Aamutähti

Hän syntyi öisten koivujen tuudittavasta kahinasta. Nuo rasahdukset, jotka saavat suurimman osan meistä juoksemaan hengästyneenä karkuun, hän tuntee paremmin kuin päivän. Hänelle nuo rasahdukset ovat tuttavia hiljaisuudessa, niin kuin sinullakin on ympärilläsi ihmisiä, joiden kaikki ajatukset ja motiivit luulet tuntevasi, kuin omasi. Mutta toisin on. Tunnet heistä vain valoisan osuuden. Sen, joka alkaa herkästä auringon noususta, linnut laulavat ja pyrähtelevät ympäriinsä, kukat avautuvat ja niiden terälehdillä olevat kastepisarat tippuvat hidastettuna vanana maahan. Päät nousevat tyynyistä, verhot avataan, kahvi laitetaan tulemaan. Mennään jonnekin missä sinua kaivataan, ollaan siellä, hymyillään, jutellaan ja keskustellaan jostain melkein ajankohtaisesta, ja sinänsä merkityksettömästä joskus hyvin kiihkeäänkin sävyyn, ja osoitetaan samalla oman itsemme moitteettomuus monissa erilaisissa sosiaalisissa tilanteissa. Tai sitten ei, mutta päivällä epäonnistumisia ei niinkään murehdita, vaan jatketaan eteenpäin muka nauraen itsellemme. Lopulta palaamme kotiin, vietämme rauhallista vapaa-aikaamme harrastusten tai ystävien kanssa, tunnetaan iloa siitä, että saadaan tehdä siitä mistä tykätään.
   Mutta ilta saapuu aina ja katulamput syttyvät yksitellen, ulkona olijat vähenevät, ja vihdoin valoisa osuus alkaa olla lopuillaan. Jäljelle jää vain auringonlasku, värien loisto taivaalla ja levollinen harmonia sydämessä. Käki kukkuu jossakin. Sillä hetkellä suurin osa meistä sulkee silmänsä väistäen pimeyttä. Muistellen kaunista taittuvaa ja vapaata valon maailmaa.
Monet eivät ehkä tule ajatelleeksi yön lapsia, heitä jotka näkevät kauneuden eri tavalla kun päivällä hymyilijät. Heitä, joille ahdistus on osa elämää niin konkreettisella ja syvällä tasolla, että vaikea sitä on ymmärtää kadulla kävellessä. Sama kun heittäisit leipää rannassa tietämättä, että kivi jonka heität vajoaa veden alle satoja metrejä, vetäen pientä kuplavanaa perässään. Satoja ja taas satoja metrejä ennen kuin vihdoin, veden ollessa jo kirkuvan kylmää, koskettaa pohjaa ja jää sinne vangiksi.
  Joukossamme on monia yön lapsia - vaikka emme aina heitä osaa huomata - mutta kerron teille eräästä, jonka tunnen. Tytöstä, ystävästäni, joka minulle on vastikään kuiskaten kertonut yöstä, sen salaisuuksista ja hirveydestä.






Kun tapasin yön lapsen ensimmäisen kerran, hän halusi olla yksin. Hänen olemuksestaan paistoi myrsky. Hänen silmänsä syyttivät minua, ja tunsin oloni levottomaksi, sillä en tiennyt mihin olin hänen silmissään syyllinen. Hän käveli parkkipaikan poikki nopein askelin, punaiset hiukset pomppien, ja melkein tottelin mielestäni kohonnutta ajatusta, joka käski huutamaan hänen peräänsä. Niin levottomaksi minä itseni tunsin, vaikka tuota tyttöä en silloin tuntenut. Mutta en huutanut häneen peräänsä. Jäin vain katselemaan kuinka hän loittoni, ja vaikka hän ei enää katsahtanutkaan minuun, muistin hänen silmiensä syytöksen, ja tunsin jotain mitä en osannut määritellä. Myöhemmin sain kuulla hänen nimensä tahattomassa sivulauseessa. Se oli Sara.



