Kuinka huulia käytetään?

Tämä seuraavaksi kuvattu tapahtui kauan ennen sitä, kun minut valittiin epäoleellisten asioiden ministeriön johtajaksi, priimukseksi, ja kuten ruohonjuuritason työntekijät, joiden pääasiallisena tehtävänä on tutkia sitä, mistä kissoille syntyy epämiellyttävä kokemus vastakarvaan silittämiseen suhteen, minua mielellään nimittivät: epäoleellisen emeritukseksi. En pidä itse niinkään oleellisena sitä, että minut valittiin tähän tehtävään yksimielisesti ja asiaankuulumattomin juhlamenoin, mutta haluan silti ilmaista kiitollisuuteni kaikille niille, jotka näkivät tarkoitusperieni puhtauden, ja tunnistivat sen omistautumisen, jota tunsin tähän virkaan pyrkiessäni.

Kaikki tämä muuttui ajankohtaiseksi vasta myöhäisemmässä elämässäni, ja tässä tekstissä, joka julkaistaisiin postuumisti, jos ymmärtäisin mikä on oleellista, käsittelen elämäni varsin varhaisia vaiheita, jolloin toiminnalleni omaleimaista oli kiihkeä viattomuus, jonka pyörteissä tulin tehneeksi kaikenlaista hölmöä, ja jopa sellaista, jota jälkeenpäin olen muistellut kainostellen ja häpeillen.

Joudumme näin ollen ohittamaan useita vuosia, joiden aikana tapahtui paljon, niin epäoleellisen ministeriön kehityksen kannalta, kun oman henkilöhistoriani tasolla. En kuitenkaan usko, että kaikkien näiden vaiheiden läpi käyminen hyödyttäisi lukijaa, ja tietysti osasta tapahtuneista olen jo tullut vannoneeksi erinäisiä vaitioloon liittyviä lupauksia. Siksi ohjaan ajatukseni nyt siihen aikaan, joka tuolloin oli nuoruutta, mutta jota nyt luonnehtisin lapsenomaiseksi välitilaksi, jossa erilaiset seksuaalisuutta ja suuruutta hipovat asiakokonaisuudet vasta kuin vaivihkaa kutittelivat tietoisuuteni ja olemiseni laitamilla.

Tuota aikaa tarkemmin kuvatakseni, sanottakoon, että en voi täysin tunnistaa kaikkia sen ajan piirteitä, nykyisessä olotilassani, mutta kirjaan ylös sen minkä siitä muistan ja mitä pidän muistamisen arvoisena.

-ll-

Olin sangen pelokas lapsi. Vaatteet roikkuivat päälläni kuin ne olisi naulakkoon ripustettu. Varreltani olin kapea kuin huonekasvi ja vaikka säännöllinen pallon perässä juokseminen teki minusta keskivertoa atleettisemman, olin silti ruipelo, joka keräsi jatkuvasti kanssaihmisten sääliviä katseita osakseen. ”Eikö tuota koltiaista ruokita kunnolla.. voi sentään.. voi aikoja, voi tapoja! Ostakaa pojalle leipää”

Katsoin itseäni harvoin peilistä, ja siksi hiukseni, tuolloin keskimittaiset, sojottivat lähes jokaiseen mahdolliseen suuntaan, muodostaen epämääräisiä hyppyreitä ja kurveja, jotka sanoivat itsensä irti symmetriasta ja vallitsevista sekä tuloillaan olevista muoti-ilmiöistä.

Kenkiä tulin vaihtaneeksi sangen usein, mutta ne olivat silti aina kulahtaneita, sillä silloisessa jalkapalloon liittyvässä huumassani potkin mitä tahansa, milloin tahansa ja niin paljon kuin vain mahdollista. Tällaisena pikkuvanhana, mitä kauneimmat syvän siniset silmät omaavana koltiaisena, olin mitä harmittomin tapaus; pyrin kiltteyteen, kirosanojen karttamiseen, ja tupakkatuotteisiin en suostunut koskemaan mistään hinnasta, sillä olisihan se seissyt esteenä uljaalle jalkapallotulevaisuudelleni.

Kun muut ikäiseni alkoivat olemaan cooleja; he järjestäytyivät maleksimaan ja notkumaan porukoihin, ja luomaan ”ei voisi vähempää kiinnostaa” katseita ympäristöönsä, minä sitä vastoin suhtauduin lapsuuden leikeistä ja mielikuvituksesta luopumiseen äärimmäisen vastahakoisesti. Todellisen vastarinnan muodostaminen osoittautui kuitenkin mahdottomaksi tehtäväksi, sillä kuten allegorisesti voisin asian ilmaista: itsekseen hipan leikkiminen on hauskaa, kunnes ei ole. Niinpä viimein majaleikit saivat jäädä, puumiekat mädätä osaksi maata, ja minä urheilijan ominaisuuteni nojaten rupesin luomaan kikatteleviin tyttöihin mitä uteliaimpia katseita, joiden röyhkeys yllätti pian minut itsenikin.

