisen tuttu ei enää liikahdakaan. Pian ilta hämärtää Weimarin metsässä. Roikkuvien rankaisua jatketaan, vaikka välillä on tärkeää rodullisen puhtauden tehtävää suorittavien lepuutettava käsiään. Siitä he hetken vitsailevat, kenen käsi pahiten paholaisten pieksännästä puutuu, juovat vettä, syövät leivänkäntyn, ja palaavat sitten pyhän tehtävänsä pariin. Tätä jatkuu yöhön asti, kunnes kuihtuneet, ilmasta tyhjäksi hakatut ruumiit nostetaan yksitellen alas. Heitetään sitten läjään, yhteen isoon kuoppaan. Sen päälle täyttämisen jälkeen jokainen lippamies sylkäisee.

Miikan kyyneltyneet silmät rävähtävät auki paniikkia täynnä. Toisin ajattelijat toisessa ajassa. Toisin ajattelijat toisessa ajassa. TOISIN AJATTELIJAT TOISESSA AJASSA. Toisin ajattelijat toisessa ajassa.

       - Isä?

       - ISÄ!?

Miika pyyhkäisee rajusti silmiään. Liisa katsoo häneen oviaukosta peloissaan ja kyyneliä valuu hänen pienille poskilleen. Onko isä tullut hulluksi? Miika nyyhkäisee kerran kuuluvasti ja pyrkii sitten tasaamaan hengityksensä, etsii silmiinsä lämpöä. Jostain. Hän ottaa kuulokkeet pois korviltaan ja laskee ne lattialle. Hengittelee, hymyilee hyvin vaivalloisesti tyttärelleen.

        - Ei mitään hätää, Liisa. Ei mitään hätää..

      - Isillä on vain.. On vain.. ikävä äitiä. Ei sen kummempaa. Tosi kova ikävä. Ei mitään hätää. Tulehan tänne, niin halataan.

Liisa epäröi, nyyhkii ja näyttää hetken uhmakkaalta. Kirmaa sitten isänsä syliin. Isä kietoo kädet hennon tyttönsä ympärille, ja tytär itkee. Isän kyyneleet alkavat jo kuivua, vaikka sydän lyö edelleen laukkaa, ja hän tuudittaa Liisaa, painaa hänet rintaansa vasten. Aikaa kuluu monta kaappikellon lyönnin täyttämää lohdullista sekuntia. Lopulta Liisan nyyhkäisyt ja nikotukset hiukan vaimenee. Painaa päänsä tiukasti isän kuumalle rinnalle ja kysyy:

       - Eikö ole olemassa edes pienen pientä mahdollisuutta, että sinä ja äiti palaisitte yhteen?

Miika hymyilee surullisesti, suukottaa tyttönsä otsaa hellästi.

     - En usko Liisa. En usko, että se on mahdollista. Mutta kyllä me pärjätään. Sinulla tulee olemaan kaksi kotia! Eikö olekin kivaa?

Liisa ei vastaa mitään, mikä on yksi ylimääräinen isku voipuneelle isälle. Miika huokaisee. Silittelee sitten hajamielisesti tyttönsä päätä, käsi vieläkin vaimeasti väristen.

       - Anteeksi, että jouduit näkemään tuon. Mitä sinä olitkaan leikkimässä?

Liisa jäykistyy hiukkasen, vetäytyy sitten kauemmas isänsä syleilystä ja vastaa hiljaa.

       - Leikin vintillä uimarantaa.

Miika tarkastelee tytärtään. Hiukset ovat sotkussa, vaalea pieni kesämekko kerännyt jo matkaansa värejä, tuoksuja ja likaa kesästä. Siniset silmät kimaltelevat vieläkin kyynelistä. Miika korjaa hajamielisesti Liisan hiuksia. Sitten taas sivelee tämän päätä.

       - Vai niin. Vai niin. Voisimme mennä kyllä oikeallakin rannalle? Haluaisitko lähteä illalla uimaan?

Liisa nyökkää ja kutittaa silmiään.

       - Mennään illalla. Nyt minulla on leikki kesken.

Miika hymyilee, tällä kertaa huomattavasti rennommin kuin aikaisemmin.

       - Sovitaan niin.

