Menneisyys taittaa sivun, sulkee kirjan ja huokaisee. Se seissyt on tien laidassa, kun takapenkiltä autonikkunan läpi tuijotit.  Se tuntenut on samat tuulet. Saattanut sinut kouluun ensimmäisenä päivänä. Muistaa jokaisen lahjasi. Kaikkien onnittelukorttiesi sisällön. Nähnyt hetkesi heikoimmat. Kyyneleet ja naurut joissa mieltä ei ole ollut. Suuret voitotkin se on tallentanut ja kaikkea sisällään pitää. Tie alla taas ei välitä mitä tunnen. Tulvat vievät jonkun menneisyyden mukanaan. Hattu hetken kelluu pinnalla, kunnes ajatutuu pyörteeseen. Turha sitä on tavoitella. Kastaneet ovat minut sateet tyystin. Polttaneet ovat  vieraan maan aurinko ja kodin hella. Huumannut on vauhti ja sen tuoma voiman tunne. Herkistänyt on hiljaisuus haudan äärellä. Vetänyt mukanaan alas painovoima. Turhaa ollut yrittää käyttää kaikkia voimiaan otteen säilyttämiseen. On tasapainoiltu aidoilla. Sukellettu syvälle pinnan alle. Otettu kourallinen hienoa hiekkaa ja päästetty se leijuman takaisin pohjaan. Kos

- Missä hän on? Vanha talonmies katsoo minua turhautuneena. Hänen lierihattunsa varjostaa silmiä auringonpaisteelta. Saappaat peittävät säärtä ja verkkarit hänen jalassaan ovat likaiset. - Niin no. Täällä on kokonainen maailma. Hän voi olla missä vain täällä. Tai sitten ei. - Voisitko olla jaarittelematta ja vastata minulle! Minulla on kiire. Minulla on hänelle todella hyviä uutisia mukanani. Talonmies maiskauttaa suutaan ja katsoo minua mietteliäästi. - Taisin nähdä hänen menevän puutarhaan. Vastauksen saatuani kiidän jo eteenpäin. Päivä on lämmin. Juoksen mutaista pellon reunaa, vierellä kapea joki. Kenkäni lätisevät pehmeän alustan alla. Hengästyn nopeasti, mutta en pysähdy. Linnut laulavat, kun pujottelen seuraavaksi tiheän koivikon läpi ja hypin mättäältä toiselle. Vihdoin saavun pienelle hiekkatielle. Lähden juosten seuraamaan sitä. Kohta molemmilla puolillani on kuusia. Heitän kuuman takkini tien reunaan ja jatkan matkaani. Lopulta saavun portille. Se on raollaan nii

Muutaman viikon ollut horroksessa Unelmien jälkeen unet lyhyitä valot kellertäviä taukotilat avarat Istutaan jalat vierekkäin odotetaan kahvin valmistumista käytävät pitkät tauot lyhyet ulkona auringon onnen maa sitä kaipaa Ja sit tulee viikonloppu Maailmas on taas voimaa kupit kallellaan välkkyvät ruudut riemastuneet hymyt sateenvarjon alla kahvilan ettimistä vaatteet märät illalla elokuviin vatsasta nousee nauruu sunnuntaina uuteen aamuun lentokenttä on ihmisiä täynnä yksi vierellä merkitsee kuljetaan taas käsikkäin jokapuolella numeroita portteja, paikkoja, puomeja kaikki jollain pitää erottaa ja silmistä sen löytää tunteen vahvimman kun katsoo tarpeeksi syvälle olo tyhjä kotiin kulkiessa rautiovaunussa lapsi nukahteneena isänsä syliin isän lämmin syli ja hellä katse nostaa lapsen rattaisiin, unet onnelliset jatkuvat pää kallellaan rattaiden alaosassa vesipullo ja kirsikoita pois jäädään, mut viikkoi tulos viel