Sen jälkeen mietin Saraa useastikin, ja mielessäni jopa pelkäsin. Hänessä oli jotain minulle täysin tuntematonta, öinen huurteinen kosketus, joka sai ihoni värähtämään. Mutta sisimmissäni halusin tutusta häneen. Halusin ymmärtää häntä, halusin lähettää loistavia värikkäitä ilotulitteita hänen yöhönsä, ja piristää hänen mieltään. Mutta koskaan en uskaltanut itse mennä puhumaan Saralle. En, vaikka tuo ajatus painoi mieltäni aina kun häneen katsoin.



Lopulta tutustuimme toisiimme jonkun yhteisen kaverin kautta. Peitin pelkoni hymyllä ja huumorilla. Rupesin kutsumaan Saraa aurinkoiseksi, vaikka hän ei siitä yhtään pitänytkään. Sain huomata, että hän ei jaarittelut turhia. Sara suhtautui minuun yhä kyynisesti, mutta hänen syyttävät silmänsä olivat nyt muuttuneet niin, että näin niissä enemmänkin vain katkeruutta. Usein juttelin Saralle niitä näitä, ja nauroin kovaan ääneen, ja hän vain hymyili vinosti tai hymähti. Silti opin pitämään Sarasta, ja hän kai minusta, sillä meistä tuli ystävät. Keskustelimme paljon kirjallisuudesta ja taiteesta, erilaisista ajatuksista. Saimme huomata, että molemmat olimme kiinnostuneita ihmisestä. Ja ihmisyydestä. Hän vain katseli ihmistä yöstä, minä tarkastelin aina vain kirkasta päivää. Jossain mielessä tuntui välillä, että olimme toistemme vastakohdat, mutta silti meitä yhdisti jokin mistä en kunnolla saanut selvää.



Myönnän, että Saran kyynisyys sai minut ajattelemaan aluksi, että hän oli todella kylmä ihminen, torjuva ja iloton. Mutta olin sokea ja pinnallinen, kun ajattelin niin. Sain huomata sen myöhemmin moneen otteeseen. Kerran Sara piirsi kukan vihkooni. Värikkään ja kauniin. Tajusin hänen olevan todella lahjakas piirtämään. Sara ei ollut koskaan tyytyväinen työhönsä, tunsin siinä kai jonkinlaista yhteenkuuluvaisuutta hänen kanssaan. Minä nimittäin kirjoitin paljon, varsinkin runoja, mutta vaikka kuka sanoi mitä, olin aina sitä mieltä, että pystyisin parempaan.



Sara ei koskaan puhunut itsestään, tai korostanut omia tekemisiään. Kerran ollessani poissa eräältä tunnilta, olin siinä uskossa, että tunnilla tehty pitkä kysely oli jäänyt minulta tekemättä, ja joutuisin tekemään jotain korvaavia tehtäviä sen johdosta. Kuitenkin tullessani seuraavalle tunnille, sain kuulla yhteiseltä kaveriltamme, että Sara oli tehnyt oman kyselynsä lisäksi myös minun kyselyni alusta loppuun. Mutta Sara ei maininnut siitä minulle sanallakaan silloin, eikä milloinkaan sen jälkeen. Kiitin häntä, mutta muistaakseni hän vilkaisi vain minuun ja jatkoi sitten jonkun kirjan lukemista. Tuon kauniin epäitsekkään eleen jälkeen rupesin arvostamaan häntä aivan eri tavalla. Voitaisiin sanoa, että aloin kunnioittamaan ihmistä, joka ei halunnut edes huomioitavan hänen tekemäänsä hyvää työtä vuokseni.



Ilahduin sen jälkeen aina kun näin Saran käytävällä, ja rupesin viettämään hänen kanssaan koulussa enemmän aikaa. Oli niitä päiviä, kun Sara ei tuntunut juuri huomioivan sitä, että seisoin hänen vierellä tupakkapaikalla. Mutta ymmärsin Saraa, ja niitä huonoja päiviä. Ja tiesin sydämessäni, että Sara arvosti minun paikalla oloani. Noina huonoina päivinä Sara ei puhunut kenellekään, ja jos hän jotain sanoikin, oli se äkäistä ja impulssiivista. Huonot päivät kuitenkin menivät ohitse, ja hyvinä päivinä Sara teki lisää epäitsekkäitä tekoja ystäviensä puolesta. Muistan myös kuinka kipeänä ollessani hän toi minulle tunnilla annetut monisteet. Sara vain tökkäsi ne käteeni ja lähti. Mutta kun avasin kotini sisällä monistenipun, oli jokaiseen monisteeseen kirjoitettu vihreällä tussilla nimeni, ja sydän nimen perään. Niinä hetkinä rakastin ystävääni, ja koin alkaneeni vihdoin ymmärtää häntä. Mutta ei. Vieläkin silmäni olivat sokaistuneet päivän valosta.



