hurmoksellinen kevättalviaamu inspiraatiopläjäys
aah voi
Aamu, joka on hartaampi kuin lapsikuoro laulamassa kirkkaalla äänellä, hartaampi kuin suuret juhlallisuudet, joihin liittyvät balladit saavat ihmiset kautta maan tuntemaan kylmiä väreitä. Tämä aamu voisi olla kenelle tahansa uudelleensyntymän aamu, uuden toivon. Sillä niin kirkkaasti aurinko loistaa korkeuksissa pilvimassojen yläpuolella. Ikään kuin aurinko olisi sileä simpukka meren vaahdossa, mutta se vain loistaa suunnatonta valoaan pilvivaahdon yllä loputtoman vahvana odottaessaan. Odottaessaan, että ihmiset avaisivat verhojaan, kutsuivat kirkkauden kotiinsa, odottaessaan että jotkut autoilijat häikäistyisivät tästä näystä, mutta eivät olisi pahoillaan häikäistymistä, sillä niin pitkään aikaan ei heidän silmissään ole syttynyt tuo auringon tuli, joka tänään puhtaana, terävänä kuin koralli, tai veitsi sulattaa tiensä läpi talvisen ilman, ja koskettaa sitä ihailevan poskea lämpimästi. Oh, tämä on valo pimeyden jälkeen, kuollut kaamos putoaa kirkuen omaan synkkyyteensä. Tämä aamu on linnun kirkas kokeileva laulu tappavan talven jälkeen, ensimmäinen iloinen nuotti surullisten ja synkkien laulujen jälkeen. Ja kuinka ihmisen sydän hypähteleekään tällaisena päivänä, ovet ja portit, jotka sydämemme on tiukasti sulkenut kylmältä ja pimeältä, raottuvat kastepisaran putoamisen pituiseksi ajaksi, ja näemme taas kaiken sen onnen ja valon, joka meitä odottaa. Ja saatamme lyödä sydämemme portit uudestaan kiinni, nojata niihin raskaasti, haukkoa henkeä, uskomatta todeksi, että tämä oli vihdoin , vihdoin kaiken sen suuren odotuksen jälkeen saapunut.
Ilma, joka on raikkautta ja riemua täynnä, maistuu keuhkoissa erilaiselta. Ja ilo, jota tunnen saa minut kaipaamaan rakastani, jonka viimeksi näin kävelevän pois päin minusta. Voi nyt kuvittelen hänen askeleidensa perään kirkkaan vihreitä, elinvoimaisia neliapiloita, jotka nousivat maasta vain siitä onnesta, että hän laskee sille siron jalkansa. Näen hänen nauravaisen hymynsä, kun suutelemme, sen sanomattoman tiedon tunteesta, joka tuohon hymyyn kätkeytyi, ja näen hänen silmänsä sinisempänä, kuin hitaasti sulava kevät taivas, mutta jostain kohtaa tummana kuin meri, välkkyen kuitenkin kuritonta ja vilpitöntä ilon tunnetta. Kunpa voisin juosta noita neliapila askeleita hänen peräänsä, ja löytää salaisesta pienestä notkosta kevään ensimmäisen kukan, jonka voisin asettaa hänen tummiin hiuksiinsa koristukseksi. Haluisin samaan aikaan nauraen villisti tanssia, ja nauraa, sekä hitaasti hellästi suudella toistamiseen. Haluisin hyppiä, ja samalla kietoa käteni tiukasti hänen ympärilleen, hänen jumalaisen lämpönsä, siunattu Venus, haluaisin näyttää rakkaalleni kaiken tämän, kevään saapumisen, juosta käsi kädessä ympäriinsä vouhottaen siitä, kykenemättä pitelemään riemuani, joka vallattomana kuin kipinöitä taivaalle sylkevä juhannuskokko roihuaa mielessäni.
Voi tämä aamu on kuin suu, joka oltuaan kiinni ja pidätellyt kaikkea pahaa ja vaikeaa sisällään pitkän pitkän ajan, lopulta aukenee äärimmilleen huutaen, ei pikemminkin karjuen silkasta elämän voimantunnosta, silkasta ravisuttavasta vapauden, puhtaan vapauden tunteesta. Ja tuo huuto jatkuisi ja jatkuisi, suorana kaikuvana ja loputtoman elinvoimaisena, kunnes olisi välillä hengitettävä hengästyneesti haukkoen ja hymyiltävä vain itselleen, niin ja tietenkin! Tänään laulut tarttuvat kuin takiaiset, ne pulpahtelevat esiin ihmisten hiljakseen syttyvistä mielistä, ja silloin tällöin jotain askaretta tehdessään, ihminen antaa valloilleen tämän laulun, ja hiljaa itsekseen laulaa siitä osan, kunnes taas päätyy hyräilemään ja hymyilemään omalle laululleen.