Tällaisia talvia sattuu ajatella. Sattuu ajatella, vaikka olisi sisällä, villasukat jalassa istumassa vanhassa tuolissa teemuki kädessä. Vielä enemmän sattuu kun joutuu kävelemään ulkona pimeässä. Hanki narskuen. Pakkanen keuhkoja viiltäen. Huivi tiukasti kaulan ympärillä. Pipo syvällä päässä, posket punoittaen. Kylmyys ikään kuin puristaa. Olet sen pihdeissä siihen asti kunnes pääset kotiin. Tänä iltana taivaalla oli tähtiä. Luminen tuuli puhaltaa autioilla kaduilla. Katulamput palavat. Siellä täällä on puista pudonneita oksia. Pakkasen tappamia. Kerrostalot reunustavat katua, jota kävelen. Ne tekevät reitistäni selvän ja suoran. Lehdettömät puut ovat pysähtyneitä viisareita. Rikki menneitä ruohonleikkureita. Niillä ei ole tarkoitusta. Ne vain ovat. Vähiten sellaisesta paikasta odottaisi löytävän ihmisen. Vielä vähemmän odottaisit että se ihminen nojaa kertostaloon täristen, kietoutuneena itsensä ympärille. Omituisinta on kuitenkin se että tuolla naisella ei ole yhtään vaatteita p

Sata julkaistua tekstiä. Wou, kai se on ihan kunnioitettava luku, ainakin näin omalla mittapuullani. Luovuus, joka silloin tällöin mitä ihmeellisimmissä muodoissa blogissani esiintyy, ei tunne työmoraalia tai säntillisyyttä. Se, että olen melko säännöllisesti onnistunut kirjoittamaan tänne erilaisista asioista, ihmisistä, tunteista ja ilmiöistä näinkin tiukan kaavan mukaan, on ihmeellistä. Sitä miten hyviä tekstini sitten ovat, on vaikea itse määritellä. Olen useasti ajatellut, etten enää kirjoita blogia sanaakaan, mutta aina olen löytänyt jostain sen pienen pomppivan kipinän, joka ensin kuitenkin lentää vakaasti vaikuttavana tähdenlentona, kunnes sitten hurahtaa tulikärpäsenä läpi hämärtyvän kesäillan, löytää tuoksuvan kukan ja laskeutuu sille niin että kauniit terälehdet hiukan nuokahtavat. Blogini ei noudata myöskään mitään kaavaa, olen pyrkinyt kirjoittaessani aina monipuolisuuteen, tarkoitti se sitten miten kummallisia asioita tahansa. Itsensä toistaminen on minusta mielikuvitukse

Levitä voiteet, aurinkolasit nenälle, kun se valopallo tuolla taivaalla tanssii Askeleet kevyitä, upeita vaatetuksii, vaa nii et riittää Ei oo enää luovuutta kahlittu johonkin rakennukseen Ei olla kiinni pulpetissa, ei astella ruokalaan Ei kuunnella opettajaa, ei mietitä mitä tulee mitä menee Vaan eletää Niin juovuttavaa Hetket, jotka on ollut turhautumista unohtuvat auringonlaskuihin Kahlauksiin hiekkapohjaisella rannalla Lämpöön iholla Musiikkiin, nauruun ja iloon Ideoita on ,ja mikään niistä ei oo huono Vapaa maa, opiskelija vapaalla Jos haaveita on taivuteltu vihkoihin koulussa, niin nyt niitä eletään Keskellä unelmaa, oottelen seuraavaa suudelmaa Bussit täynnä, hiekkarannalla juoksukisaa, ei tääl häviäjii oo Ja jos joku mietityttää ni se haipuu niiku, musan kaiku yökerhoista Ja ristiin rastiin, kaikkialla ollaan, minnekkään ei pidä mennä Hyvä olla täällä Potkii vettä, miettii et paljo on tultu Ei oo haastavaa juoda kahvia auringossa, Nää s