Oli muutamia asioita joita ihmettelin Sarassa. Asioita jotka jollain tapaa pistivät silmään tai saivat minut pohtimaan niiden alkuperiä. Esimerkiksi ruokalassa Saraa saattoi ruveta ahdistamaan ihmisten paljous, ja sen pystyi näkemään hänen silmistäänkin. Joskus hän myös sanoi ahdistuksestaan hiljaa ääneen. Sara oli myös eräässä toisessa mielessä samankaltainen, kuin minä: mitä ilmeisimmin hän halusi viettää paljon aikaa omissa oloissaan. Mutta uskoin, että siinä missä minä rupesin helposti tuntemaan yksinäisyyttä, niin varmasti hänkin. Vaikka ystävystyimme, ei Sara kuitenkaan koskaan laittanut minulle viestiä, enkä minä hänelle. Mutta jossain määrin se tuntui ominaiselta piirteeltä ihmissuhteellemme, enkä juurikaan osannut huolehtia sitä.



Tuli erinäisiä juhlia joissa me molemmat olimme. Eräskin ilta oli todella huumaava: alkoholia nautittiin ja kaikki pitivät hauskaa. Mutta Sara istui yksin pöydässä, ja näytti synkältä. Menin puhumaan hänelle, mutta hän ei halunnut keskustella kanssani. Sanoi vain, että hän ei ollut nyt oikeanlaisella tuulella. Meni jonkin aikaa, ja sitten Sara vain poistui juhlapaikalta yllättäen. Silloin huolestuin, mutta annoin hänen mennä menojaan. Sara katosi yöhön, ja toivoin, että hänellä olisi parempi olla siellä minne menikin.



Eräällä tunnilla puhuttiin jostain ihmisestä, josta en ollut edes kuullut, ja Sara sanoi kunnioittavansa häntä todella paljon, koska hän tunsi pimeän paremmin kuin kukaan muu, ja että hän oli oppinut hallitsemaan sitä. Tuumin mitä Sara tarkoitti sillä, ja ymmärsin myöhemmin asiaa mietittyäni, että Sara oli ollut, ja oli vakavasti masentunut. Sama pelko, kuin ennenkin nosti päätään. Pelkäsin pimeää, sitä joka kurotti nyt minua kohti, ja kehotti tutustumaan. Mutta päätin olla kyselemättä Saralta sen enempää. Hän kyllä kertoisi itse, jos haluisi. Ymmärsin kuitenkin, että jotain raskasta Sara kantoi yössä mukanaan, ja se painoi häntä kovasti maahan, kun hän nousi aamulla valoisaan maailmaan. Tämä oli ensimmäinen kerta kun hahmotin pikkuriikkisen millainen Saran yö mahtoi olla. En nähnyt vielä muuta kuin synkän ja vellovan pinnan hänen yönsä tunneista, mutta silti kauhistelin näkemääni, ja pohdin mitä syvemmällä mahtoikaan olla, kun pinnalta katsottunakin kylmäsi.



Tästä johtuen sen jälkeen aina kun Saralla oli huono päivä, ja hän näytti katkeralta ja vihaiselta, suorastaan kipinöivältä, minä menin ja halasin häntä. Jossain vaiheessa Saraa rutistaessani hän yritti päästä pois halauksestani, mutta sanoin vain, että meidän oli halattava pitkään, jotta halauksesta syntyvää lämpöä riittäisi mahdollisimman pitkälle yöhön. Ja niin hän ei enää yrittänyt pyristellä, vaan halasimme vain toisiamme pitkään. Hyvin pitkään.