Pakahdun kertakaikkisesti kuvaillessani tätä aamua, jona lintujen siiven iskut ovat yhtäkkiä teräviä, lennot pyrähdyksiä, kun suuri lupaus on vihdoin ja viimein kuiskattu ääneen. Lupaus keväästä, lupaus lämmöstä, kuin puutkin olisivat ryhdistyneet ja tekisivät kunniaa herralleen auringolle, joka on päättänyt näin lämpimästi osoittaa, että vieläkin muistaa tämän synkän maan, ja sen kansan, vielä muistaa sen pimeyden ja synkkyyden mihin olemme moneksi moneksi kuukaudeksi ajautuneet, ja tänään herramme aurinko jokaista haluavaa kasvoihin säteillen katsoen sen sanoo, kevät on tulossa! Kevät.
Ja pian alkaa hanki väistyä nurmikolta, korsi kohota pellon reunasta lämpimämmän tuulen keinutettavaksi. Pian oksiin ilmestyy pienet pikkuruiset lehdet, jotka imevät itseensä sitä lupausta, joka minuakin tänään näin kannattaa, ja tuntuu että voisin kiivetä niin korkealla kuin mahdollista, ihastella sieltä suurta aurinkoa aikani, ja heittäytyä sitten vain huumavan kevät tuulen mukaan, antaa sen kuljettaa minua niin kauan ja kauas kun lystäsi, sillä enää en voisi koskaan muistaa sitä ahdistavaa aikaa, ja ilmapiiriä, joka pimeässä on kokoajan äänettömästi vaaninut.
Voi kuvitelkaa lintu-aurat, jotka lukuisina kohta liitää metsien ja kattojen yli, ja luo varjonsa taas Suomen maan kamaralle, kuvitelkaa lintujen huudot kun ne riemuitsee palatessaan kotiinsa, takaisin kotiin, ja miten pikkuhiljaa jänisten, ja lumikkojen talviturkkien hohkaan valkeaan ilmestyy ensimmäisiä merkkejä kesän väreistä, punaisesta ja ruskeasta, miten pikkuhiljaa leviävät ylt ympäriinsä, niin kuin värikin taas maailmaan.
tämä päivä on kun tietäisin miten iso vakaa käsi päättäisi vihdoin päästää meidät pois hädästämme, ja kaataa suuresta kannusta itsensä sateenkaaren maailmaan ja pienien tähtipölyhiukkasten saattelemana se leviäisi jokaiseen, kaikkialle hymynä ja onnena, suurena elämän kirjona.
Niin paljon iloitsen, että tekisi mieleni kaikille kertoa rakkaudesta, kuvailla sen ihanaa vellovaa voimaa, joka saa siilitkin kömpimään lehtien alta talvipesästään ja taas tallustamaan iloksemme.
Ja kohta kun istut ikkunan ääressä muuttuu ensimmäistä kertaa ikkunasta hohkava halla, lämmöksi pieneksi paisteeksi, joka kuitenkin pitkän kylmyyden jälkeen tuntuu kuin suudelmalta kättelyn jälkeen, niin paljon merkityksellisemmältä, niin paljon suuremmalta.
Hmm ja miten ne hetkeksi kadottamani lintuaurat laskeutuvat räpylöitään perässään vetäen jokiin, ja järviin, niiden sineen, joka pikkuhiljaa alkaa myös lämmetä. Mutta ei vielä ei olla niin pitkällä, vielä on jää järviemme päällä, mutta tänään niihin syntyi ensimmäinen rako ja railo, kenties huomenna toinen, ja kohta on vain pieniä jäälauttoja, siellä täällä seilaamassa, kunnes kohta on vedetkin vapautettu kylmistä kahleistaan.
Ja maut suussani on tänään raikkaampia, kuin ne pakkasaamut, joita olen kauan tutisten pelännyt. Nyt voi rynnätä ulos pelotta, ilman purevaa viimaa, ilman syyttävää pakkasukon piinaa. Tämä päivä maistuu appelsiinituoremehulta lisäaine litkun jälkeen. Maistuu makealta kuin rypäle, mutta mehukkaalle kuin vesimeloni.
Musiikkia maestro! Tänään tanssitaan intohimoista tangoa !
