olen kulkijaluonne, kaihomieli. mukana vaitiolon taito nyt kohoaa kuurasta rikkaruoho, vaaniva vallan nielu minä olen parantuva. Minä olen löytävi ilon/ luo laskeudun siihen laaksoon, jossa vierailin lapsena. syleilevi puita, haukkovi ilmaa, peijakasta. Minä olen tuntevi kuinka aurinko lämmittää teepaidan ihollani minä olen silloin hymyilevi surulle, unhon huolille, sille pakenevalle olen kohottavani katseen, lintujen lennon mäntyjen marjat, välkähtävi aurinko taivaalla rutisevi kenkäin alla luonnon lumo olen voittanut pelon, taas tunnen lehvät jotka silittelevät hiuksiani enkä tunne häpeää, en epäluottamusta   lepään kuin lapsi pehmeillä rinnoillasi   olen tavoittavani ilmasta perhosia vaikka ne pysyvät ulottumattomissani olen tuntevi rakkauden, etäisyyksien katoamisen ihmeen, hullaantuneen kepeän olotilan, heräämisen tuoksun.   ja tanssahtelen kuin kömpelöin metsän asukeista huojun, ja kuljen, juoksuttamaan vettä virrassa virrassa

  - Liisa! Liisa! Tule tänne. -  Miksi mekkosi on aivan ryvettynyt? - Se likaantui maalla, ja isä sanoi, että vaatteissa kuuluukin näkyä, että on kesä. - Pentele sitä miehen nahjusta, jos häntä voi edes mieheksi sanoa. Liisa katseli äitiään ylös hämillään, silmät varjostuneina. - Eikö isä sitten ole mies? - Oi kyllä hän on mies. Piittaamaton, itsekeskeinen ja laiska retale. Ei edes pyykkiä pysty pesemään. Miten ihmeessä hän on selvinnyt aikuisikään tuollaisilla maneereilla, sitä minä kyllä välillä mietin. - Otahan se mekko nyt pois. - Oletko sinä minulle vihainen? - En kultaseni. Isäsi vain luistaa sellaisista asioista, joita me yhdessä sovimme. Se tuntuu äidistä pahalta, koska äidistä tuntuu, ettei voi oikein luottaa isään enää. - Isä oli maalla aika surullinen. Röhnötti vain nojatuolissa. Liisa rupesi pujottamaan mekkoa yltään. Äiti tarkasteli Liisaa mietteliäänä, mittaili hänen hiustensa pituutta ja pohti, olisiko jo aika viedä tytärtä kampaamolle. Ritva voisi siistiä tuota kuontalo

Tämä seuraavaksi kuvattu tapahtui kauan ennen sitä, kun minut valittiin epäoleellisten asioiden ministeriön johtajaksi, priimukseksi, ja kuten ruohonjuuritason työntekijät, joiden pääasiallisena tehtävänä on tutkia sitä, mistä kissoille syntyy epämiellyttävä kokemus vastakarvaan silittämiseen suhteen, minua mielellään nimittivät: epäoleellisen emeritukseksi. En pidä itse niinkään oleellisena sitä, että minut valittiin tähän tehtävään yksimielisesti ja asiaankuulumattomin juhlamenoin, mutta haluan silti ilmaista kiitollisuuteni kaikille niille, jotka näkivät tarkoitusperieni puhtauden, ja tunnistivat sen omistautumisen, jota tunsin tähän virkaan pyrkiessäni. Kaikki tämä muuttui ajankohtaiseksi vasta myöhäisemmässä elämässäni, ja tässä tekstissä, joka julkaistaisiin postuumisti, jos ymmärtäisin mikä on oleellista, käsittelen elämäni varsin varhaisia vaiheita, jolloin toiminnalleni omaleimaista oli kiihkeä viattomuus, jonka pyörteissä tulin tehneeksi kaikenlaista hölmöä, ja jopa sellais