Sara oli tarkka suoriutumisestaan, ja hän ei tehnyt mitään koulutöitä vasemmalla kädellä. Hänen kanssaan istuessaan oli joko keskityttävä täysillä, tai.. No muuta vaihtoehtoa ei ollut. Jos et keskittynyt, et ollut hänen kanssaan. Opetustilanteessa Sara ei viitannut kovinkaan usein, vaikka tiesi melkein aina vastauksen opettajan kysymykseen. Hänen muistiinpanonsa olivat säntillisiä ja selkeitä. Ainoastaan huonoina päivinä hän ei tehnyt muuta kun piirteli vihkoonsa erilaisia hahmoja, tai kirjoitti biisien sanoja, eikä välittänyt opettajan puheista tai kehotuksista tehdä muistiinpanoja.



Monet oppitunnit noudattivatkin tästä johtuen Saran kanssa tietynlaista kaavaa, muistiinpanoineen ja täysillä keskittymisineen. Erään äidinkielen-tunnin kaavamaisuus kuitenkin katosi jonnekin kauas, kun jostain syystä keskustelimme kavereideni kanssa tunnin aikana minusta. Millaisen vaikutelman kaverini olivat saaneet minusta, ja miten he nyt näkivät minut. Jotkut olivat jopa sitä mieltä, että minusta oli saanut pelimies kuvan. Sellaisen, joka pyöritteli millon mitäkin naista. Närkästyin hiukan, sillä en tunnistanut tällaista kuvausta ollenkaan itsestäni. Yritin keksiä jotain puolustusta itselleni, ja rupesin tapailemaan sanoja suuhuni. ”kai minun sitten pitäisi muuttaa kokonaan käytöstäni, ettei minusta saisi sellaista kuvaa. Pitäisi muuttua hiljaiseksi ja ilmeettömäksi. Sittenkö olisi hyvä?” Mutta silloin Sara - joka aiemmin oli vain kuunnellut muiden puheita - puuttui puheeseen. ” Pää kiinni Onni, oot just täydellinen. Älä pliis ikinä koskaan muutu. Pysy just tollasena ” Silloin hämmennyin suuresti, Saran hymyillessä minulle sanojensa yhteydessä lämpimästi. Hänen sanansa koskettivat sydäntäni syvältä. Ei väliä asiayhteydestä, mutta kukaan ei ollut koskaan sanonut minulle mitään niin kaunista. Hyväksynyt minua muutamalla sanalla juuri sellaisena, kun olen. Tallensin tuon ohimenneen hetken tiukasti mieleeni, ja muistelen sitä aina silloin tällöin suurella lämmöllä.



Sinä torstaina kun Sara kaikkein eniten tarvitsi minua, hän ei ottanut minuun mitään yhteyttä. Ei laittanut viestiä, tai soittanut. Jälkeenpäin olen ymmärtänyt miten tärkeää Saralle on aina ollut näyttää vahvalta. Haavoittumattomalta. Sinä torstaina yhteinen ystävämme laittoi minulle viestiä. "Sara tarvitsee sinua, tule heti" Ja minä ajoin hämärtyvän illan läpi Saran luokse. Pelkäsin yötä, mutta enemmän pelkäsin sitä mitä se voisi tehdä Saralle. Saavuin hänen asunnolleen, ja hän seisoi ovensa ulkopuolella mustiin pukeutuneena, nojaten kaiteeseen tupakka suussa. Hänen musta paitansa lepatti tuulessa, ja hänen hiuksensa myös, jotka olivat nykyään myös mustat. Nousin hitaasti portaat hänen tasalleen. Sara ei katsonut minuun. Kohta olin aivan hänen lähellään. Näin hänen silmänsä. Täynnä miljoonia tunteita. Mutta siinä hän seisoi nojaten kaiteeseen, aivan kun mikään ei olisi hätänä. En osannut sanoa mitään. Ja Sara sanoi hiljaa."Olen nähnyt helvetin pimeitä paikkoja, tiedätkös. Niin vitun synkkiä ja yksinäisiä, ettet osaa edes kuvitella".
  
Nyt huomasin että hän oli humalassa, mutta en vieläkään sanonut mitään. "oletko sinä koskaan ollut pimeässä? Tiedätkö millaista se on?" En reagoinut millään tavalla, menin nojaamaan hänen vierelleen kaiteeseen ja tuijotin sieltä alas.