Yläasteella tutustuin sitten itseäni muutamaa vuotta vanhempaan tyttöön, jonka kypsyys suhteessa oman ikäisiini tyttöihin oli silmiinpistävän kiihottavaa, niin että pian lähes askeettisen säännölliset jalkapalloharjoitteluni saivat jäädä, ja löysin itseni kirjoittelemasta rimsuittain runoja ja helliä sanoja tälle täyttymyksen ja ihanuuden synonyymille, jonka läheisyys ja nauru saivat pulssini paukkumaan ennennäkemättömällä tavalla. Yömyöhät sommittelin sanoja toistensa perään, silloisen vanhanaikaisen nokialaisen puhelimeni kalpeassa valossa ja yritin kaikin mahdollisin keinoin saada kirjattua tunteeni ylös ja vakuuttaa minua kohdanneelle ihanuudelle, että hän oli minun ainoani, elämäni valo ja todellinen tarkoitus, että yhteiselämämme oli tähtiin kirjoitettu, ja että hän oli niin unissani kuin sydämessäni tavalla, joka oli ihmeellisempää kuin säkenöivät kalaparvet valtamerien syövereissä.

Ihastukseni suhtautui sanoihin myötämielisesti, mikä ei olisi voinut ilahduttaa minua enempää, mutta pian sain huomata, että sanoillani oli myös arvaamattomia seurauksia, joita en ollut osannut aavistaa tunteitani hänelle kiihkeästi ilmaistessani. Ihastukseni rupesi puhumaan seksistä, hän rupesi puhumaan, kuinka ihanaa olisi saada minut sisälleen ja kuinka kaunis asia tuo kahden ihmisen yhdistyminen voikaan olla, kun rakkaus vihdoin ja viimein saavuttaa lakipisteensä ja yhteinen läheisyys maksiminsa. Hyvät lukijat voitte kuvitella hämmennykseni tällaisten puheiden edessä. Olinhan vasta siirtynyt viattomista majaleikeistä ikuisen rakkauden, nuoren lemmen ja kiintymyksen maailmaan, jossa kaikilla asioilla oli mitä ylväin ja selkein tarkoituksensa, ja nämä puheet kahden ihmisen yhdistymisestä sotivat vulgaarilla tavalla tuota maalailemani kuvaa vastaan. Olin toki ajattelut, että kuulumme yhteen, mutta ei sitä nyt kirjaimellisesti pidä ottaa!

Mutta kuten rakkaudessa usein, asiat etenevät painollaan, piirittämiset, salaiset toisen läheisyyttä kosiskelevat leikit etenevät aina vain pidemmälle, ja tuo kehityskulku tuntuu jollain tapaa väistämättömältä ja sopivalta, jopa lumoavalta. Alkuun halailimme toisiamme pitkiä aikoja, seisten kuin rakkauden patsaat tyhjillä jalkapallokentillä ja milloin missäkin, toisiimme kietoutuneina, tuoksumme sekoittuneina, ja huumaantuneina yhdessäolon ja kohtaamisen ihmeestä. Samoihin aikoihin huomasin, miten runojeni ja rakkautumme vaikutukset näkyivät ihastukseni silmissä, miten niihin ilmestyi miltei kuumeinen himokas pilke, sellainen, joka halusi riistää vaatteet yltäni, ja heittäytyä petipuuhiin, ja myönnän auliisti, että tunsin oloni varsin kiusaantuneeksi tuon kuumeisen katseen edessä, joka oli niin vaativa, niin selkeästi tahtonsa ja tunteensa ilmaiseva. Nautin toki läheisyydestämme, halailuista ja hyväilystä, mutta en ollut koskaan edes suudellut ketään! Kahden ihmisen yhdistyminen ilman suudelmaa tuntui kerta kaikkiaan väärältä ja sopimattomalta, enkä voinut suvaita sellaista ajatusta edes mielessäni. Mutta vaikka tunteideni ilmaisu oli minulle luontevaa, oli kehoni tahdontilojen ilmi tuominen mitä haasteellisin tehtävä, enkä osannut pukea sanoiksi sitä ajatusta, jonka olisin mielitylleni halunnut ilmaista.

