Johtaa musta joki kohti tuonelaa, sieltä lähtenyt on sankarimme hakemaan rakkaintaan Miten olisi voinut kuvitellakaan, että sormuksen kanssa joutuu suruaan mukanaan kantamaan On hänen hymynsä tuhkaa, ilonsa sulanutta laavaa, mutta koskaan ei aio hän luovuttaa Sillä niin paljon sai häneltä aikanaan, että valmis olisi kaiken antamaan Niin kaukana, ettei tuulet tiedä Niin lähellä, että ei voi kukaan sydämestä viedä Hän aikoo löytää rakkaimpansa vielä Mutta yksin hän joutuu tämän kaiken kestämään Ei ole enää kyyneleitä poskillaan, tuhka maalannut on kasvot harmaat Mutta rakkainta muistellessaan, ei näe vieläkään mitään kauniimpaa Tyttönsä kaulan valkeaa, ja suunsa punaa, suloista tuoksuaan ja silmiensä voimaa Ei niitä voi sankari unohtaa, ja siksi tummassa vedessä kahlaa Ollut niin vaikea tie, tuonelan joutsen edelleen vie Kyyneleitä haudalta kohti porttia mustaa, ei sitä kukaan voi ohittaa Siiven iskut vahvat, kirkkaita kyyneleitä putoaa Sankarimme porttia hakkaa, se

Sinne missä on valoa, minä menen. Siellä missä on iloa, minä nauran Ja toivon voivani laskea jokaisen jalkojen juureen kauniin kukkaseppeleen kevään alkamisen merkiksi

aah voi Aamu, joka on hartaampi kuin lapsikuoro laulamassa kirkkaalla äänellä, hartaampi kuin suuret juhlallisuudet, joihin liittyvät balladit saavat ihmiset kautta maan tuntemaan kylmiä väreitä. Tämä aamu voisi olla kenelle tahansa uudelleensyntymän aamu, uuden toivon. Sillä niin kirkkaasti aurinko loistaa korkeuksissa pilvimassojen yläpuolella. Ikään kuin aurinko olisi sileä simpukka meren vaahdossa, mutta se vain loistaa suunnatonta valoaan pilvivaahdon yllä loputtoman vahvana odottaessaan. Odottaessaan, että ihmiset avaisivat verhojaan, kutsuivat kirkkauden kotiinsa, odottaessaan että jotkut autoilijat häikäistyisivät tästä näystä, mutta eivät olisi pahoillaan häikäistymistä, sillä niin pitkään aikaan ei heidän silmissään ole syttynyt tuo auringon tuli, joka tänään puhtaana, terävänä kuin koralli, tai veitsi sulattaa tiensä läpi talvisen ilman, ja koskettaa sitä ihailevan poskea lämpimästi. Oh, tämä on valo pimeyden jälkeen, kuollut kaamos putoaa kirkuen omaan synkkyyteensä. Tämä

Ikuisuuksii, lumi tippuu sun hiuksii, salaisuuksii, tuulii kuiskii, hivelee sun tunteit, laita muistii, et moni tääl siivoo kuistii, tarvii suitsii, mut mun kanssa palataa tulevaisuuksii, ja tulee vastaa runollist huokailuu, maiseman mukailuu, mukaa tuu, mukautuu, valot palaa loppuu, ei hoppuu ei, mennää myöhemmi nukkuu, ei kakkuu ei jakkuu, lappuu luukulle, vaa saikkuu, pilviin tukeutuu, sumusta valoi ei tuu, mut moni hoippuu vaa hiipuu ja aikasee rakastuu, palat yhtee sulautuu terälehdet ei terävät, tahdota ei herätä, kerätä kyyneleitä, vetää perässämme hymyn viiveitä, sanoja kipeitä, kissojen ei tarvii kiivetä, ajatuksen rippeitä, mun valkoisella siivellä, liidellää, pidellää toisiamme, silitellää, ylös alas mennää, en nää, enää, ken jää, tänää, me nähää, tyydy en siis vähää, ja enempää en vois ees ymmärtää