Sara jatkoi "Kerran kohtasin sellasen yön, etten halunnut enää nousta uuteen aamuun..” Sara puhalsi savut ulos suustaan taivaalle ja jatkoi "Silloin en tienny minne voin laskea seuraavan ajatukseni. En uskaltanu liikahtakaan. Yön väritön mustuus tuntu nielevän kaiken kauniin, jonka olen ikinä kokenu."
  
Sara tumppasi tupakkansa kaiteeseen ja heitti sen sitten alas. Sen jälkeen hän risti kätensä ja puristi niitä yhteen, ja näin miten kädet tärisivät. "Se yö vuosia sitten sai minut kavahtamaan ajatusta valosta. Pelkän aamun ajatteleminenkin sattu silmiin." Sara vaikeni ja olimme hetken hiljaa. Sisältä kuului kaukaisen tuntuista musiikkia.

   "Ei pimeässä tuoksu paahtoleivältä. Ei siellä kuulu mehiläisten pörräystä, eikä hevosten lämmintä hengitystä. Pimeässä on hiljasta. Se on pelkkää pelkoa. Se on umpikuja. Sen pimeyden velloessa ympärilläni, päätin, että jään yöhön. Lopullisesti. Tuntu siltä, että se oli se paikka minne kuuluin" Katsahdin Saraan, ja hän kääntyi katsomaan ensimmäisen kerran minuun. Hänen silmänsä heijastelivat tunteita, mutta hän ei itkenyt. "Minä luovutin Onni. Luovutin. Putosin pimeään" Ja Sara käänsi katseensa silmistäni, ja katsoi johonkin ohitseni. Hän tapaili vielä huulillaan joitakin sanoja, mutta ei sanonut ääneen enään mitään.



Muistan kuinka olimme pitkään hiljaa. Aavistin silloin, että tämä oli tuon yön kaltainen yö, minkä hän oli äsken minulle kuvaillut. Että siksi hän tarvitsi minua tänään. Muistan laskeneeni käteni hänen kädelleen. Huomasin silloin omankin käteni tärisevän. Ja tuuli puhalsi vieläkin meidän molempien vaatteisiin. Sitten Sara kertoi miten ihme oli tapahtunut, ja hän oli selvinnyt siitä yöstä. Ja, että viimeiset muistikuvat olivat olleet, kun joku/jokin suurempi voima oli kannatellut häntä, estänyt häntä vajoamasta lopullisesti pimeyteen. Se voima oli tuudittanut hänet, ja saanut hänen silmänsä sulkeutumaan sinä yönä. Ja aukenemaan seuraavana aamuna. Sara kertoi kuitenkin melkein kuiskaten, että kaikesta jää arvet, ja tästä yöstä jääneet olivat kaikkein konkreettisimmat mitä hänellä oli. Sara kertoi, että hän yksinkertaisesti koki fyysistä kipua kaikkialla kropassaan tuon yön jäljiltä, ja mitkään lääkkeet eivät tuntuneet auttavan. Ja minä olin hiljaa, vaikka mieleni teki itkeä. Olin hänelle siinä. Pitkän hiljaisuuden jälkeen kerroin oman pieneltä tuntuvan muistoni lapsuudesta. Siitä miten olin luullut kuolevani, mutta suurempi voima oli silloin pitänyt minua kuin kehdossa turvassa. Ja se oli ollut vaikuttava kokemus. Halasimme sen jälkeen toisiamme, ja tuuditimme pitkään.



Lopulta menimme sisään Saran luokse, ja hetken musiikin pauhun keskellä oltuamme totesimme, että olisi parempi mennä hänen hyvin pienelle tuuletusparvekkeelleen. En muista mistä juttelimme, mutta katselimme kuuta, ja seisoimme lähekkäin kaidetta vasten. Yö tosiaan oli läpipääsemätön sinä yönä. Mutta yhdessä me olimme pystyneet voittamaan sen, mitä Saran olikaan täytynyt voittaa. Minä olin oppinut sinä yönä paljon Sarasta, ja ehkä ensimmäistä kertaa näin hänet kokonaisuudessaan. Sara oli surullinen hahmo yön karjuessa hänen menneisyyttään. Minä en ymmärtänyt täysin sitä mikä Saraa riepotteli yössä, mutta näin millaisen jäljen se oli jättänyt Saraan, ja pelkäsin pimeää, joka pystyi tekemään niin pahoja asioita ihmiselle. Saman aikaisesti kunnioitin Saraa aina vain enemmän. Hän oli vahva. Todella vahva.