Liisa kääntyy kannoillaan ja kopistelee pois, kesämekko hiukan liehuen. Miika katselee hänen peräänsä, vilkaisee sitten ulos, jossa nurmikko ja puut lepäävät vihreydessä. Hän huomaa yllättäen, miten hiton kova jano hänellä on. Miika ponnistaa itsensä ylös, niin että nojatuoli nurisee ja heilahtaa. Hänkin horjahtaa hetkellisesti tasapainon menettäneenä ja vetää hiukan kompastellen käärityn sukan kunnolla jalkaansa. Haparoiden hän suuntaa jääkaapille noutamaan vesikannua. Lattialle hylätyissä kuulokkeissa, kenenkään sitä kuulematta tahi huomaamatta, kajahtaa käyntiin oopperan viimeinen näytös. 

..

 

Vihreässä pienessä ämpärissä, valkoisten tikapuiden alla, on hienointa hiekkaa, mitä Liisa pihalta onnistui löytämään. Ja hän tutki mahdollisuutensa äärimmäistä huolellisuutta noudattaen. Liisa sulki pois talon ympärillä olevat pienet ja kivuliaan näköiset kulmikkaat kivet, jätti kukkapenkkiin mullan, vaikka se olisi jo ollut pehmeämpää, mutta aivan liian pahan hajuista. Vähän matkan päästä, pihasta pois johtavan hiekkatien vieressä olevasta kapeasta purosta, Liisa vihdoin löysi etsimänsä. Pienen hiekkaisen särkän, pulputtavan kepeän virran keskeltä. Täydellisen täydellistä. Liisa silloinkin ajatteli, mieltyneenä keksimäänsä sanapariin, ja kauhoi sitten ämpärin täyteen hienoa hiekkaa. Kun ämpäri tuli täyteen, hän huuhteli kätensä matalassa puron pahasessa, ja lähti sitten roikottamaan ämpäriä sisälle. Mutta kun hän löysi isänsä painimassa kuin painajaisessa, ulvovan itkun kourissa nojatuolista, hän kiikutti hiekkaämpärin vikkelästi tikapuiden alle odottamaan.

Siitä hän nyt sen nappaa käteensä ja vaivalloisesti, rupeaa nousemaan tikapuita pieni vihreä ämpäri muuassaan. Liisa on edelleen herkkänä äskeisestä itkusta ja näystä, joka häntä kohtasi, mutta kun hän pääsee takaisin turvallisen tuntuiselle ja tunkkaiselle vintille, rauhoittuu hänen hakkaava sydämensä hiukan. Hetimiten hän huomaa, että auringon valokeila on vaihtanut paikkaa, niin että hänen mattonsa on jo jäänyt varjoon ja tämä on tietystikin ongelma, joka odottaa ratkaisua mitä pikimmiten. Liisa laskee ämpärin lattialle, kumartuu maton puoleen ja hinaa sen sitten muutaman metrin vasemmalle, niin että aurinko taas valaisee kauniisti hänen rantaleikkiään. Kun matto on paikoillaan, hän noutaa hiekkaämpärin ja istuutuu sen kanssa aurinkoon, sulkee hetkeksi silmänsä ja nauttii hellästä lämmöstä ihollaan. Siinä hetken lohdullisesti huojuttuaan, hän avaa silmänsä ja tuumii seuraavaa siirtoaan. Hänen tekee kovasti mieli levittää keräämänsä hiekka lattialle, mutta edelleen se tuntuu hiukan väärältä ja isä saattaisi pahoittaa siitä mielensä. Eikä Liisa olisi halunnut yhtään enempää pahoittaa isän mieltä, olihan hän jo valmiiksi niin surullinen äidin takia.

Liisa asettuu jälleen makuulle vatsalleen miettimään, nojaa käsiinsä ja heiluttelee jalkojaan. Mikä avuksi? Vintillä vallitsee raukea pysähtyneisyys. Liisan katse osuu yhteen pahvilaatikoista ja jonkinlainen ratkaisu alkaa siintää hänen mielessään. Mitä jos. Hän tyhjentäisi yhden noista isoista pahvilaatikoista, ja levittäisi hiekan sinne. Liisa mutustelee ideaa mielessään. Silloin lattia ei likaantuisi, mutta hän saisi itselleen leikkiin mukaan pienen hiekkarannan. Ilostuneena nokkeluudestaan Liisa pomppaa pystyyn ja rupeaa tyhjentämään yhtä pahvilaatikoista murhe mielestä jo miltei unohtuneena.