Mieleeni on jäänyt, kuinka tämä tuskastuttava dilemma eskaloitui aina siihen pisteeseen asti, että makailimme toisiamme halaillen ihastukseni huoneessa ja katselimme toisiamme. Minä ihmettelin housuissani tapahtuvaa jäykistymistä, mutta en millään tiennyt, kuinka naista tulisi koskettaa, ja miten hänen kanssaan petipuuhissa tai yleensäkään sitä ennen tulisi menetellä. Tämä surkuteltava osaamattomuuteni sai sitten varsin yllättävän twistin, sillä koska en tiennyt muusta, aloin paremman puutteessa kutittamaan ihastustani hillittömästi, muutakaan en keksinyt. Ja kuten kuvitella saattaa ihastukseni nauraa räkätti ja hekotti, potki ja huohotti aivan huumaantuneena ja minä sain tästä ponttaa ja rohkaisua sille ajatukselle, että tällä tavalla kaksi ihmistä sängyssä toisiaan rakastaa. Niinpä kutittelin menemään, ja välillä ihastukseni kielsi minua, aneli, pyysi lopettamaan, mutta heti kun noudatin hänen neuvoaan, löysivät hänen himokkaat vaativat silmänsä taas omani, ja niin en voinut taas vastustaa itseäni, vaan kutitin häntä niin, että koko talo kaikui sellaisesta naurunremakasta, että hyvät lukijat, naapurit todella kuulivat siitä. Häpeäkseni sain myöhemmin todeta, että vallaton iloittelumme oli kantautunut myös ihastukseni vanhempien korviin, ja he pyysivätkin minulta myhäillen ja virnistellen, mutta äärimmäisen kohteliaasti hillitsemään heidän tyttärensä kutittelua. Hyvänä poikana suhtauduin myötämielisesti tähän heidän vaatimukseensa, mutta kun jälleen kerran sulkeuduimme ihastukseni kanssa kahdestaan hänen huoneeseensa, en vain osannut hillitä itseni ja pian koko talo taas raikui hirveästä räkätyksestä ja kikatuksesta.

Tällä tavoin rohkeuteni suhteessa tuohon kauniiseen olentoon alkoi kasvaa, ja tunsin tyytyväisyyttä ajatellessani niitä edistysaskeleita, joita olin ottanut rakkauden harjoittamisen saralla. Silti yhä mieleni perukoilla vaani peloittava ajatus siitä, että vieläkään emme olleet suudelleet. Tämä ajatus rupesi vainoamaan minua, sillä ihastukseni silmissä alkoi aiemman vaativuuden ja halun lisäksi siintämään hienoista kärsimättömyyttä, ja pystyin aistimaan kaikesta yhteisestä ilostamme huolimatta, että hän ei ollut täysin tyytyväinen minuun. Silti ensimmäistä suudelmaa ajatellessani, valtasi mieleni kauhu, sillä en ollut suudellut koskaan ketään muuta kuin rakasta äitimuoriani ja häntäkin useammin poskelle kuin suoraan suulle. Vaikka olin oppinut nyt yhtä sun toista rakkauden harjoittamisesta ja siitä, kuinka toisistaan pitävät ihmiset ovat yhdessä toistensa kanssa, niin silti juuri tämä suudelma asia tuntui jollain tavalla ehdottoman ratkaisevalta, jopa siinä määrin, että pelkäsin siinä epäonnistumisen johtavan turmioon ja kaiken kauniin hajoamiseen, niin että jäisin täysin yksin häpeilemään kokemattomuuttani ja sitä, että olin suutelijana pahaisen kalan tasolla.

Aikaa kului ja totuuden hetki koitti sitten kerran, kun olimme hyvästelemässä toisiamme eteisessä. Seisoin paikoillani neuvottomana ja tuskastuneena siitä, että rohkeuteni oli tyystin kateissa, niin että pystyin melkein tuntemaan polvieni tutinan sydänalassani. Kaikeksi onneksi ihastukseni otti tuolloin ensimmäisen askeleen, lähestyi minua varoen ja työntyi sitten kasvoineen vasten omia kasvojani. Olin tästä kaikesta niin kovin hermostuksissani, että vastasin suudelmaan vähän samalla tavalla kuin vauva avaa suutaan, kun isä leikkii ruokalusikan kanssa lentokonetta, joka sisältöineen päätyy sitten suuhun maiskutettavaksi. Vaikka suudelma oli varmasti karvas pettymys ihastukselleni, tunsin silti niin suurta voitonriemua siitä, että olin vihdoin suoriutunut tuosta tärkeästä rakkauden koetinkivestä, että kotiin päin kävellessäni tuulettelin suukkoa kuin parhainta vapaapotkua maaliani aikoinaan. Kaikeksi onneksi suudelmani surkeus ei häirinnyt ihastustani tai poistanut hänen kiintymystään minuun, mutta hiukan kulmat kurtussa seuraavan kerran nähdessämme hän sanoi, että tarvitsen todella paljon harjoittelua. Ja hyvät lukijat siitä alkoivat harjoittelut, joiden askeettista luonnetta voi hyvinkin verrata jalkapalloharrastukseen tai mihin tahansa kilpailulliseen toimintaan, jossa teknisen osaamisen kehittäminen on keskiössä tavalla, joka vaatii sitoutumista, innovatiivisuutta ja raakaa epäonnistumisten sietämistä. Rohkeuteni ja itsevarmuuteni kasvoivat harjoittelujen edetessä, ja opettajani äärimmäisen kärsivällisyyden edessä, niin että pian olin jo unohtanut kömpelöt ensiaskeleet, joita suutelemisen vaativassa lajissa olin ottanut, ja pidin itseäni jo polleasti keskivertoa parempana, hurmaavan sensueelina suutelijana, jonka loputtomien suutelemistekniikkojen osaamistaidolle veti vertoja vain hänen verrattoman hyvät kutittajan lahjansa.