Tämän mieleen painuneen yön jälkeen arki jatkoi rullaamistaan, ja olin silloin tällöin Saran kanssa, mutta tutustuin koulussa myös muihin ihmisiin, jotka valollaan harhauttivat minua kauemmaksi Sarasta. Unohdin vähäksi aikaa yön lapsen. Sara oli normaalisti koulussa, ja koska hänestä ei päivällä voinut lukea mitään merkkejä siitä, että hänellä olisi hätä, uskoin siihen. Unohdin, että yössä hän minua kaipasi, jos kaipasi. Että päivä oli hänelle vain koetus. Koetus toisensa perään. Sitten tässä eräänä päivänä minut tönäistiin valveille tästä kuvitelmasta, kun eräs ystäväni tuli luokseni ja sanoi. "Sara sanoi minulle, että sinä tiedät eniten." Olin silloin hiukan kummissani, ja kysyin että mistä mahdoin tietää eniten. "Yöstä. Onni hän tarvitsee sinua" Ja ystäväni kääntyi pois ja lähti.



Silloin omatuntoni soimasi minua. Soimasi ja kovin. Kuinka olin voinut olla niin välinpitämätön? Itsesyytökset pyörivät mielessäni, kun menin samalle tunnille hänen kanssaan seuraavaksi. Sara ei katsahtanutkaan minuun, mutta menin istumaan hänen viereensä. Otin takin yltäni, ja yritin saada kontaktin häneen. Sara ei ollut vieläkään huomaavinaan minua, totesi vain "Olet ollut aika paljon poissa" Mietin, että olinko kuullut väärin. Mitäköhän hän oli mahtanut tarkoittaa tuolla? "Vain viime tunnin" Vastasin hetken päästä. Sara vilkaisi minuun pitkään, käänsi sitten katseensa taululle, ja pudisti lähes huomaamattomasti päätään.

Muutama päivä tämän jälkeen näin Saran seisomassa käytävällä lasittuinein silmin. Menin hänen luokseen iloisena, ja ilmoitin railakkaasti, kuinka olin menestynyt hyvin meidän molempien suosikkiaineessa: psykologiassa. Sara katsoi kuitenkin vain minuun pettyneenä, ja silloin muistin mitä hän oli aiemmin kertonut. Miten hän oli mennyt täysin lukkoon koetilanteessa, ja epäonnistunut täydellisesti. Sara, joka oli lukenut varmasti kymmenen kertaa enemmän noihin kirjoituksiin, kun minä. Hymy haaleni huuliltani, kun muistin. Kysyin varovasti miten hänellä oli mennyt. Kun Sara vastasi minulle värittömästi, näin kuinka hänen silmänsä kostuivat, ja ymmärsin miten tärkeää hänellekin olisi ollut menestyä noissa kirjoituksissa. Häpesin äskeistä itsekehuani, ja kysyin saisinko halata Saraa. Hän nyökkäsi, ja vasta halatessamme tunsin miten hänen hengityksensä värisi. Yön lapsi ei näytä mustia tunteitaan päivällä. Ei surua, ei vihaa, ei katkeruutta. Ne kaikki kuuluvat yölle.

Vihdoin aloimme lähestymään Joulua, ja rupesin miettimään mitä antaisin Saralle lahjaksi. Sydämessäni tunsin kovan tarpeen antaa Saralle jotain poikkeuksellista ja merkityksellistä. Osoittaa sillä tavalla, että ajattelin häntä usein, vaikka saatoin silloin tällöin olla täysin omissa pilvilinnoissani, sellainen haaveilija kun olin. Päätin antaa Saralle lahjaksi erään suosikkikirjani, jonka itse olin aikoinaan ostanut. Ajatuksenani oli, että ehkä Sara pystyisi minun tavoin löytämään tuosta vieraasta kauniista toisesta maailmasta – kirjan maailmasta – lohtua niin päivään kun yöhönkin. Lisäksi ajattelin, että kirjoitan jotain, minkä sitten sujautuan kirjan väliin, ja rupesin suunnittelemaan lyhyttä tekstiä.