Kummallista kyllä en ole koskaan kirjoittanut saunomisesta, vaikka se aiheena ja tapana - lähes harrastuksena - minulle hyvin rakas onkin. En olisi ehkä välttämättä koskaan päätynyt tämän aiheen pariin sen kummallisemin, ellen olisi viimeisimmällä taloyhtiömme miesten saunavuorolla käydessäni saanut erinomaista muistutusta siitä, mitä hienoja pieniä yksityiskohtia juurikin miesten saunomiskulttuuriin kuuluu. Ja en väitä, ettei naisten saunomiskulttuuri olisi hienoa ja kirjoittamisen arvoista sekin, mutta valitettavasti tiukan sukupuolijaon takia lähes kaikkialla saunoessa saunotaan juurikin oman sukupuolen seurassa. Siksi kokemukseni saunomiskulttuurista - muutamaa poikkeusta lukuun ottamatta - keskittyvätkin juuri näihin äijien hyvin herkkiin ja tutuiksi tulleisiin pelisääntöihin. Kyseinen perjantai oli hyvin tavallinen koti-ilta minulle. Jostain syystä mieleni kuitenkin oli levoton. Jonkinlainen kärsimättömyys leimasi kaikkia puuhailujani. Kävin hakemassa illan mittaan kaupasta sau

Sisäpiiri juttuihin mun vaikee välil sisäistyy, tralalaa junat myöhästyy, jengi hyväksyy ja taas pysähtyy, mistä hyvä syy, täällä ois herralle ryhdistäytyy, nii mennää ja täytyy, kelle päätyy, nii kovat työt, mielettömät yöt, unissaan sekoileva pessimisti, tarjolla karmaa taikka risti, ja hän elämää hetkeksi piristi, ravisti uutisotsikon sadisti, vallallaa vannovat politiikot on vitsi, enkä enää keksi, mite valtio tänki kiristi, hirttosilmukka ja viinipullost pistin, jälkeepäi kaike kiistin, koti kodittomalta kaiken riisti, eikä jälki oo siistii Hyvää olemassaoloo Helpooo havaintoo, siitä mitä päädytää elämäst allikkoo Nii paljo eessä aavikkoo, pitäs heittää kolikkoo, mut Ei löydy mulle kuitekaa rannikkoo Vaavaa, valitellaa, sitä eteepäi jaa, kuka kaataa, tai köyhemmä eestä raataa, on perittävä saatava, huuhdeltava alas, kuunneltava raappanaa, unohdettava paras, ja etsittävä kohtaloo, vai ettiikö se vaa sua, halujensa mukaa haluu moni muuntautua, tottua taas ja muka parantua, ei

Ruokapöytä. Aterimet ovat jo kello viidessä. Viinilasit kädessä. - Jotta voisin paremmin ymmärtää mennyttä vuotta, joka alkaa pikkuhiljaa kääntymään iltaan. Omasta itsestäni olen löytänyt monia asioita, ja myös muista. Olen rakastanut montaa ihmistä, tuntenut niin suuria tunteita, että vain taivaan täyttävä ilotulitus ja kiiltävät silmät, jotka sitä ihailevat voivat ymmärtää haikeuden jota tulen varmastikin tuntemaan vuoden vaihtuessa. Kaikki hetket, pienet palaset jotka ovat muodostaneet tämän vuoden tuuleen karanneista muovipusseista käsi kädessä kävelyihin ja nauruun, elämän valoon sekä iloon, keskustelujen laajuuteen ja syvyyteen, hiljaisuuksiin jotka ovat painottaneet jotain merkityksellistä. Tiedättekö.. - Jokainen "ei koskaan" menneen vuoden aikana ei tarkoita nyt mitään, sillä kun muistelen rakkaideni silmiä, hymyjä ymmärrän, että ei koskaan on minulle vain tapa sanoa : ei koskaan ei koskaan. Mitä olen ollut katkera, nyt en ole, vaan rakkauteni on valmis nousemaa