Aamu, joka on hartaampi kuin lapsikuoro laulamassa kirkkaalla äänellä, hartaampi kuin suuret juhlallisuudet, joihin liittyvät balladit saavat ihmiset kautta maan tuntemaan kylmiä väreitä. Tämä aamu voisi olla kenelle tahansa uudelleensyntymän aamu, uuden toivon. Sillä niin kirkkaasti aurinko loistaa korkeuksissa pilvimassojen yläpuolella. Ikään kuin aurinko olisi sileä simpukka meren vaahdossa, mutta se vain loistaa suunnatonta valoaan pilvivaahdon yllä loputtoman vahvana odottaessaan. Odottaessaan, että ihmiset avaisivat verhojaan, kutsuivat kirkkauden kotiinsa, odottaessaan että jotkut autoilijat häikäistyisivät tästä näystä, mutta eivät olisi pahoillaan häikäistymistä, sillä niin pitkään aikaan ei heidän silmissään ole syttynyt tuo auringon tuli, joka tänään puhtaana, terävänä kuin koralli, tai veitsi sulattaa tiensä läpi talvisen ilman, ja koskettaa sitä ihailevan poskea lämpimästi. Oh, tämä on valo pimeyden jälkeen, kuollut kaamos putoaa kirkuen omaan synkkyyteensä. Tämä aamu on linnun kirkas kokeileva laulu tappavan talven jälkeen, ensimmäinen iloinen nuotti surullisten ja synkkien laulujen jälkeen. Ja kuinka ihmisen sydän hypähteleekään tällaisena päivänä, ovet ja portit, jotka sydämemme on tiukasti sulkenut kylmältä ja pimeältä, raottuvat kastepisaran putoamisen pituiseksi ajaksi, ja näemme taas kaiken sen onnen ja valon, joka meitä odottaa. Ja saatamme lyödä sydämemme portit uudestaan kiinni, nojata niihin raskaasti, haukkoa henkeä, uskomatta todeksi, että tämä oli vihdoin , vihdoin kaiken sen suuren odotuksen jälkeen saapunut.
Ilma, joka on raikkautta ja riemua täynnä, maistuu keuhkoissa erilaiselta. Ja ilo, jota tunnen saa minut kaipaamaan rakastani, jonka viimeksi näin kävelevän pois päin minusta. Voi nyt kuvittelen hänen askeleidensa perään kirkkaan vihreitä, elinvoimaisia neliapiloita, jotka nousivat maasta vain siitä onnesta, että hän laskee sille siron jalkansa. Näen hänen nauravaisen hymynsä, kun suutelemme, sen sanomattoman tiedon tunteesta, joka tuohon hymyyn kätkeytyi, ja näen hänen silmänsä sinisempänä, kuin hitaasti sulava kevät taivas, mutta jostain kohtaa tummana kuin meri, välkkyen kuitenkin kuritonta ja vilpitöntä ilon tunnetta. Kunpa voisin juosta noita neliapila askeleita hänen peräänsä, ja löytää salaisesta pienestä notkosta kevään ensimmäisen kukan, jonka voisin asettaa hänen tummiin hiuksiinsa koristukseksi. Haluisin samaan aikaan nauraen villisti tanssia, ja nauraa, sekä hitaasti hellästi suudella toistamiseen. Haluisin hyppiä, ja samalla kietoa käteni tiukasti hänen ympärilleen, hänen jumalaisen lämpönsä, siunattu Venus, haluaisin näyttää rakkaalleni kaiken tämän, kevään saapumisen, juosta käsi kädessä ympäriinsä vouhottaen siitä, kykenemättä pitelemään riemuani, joka vallattomana kuin kipinöitä taivaalle sylkevä juhannuskokko roihuaa mielessäni.
Voi tämä aamu on kuin suu, joka oltuaan kiinni ja pidätellyt kaikkea pahaa ja vaikeaa sisällään pitkän pitkän ajan, lopulta aukenee äärimmilleen huutaen, ei pikemminkin karjuen silkasta elämän voimantunnosta, silkasta ravisuttavasta vapauden, puhtaan vapauden tunteesta. Ja tuo huuto jatkuisi ja jatkuisi, suorana kaikuvana ja loputtoman elinvoimaisena, kunnes olisi välillä hengitettävä hengästyneesti haukkoen ja hymyiltävä vain itselleen, niin ja tietenkin! Tänään laulut tarttuvat kuin takiaiset, ne pulpahtelevat esiin ihmisten hiljakseen syttyvistä mielistä, ja silloin tällöin jotain askaretta tehdessään, ihminen antaa valloilleen tämän laulun, ja hiljaa itsekseen laulaa siitä osan, kunnes taas päätyy hyräilemään ja hymyilemään omalle laululleen.