Eräänä aamuna kouluun tullessani näin miten Sara kertoi jollekin kuviksen lopputyöstään. Hän oli aloittanut tekemään suurta patsasta rautalangasta, jota vääntäessään hän oli saanut useita kipeän näköisiä haavoja käsiinsä. Työ oli kuulemma niin vaativaa, ja tarkkaa, ettei hän tuntunut edes huomaavan haavoja, joita rautalanka aiheutti. Ilmestyin hänen viereensä, ja hän katsahti minuun ja hymyili. Tiesin heti siitä, että tänään oli erityisen hyvä päivä. Hymyilin Saralle takaisin, ja rupesin kyselemään hänen lopputyöstään enemmän. Hän kertoi patsaan olevan symboli suomalaisten naisten itsemurhiin. Se kuvasi sitä miten moni nainen joutui kärsimään hiljaa pitkään, saamatta apua. Minä sanoin, että olipas hän tosiaan kehittänyt positiivisen aiheen. Ja Sara vastasi hymyillen vinosti ”miten päivän lapsi voisikaan nähdä kauneutta pimeässä, kun ei näe kertakaikkiaan yhtään mitään” Minä virnistin hänelle iloisesti ja sanoin. ” Kaikki se pimeä minkä läpi emme näe” Sen nimisen mestariteoksen tämä maailma tarvitsisi!” Sara katsoi minuun tuumivasti, ja totesi sitten pisteliäästi.

”No ei kun kirjottamaan siitä!”

Muutama päivä eteenpäin tästä pimeä tuulinen ilta oli ympärillämme, kun istuimme monimutkaisen tapahtumaketjun seurauksena autossa kotitaloni pihassa. Autossa oli jäätävän kylmä, sillä moottorikaan ei ollut käynnissä. Kerroin Saralle lahjasta, jonka olin hänelle suunitellut. Tekstin, joka kertoisi meidän koko yhteisen historiamme. Hän kuunteli puhettani ja tuijotti ulos auton ikkunasta hengitys höyryten. Ja halusin koko sydämestäni kertoa tarinan hänelle samoin tein, mutta hillitsin itseni. Sanoin ajatuksissani itselleni: Kyllä hän jo tämän tarinan tuntee. Hän on elänyt sen. Kokenut sen. Tuntenut sen. Hän on yön huurteinen kosketus, joka sai minut värähtämään. Hän on se, joka myöskin tänään, lamppujen sammuessa, ja ihmisten vähetessä kaduilta, astuisi mustissaan pimeään, ja kävelisi läpi pimeän aina aamuun asti. Minulle yön lapsi ei kuitenkaan ole varjoja, vaan aamutähti. Uudelleen syntymän symboli. Hänen säteensä saavat minut uskomaan.

Jälkikirjoitus

Ehkä saatoit nyt saada kuvan pimeästä, tai pystyit ehkä hiukan kurkistamaan läpipääsemättömän läpi, tai sitten et. Pimeästä ei juuri puhua, asioita piilotellaan, ja ihmiset säikähtävät jos asia otetaan joskus esille. Kaunis pinta (päivä) on monille niin tärkeä, että asioita siloitellaan, ja tehdään aivan muuksi kun mitä ne ovat. Voin kuitenkin raottaa yleistä salaisuutta Saralta oppimani perusteella. Yöhön ja pimeään liittyviä avainsanoja on: itsetuhoisuus, viiltely, pelko, kipu, ahdistus, yksinäisyys ja masennus. Siinä vain muutamia esimerkkejä sanoista ja asioista, jotka johtavat usein itsemurhaan -tai sen yritykseen. Monille ihmisille nämä asiat ovat arkea. Älä siis anna ystäväsi heittäytyä pimeään. Kaikki eivät välttämättä ole yhtä vahvoja, kun oma rakas ystäväni. Sara.