Surullista kyllä, tällä tarinalla ei ollut onnellista loppua. Mistä lie pikkumaisesta teiniajan oikusta auvoinen yhdessäolomme päättyi eroon ja murheeseen, enkä vieläkään voi täysin käsittää kaikkia niitä syitä, jotka meidät tähän onnettomaan tilanteeseen johtivat. Niin tai näin, palasin rakkauden harjoittamisesta potkimaan palloa sydän ja mieli järkkyneenä. Sensitiiviset joukkuetoverini ehkä käsittivät asianlaidan, sillä harjoitteluissa, joihin ennen olin suhtautunut intohimoisesti, olin nyt poissaoleva ja haikein mielin. Harjoittelun jälkeen olin jo kuitenkin paremmalla tuulella kaiken säntäilyn ja kamppailujen jäljiltä, ja nappulakenkiä pois vaihtaessamme eräs joukkuetoverini, jolla oli yleisesti hyväksytty maine kaunokaisten naurattajana, totesi tilanteeseeni viitaten, että hän ainakin kävi edelleen painamassa exäänsä perseeseen aina silloin tällöin.

Jälleen tunsin itseni hämmentyneeksi, ja löysin itseni ajattelemasta, että rakkaudessa täytyy olla vielä todella paljon sellaista, jota en ymmärrä, kerran kaksi ihmistä voivat rakastaa toisiaan tuollaisella tavalla, joka itselleni kuulostaa täysin käsittämättömältä. Silti pohdin viattomuudessani, että ehkä oli sittenkin mahdollista, että kokenut naistennaurattaja oli itse erehtynyt, ja sangen hupaisasti ymmärtänyt väärin, että ihmiset rakastavat toisiaan peräreiän välityksellä. Pohdin jopa olisiko tarpeen oikaista ja sivistää hyvää joukkuetoveriani siitä, että rakkaudessa oli enemmän kyse kohtuuttoman äänekkäästä nauramisesta, hihittelystä ja hohottamisesta, mutta tulin viimein siihen lopputulokseen, että asia valkenisi varmaan hänelle itsestään ajan kanssa.

Näin ollen hyvät lukijat, opin varhaisina vuosinani monia asioita rakkaudesta, ja tämä kaikki tuntuu ehkä vähäpätöiseltä ja jopa huvittavalta näitä asioita nyt lukiessasi, mutta voin vakuuttaa, koko ministeriön minulle suoma toimivalta takanani, että tämä oli hyvin tärkeää ja merkityksellistä silloin aikanaan, ellen jopa luonnehtisi asiaa niin, että se oli äärimmäisen ratkaisevaa. Kaiken tuolloin ja myöhemmin oppimani perusteella voin todeta, että rakkaus on mitä vaikein laji, eikä koskaan voi olla täysin varma siitä, että tietäisi sen vuosituhansia jatkuneista taidoista kaiken oleellisen.

-ll-

Epäoleellisten asioiden ministeriö tilasi minulta tämän lausunnon, jotta pysyisi perässä tekemistäni ja vakuuttuakseen siitä, että olen yhä omistautunut yhteiselle asiallemme. (luuletteko etten näe toimintanne läpi.. mokomat paskiaiset). Uskoisin tämän asiakirjan todistavan vankkumattomasti, että en ole unohtanut yleviä periaatteitamme ja tunnen niskassani selkeästi ne vastuut ja odotukset, jotka ministeriömme hallitus minuun kohdistaa. Haluaisin mitä kohteliaimmin muistuttaa hallitusta vastaavasti siitä, että pidän heidän toimintaansa järjestäen tekopyhänä, ja niin kauan kuin toimin epäoleellisen emerituksena, on heidän turha odotella minulta minkäänlaisia myönnytyksiä.

Noniin, tässä kaikki tältä erää.  

 

*Arkistoitu epäoleellisten asioiden pöytäkirja

Aihe: suuteleminen

Arkistointi ajankohta: 6.2.2022

Ministeriön huomautus: lähde epäluotettava