Pakahdun kertakaikkisesti kuvaillessani tätä aamua, jona lintujen siiven iskut ovat yhtäkkiä teräviä, lennot pyrähdyksiä, kun suuri lupaus on vihdoin ja viimein kuiskattu ääneen. Lupaus keväästä, lupaus lämmöstä, kuin puutkin olisivat ryhdistyneet ja tekisivät kunniaa herralleen auringolle, joka on päättänyt näin lämpimästi osoittaa, että vieläkin muistaa tämän synkän maan, ja sen kansan, vielä muistaa sen pimeyden ja synkkyyden mihin olemme moneksi moneksi kuukaudeksi ajautuneet, ja tänään herramme aurinko jokaista haluavaa kasvoihin säteillen katsoen sen sanoo, kevät on tulossa! Kevät.
Ja pian alkaa hanki väistyä nurmikolta, korsi kohota pellon reunasta lämpimämmän tuulen keinutettavaksi. Pian oksiin ilmestyy pienet pikkuruiset lehdet, jotka imevät itseensä sitä lupausta, joka minuakin tänään näin kannattaa, ja tuntuu että voisin kiivetä niin korkealla kuin mahdollista, ihastella sieltä suurta aurinkoa aikani, ja heittäytyä sitten vain huumavan kevät tuulen mukaan, antaa sen kuljettaa minua niin kauan ja kauas kun lystäsi, sillä enää en voisi koskaan muistaa sitä ahdistavaa aikaa, ja ilmapiiriä, joka pimeässä on kokoajan äänettömästi vaaninut.
Voi kuvitelkaa lintu-aurat, jotka lukuisina kohta liitää metsien ja kattojen yli, ja luo varjonsa taas Suomen maan kamaralle, kuvitelkaa lintujen huudot kun ne riemuitsee palatessaan kotiinsa, takaisin kotiin, ja miten pikkuhiljaa jänisten, ja lumikkojen talviturkkien hohkaan valkeaan ilmestyy ensimmäisiä merkkejä kesän väreistä, punaisesta ja ruskeasta, miten pikkuhiljaa leviävät ylt ympäriinsä, niin kuin värikin taas maailmaan.
tämä päivä on kun tietäisin miten iso vakaa käsi päättäisi vihdoin päästää meidät pois hädästämme, ja kaataa suuresta kannusta itsensä sateenkaaren maailmaan ja pienien tähtipölyhiukkasten saattelemana se leviäisi jokaiseen, kaikkialle hymynä ja onnena, suurena elämän kirjona.
Niin paljon iloitsen, että tekisi mieleni kaikille kertoa rakkaudesta, kuvailla sen ihanaa vellovaa voimaa, joka saa siilitkin kömpimään lehtien alta talvipesästään ja taas tallustamaan iloksemme.
Ja kohta kun istut ikkunan ääressä muuttuu ensimmäistä kertaa ikkunasta hohkava halla, lämmöksi pieneksi paisteeksi, joka kuitenkin pitkän kylmyyden jälkeen tuntuu kuin suudelmalta kättelyn jälkeen, niin paljon merkityksellisemmältä, niin paljon suuremmalta.
Hmm ja miten ne hetkeksi kadottamani lintuaurat laskeutuvat räpylöitään perässään vetäen jokiin, ja järviin, niiden sineen, joka pikkuhiljaa alkaa myös lämmetä. Mutta ei vielä ei olla niin pitkällä, vielä on jää järviemme päällä, mutta tänään niihin syntyi ensimmäinen rako ja railo, kenties huomenna toinen, ja kohta on vain pieniä jäälauttoja, siellä täällä seilaamassa, kunnes kohta on vedetkin vapautettu kylmistä kahleistaan.
Ja maut suussani on tänään raikkaampia, kuin ne pakkasaamut, joita olen kauan tutisten pelännyt. Nyt voi rynnätä ulos pelotta, ilman purevaa viimaa, ilman syyttävää pakkasukon piinaa. Tämä päivä maistuu appelsiinituoremehulta lisäaine litkun jälkeen. Maistuu makealta kuin rypäle, mutta mehukkaalle kuin vesimeloni.
Musiikkia maestro! Tänään tanssitaan intohimoista tangoa !
Kommentit
Lähetä kommentti