Jani - Miksi sinä noin kuljet ohitseni mitään sanomatta? Topias - Ystävä hyvä, niin kovin usein unohdan olemassaolonne, turvanne ja tukenne. Niin usein kahlaan yksin tässä lietteessä, kohdistaen katseeni vain eteen, ystävieni piirteitä enää hahmottamatta. Harvat silloin minuun saavat kosketusta, sillä voitaisiin sanoa, että muualla olen silloin, kun en kenellekkään puhu. Jossain tavoittamattomissa, vaikka silmiesi edessä olisinkin. Jani - Murheellisia sanoja sinulta, onko jokin huoli tehnyt sinusta tuollaisen? Oletko kenties menettänyt jotain vai onko sinulla kaipuuta rakkauteen? Kuulin jostain, että olet eronnut. Topias - Rakkauteen minulla on aina kaipuuta, sen pieniä nautintoja täynnä olevaan maailmaan, sen lohtuun ja toivoon. Tunnen olevani kokonainen rakastaessani ja siksi näin yksin kuljen, murheellisena, sillä tuntuu, että puolet minusta on jossain aivan muualla kuin täällä. Menettänytkin olen. Elämäniloisuuttani minä tänään menetin, kun taas kuulin jonkun kuolleen ju

Oletko ikinä hävittänyt sateenvarjoa? Onko se jäänyt bussiin tai penkille jonnekin, mihin olet saattanut palata, mutta jossa ei ole ollut enää mitään palattuasi. Minne nuo kaikki varjot päätyvät? Minä ajattelin ennen, että ne joutuvat roskikseen. Nuoret heittelevät niitä tai sytyttävät tuleen. Tai sitten ne vain unohtuvat johonkin maahan, mistä joku katujen siisteydestä vastuussa oleva ihminen ne jossain vaiheessa kerää. Ajattelin myös niiden joutuvan löytötavaroihin. Koreihin, josta joku joka omansa on kadottanut, voisi sen löytää, vaikka harva lähtee hakemaan varta vasten sateenvarjoaan löytötavara toimistolta. Mutta se osa on totta, että varjot päätyvät ensin jonnekin löytötavaroihin, mutta kuka ne sieltä noutaa? Oletko koskaan miettinyt? Minulle asia selvisi hyvän ystäväni Terho Munkkisen kautta. Terho on omaperäinen mies, se on sanomattakin selvää. Hän innostuu helposti ja nauraa paljon. Joskus hän saattaa jäädä kuitenkin tuijottamaan tyhjää kohtaa, jonkun hänelle puhuessakin, n

Miksi on ihmisyys lävistetty niin monesta kohtaa, että se mitä me kutsumme pahuudeksi pääsee loistamaan revittyjen kankaiden ja nälkäisten lasten silmistä. Miksi se saa muodon ja ohjaa meitä valitsemaan jotakin, mikä aiheuttaa äidille kyyneleitä ja lapselle liian aikaista vastuuta. Emme me ole enempää tai vähempää kuin mitä ennen, mutta asiat jotka hyväksymme olan kohautukselle huutavat unissani ja saavat minut syylliseksi. Ei jokaisen tarvitse kuolla ristillä koko maailman syntien puolesta, mutta voisimme osoittaa teoillamme ja sanoillamme, että välitämme. Emme voi hylätä tätä maailmaa tilaan, jossa se on menossa kohti tuhoaan. On kuin kävelisi tuhkassa ja taivas on punainen verestä, jota ei olla raaskittu tyrehdyttää, koska siteet ovat olleet kalliimpia kun ihmisarvo. On kuin varikset huutaisivat nälkäisinä ja me tieten tahtoen ruokimme niitä, sillä mitä jätämme selkämme taakse. Ei suuria tai pieniä, ei tärkeitä tai merkityksettömiä. Vain ihmisiä. Kyllä sen sitten ymmärtää kun omalle

Pitkin hiekkarantaa käsi kädessä. Pienet iltaiset laineet melkein jalkoja hipoen. Kultainen aurinko, joka on hiekankin lämmittänyt. Jyvä jyvältä. Ei kenenkään sielu täällä palelisi. Linnut taivaalla. Jossain kauempana terassi, jolta kuuluu musiikkia ja naurua. Kangasmaisessa repussa kuohuvaa ja kaksi lasia. Pieni tuulenvire tuoksuu mereltä. Työnnän  veteen soutuveneen, vaalean  kuin joutsen. Tumman veden päälle. Kastat paljaat jalkasi veteen, mekko äänettömästi lepattaen. Kahlaat veteen ja nouset sitten veneeseen kevyesti. Työnnän vaaleaa soutuvenettä pidemmälle. Niin kauas, että vettä on  polveen asti. Sitten hyppään itse kyytiin. Vene notkahtaa ja lähtee kellumaan sivuttain eteenpäin. Hymyilet ja kiipeän istumaan penkille. Puiset airot sukeltavat veteen, löytäen pikkuhiljaa rytmin. Livumme läpi illan, joka alkaa vaihtua yöksi. Huomaan, että palelet ja lasken airot, riisun takkini ja ojennan sen sinulle. Kiedot sen ympärillesi. Osoitat silmät kirkkaina sinne missä ensimmäinen täht

On aamu Ilma on viileä ja rauhallinen Asfaltti laikukkaan märkä tiivistyneestä kosteudesta. Mielikuva maailmasta tällä hetkellä on, että koskaan ei ole mitään pahaa tapahtunut eikä koskaan mitään pahaa tule tapahtumaankaan. Ainoat jotka hakkaavat toisiaan, ovat pitkä liepeiset vaatteet kesäisellä torilla, tuulen ja äkkinäisten käännösten takia. Kaupungista minä ajaudun rämisevän vanhan polkupyörän kyytiin. Sen polkimet antavat siivet vauhdille. Kun jarrutan pikkukivet pomppivat. Täällä taas. Ei kovinkaan kaukana järvistä, sen haistan tuulesta. Vanha puinen kauppa-asema, sen terassi ja punaiset seinät. Portaat, joilla olen usein istuskellut. Katsellut yli peltojen. Erottanut auringon pilkahduksen läpi oksien, pilvien keskellä. Portaat ovat puiset, mutta kuivat. Niille voi istua tänäänkin. Vieressä tie, jolta harvoin autoja kulkee Jos ollenkaan Asfaltti vanhaa ja väsynyttä Mutta se johdatti minut perille, se on tärkeintä Vaikka mitään en etsinyt, tänne minä päädyin Sinn