Nopea upea kastautuminen todellisuudessa (2016)
Ruokapöytä. Aterimet ovat jo kello viidessä. Viinilasit kädessä.
- Jotta voisin paremmin ymmärtää mennyttä vuotta, joka alkaa pikkuhiljaa kääntymään iltaan. Omasta itsestäni olen löytänyt monia asioita, ja myös muista. Olen rakastanut montaa ihmistä, tuntenut niin suuria tunteita, että vain taivaan täyttävä ilotulitus ja kiiltävät silmät, jotka sitä ihailevat voivat ymmärtää haikeuden jota tulen varmastikin tuntemaan vuoden vaihtuessa. Kaikki hetket, pienet palaset jotka ovat muodostaneet tämän vuoden tuuleen karanneista muovipusseista käsi kädessä kävelyihin ja nauruun, elämän valoon sekä iloon, keskustelujen laajuuteen ja syvyyteen, hiljaisuuksiin jotka ovat painottaneet jotain merkityksellistä. Tiedättekö..
- Jokainen "ei koskaan" menneen vuoden aikana ei tarkoita nyt mitään, sillä kun muistelen rakkaideni silmiä, hymyjä ymmärrän, että ei koskaan on minulle vain tapa sanoa : ei koskaan ei koskaan. Mitä olen ollut katkera, nyt en ole, vaan rakkauteni on valmis nousemaan kaiken tuon pinnallisen yläpuolelle, tällä hetkellä jona muistelen lukuisia onnellisia muistoja, tunnen niin suurta kiitollisuutta, että tekisi minun heti mennä makaamaan nöyränä maailmankaikkeuden eteen, osoittaa lattialle putoavien kyynelien muodossa, että en olisi voinut saada parempaa. En mitään parempaa kun mitä minulla on, en mitään hienompaa kun ne ihmiset, jotka ovat täällä ja tulevat olemaan, ja joita koko vaikeasti tulkittavan tunteideni kirjolla rakastan.
- Olen elänyt kauniin elämän tähän asti. Tämän vuoden jälkeen tuntuu kuin tähtiä olisi enemmän kuin koskaan, tuntuu, että olen päässyt viilettämään alamäkeen riemusta pakahtuen, tuntenut illalla nukkumaan mennessäni ihollani lämpiminä väreinä kaikki päivän aikana nähdyt hymyt. Katsonut kynttilän liekkejä ihmisten silmissä, kuullut niin riemastuttavia kohteliaisuuksia, että vieläkin hyräilen iloisesti kun niitä muistelen. Olen hengittänyt kuutamossa, seissyt täysin alastomana veneen keulassa keskellä ulappaa keskiyön tunteina, seurannut katseellani kaukaisia rantoja, vähäisiä valoja, kuunsäteitä järven pinnalla, tuntenut tuulen paljaalla ihollani. Muistan sen tyynen vieläkin. Levitin käteni, suljin silmäni ja rikoin pää edellä hyppäämällä sen peilin. Nopea kastautuminen todellisuudessa. Vesi oli viileää ja pimeää, jäin sinne makaamaan selälleni ja tuijottamaan kuuta, laskemaan sen kraattereita. Se mitä tunsin noina yön hiljaisina hetkinä veneen keulassa oli jotain niin suurta, että en vieläkään sitä ymmärrä.
- Muistan myös kuinka rakastamani nainen nukkui vierelläni selkä minuun päin, ja minä makasin yksin valveilla tuijottaen kattoa, miettien yksinäisyyttä, jonka kanssa tulisin jakamaan hetkeni ilman häntä. Ja aivan kun hän olisi kuullut ajatukseni. Hän kääntyi sillä hetkellä minuun päin, ja tunsin hänen katseensa poskellani. Käännyin katsomaan häneen yhä selälläni maaten, ja sanomatta mitään hän katsoi silmiini, hymyili surullisesti, ja tuli sitten lähelleni. Laski päänsä sydämeni päälle, ja hivellen ihoani kädellään lopulta jätti kätensäkin rintani päälle. Hänen tuoksussaan ja lämmössään oli minulle suunnaton lohtu. Hänen silmänsä oli auki hetken kun hän kuunteli sydämeni hiljaista sykettä. Hän katsoi tyhjyyteen ilme kuvastaen rauhaa. Ja minä hyväilin syvästi liikuttuneena hänen hiuksiaan, ja kohta hän sulki silmänsä.
- Mutta on minulla surullisiakin muistoja. Kun heräsin levottomana yksin sängystäni, ja suuri suru rinnassani lähdin kävelemään puettuani ulos pimeään. Tähtiä ei näkynyt sinä yönä missään, vaikka etin niitä kaikkialta. Tähdet eivät olleet kohdallaan. Yö oli synkkä. Ja pitkän yksinäisen vaelluksen jälkeen päädyin tuomiokirkon portaille yksin kirjottamaan kyyneleet suurille portaille valuen. Kylmä tuuli sekoitti hiukseni ja puhalsi suoraan vaatteideni läpi vapisevaan sieluuni, aiheuttaen minulle suunnatonta epätoivoa. Olin siellä kaikki yön pimeimmät tunnit, kirjoitin. Mitä muutakaan. Pää painuksissa, ajatukset raskaina. Jossain vaiheessa kylmästä täristen, hampaat kalisten, itseni ympärille kietoutuneena. Halusin uskoa loppuun asti siellä portailla, että tähdet näyttäytyisivät, ja kaikki olisi taas kohdallaan. Mutta olin yksin. Ja palasin lopulta kotiin pää painettuna vasten tyhjillään olevan raitiovaunun ikkunaa. Erään tietyn laulun sanat korvissani kaikuen.
- Ja se kolari. Kun yhtäkkiä pelti vääntyy. Ohjaus katoaa. Holtiton törmäys, keskelle raitiovaunukiskoja. Ja kun tuijottaa toista silmiin. Kauhuun. Ja suu auki katsoo lähestyvää raitiovaunua. Kangistuneena. Kuolema oli siellä. Pörrötti vetelehtien luisilla sormillaan kauhusta jäykistyneen pojan hiuksia. Toi kylmät väreet ja pelon. Ja kuiskauksen. Saat vielä mahdollisuuden.. Käytä se hyvin.
- Hymyilen nyt kuitenkin itelleni ja näille muistoille. Aion pitää niistä kiinni. Niin kun siskoa kädestä, kun me kävellään suojatien yli. Ei tulisi koskaan mieleen päästää irti.
- Tää vuosi on ollu nopea upea kastautumine todellisuudessa. Ja pinnan alla on kaunista.
- Jotta voisin paremmin ymmärtää mennyttä vuotta, joka alkaa pikkuhiljaa kääntymään iltaan. Omasta itsestäni olen löytänyt monia asioita, ja myös muista. Olen rakastanut montaa ihmistä, tuntenut niin suuria tunteita, että vain taivaan täyttävä ilotulitus ja kiiltävät silmät, jotka sitä ihailevat voivat ymmärtää haikeuden jota tulen varmastikin tuntemaan vuoden vaihtuessa. Kaikki hetket, pienet palaset jotka ovat muodostaneet tämän vuoden tuuleen karanneista muovipusseista käsi kädessä kävelyihin ja nauruun, elämän valoon sekä iloon, keskustelujen laajuuteen ja syvyyteen, hiljaisuuksiin jotka ovat painottaneet jotain merkityksellistä. Tiedättekö..
- Jokainen "ei koskaan" menneen vuoden aikana ei tarkoita nyt mitään, sillä kun muistelen rakkaideni silmiä, hymyjä ymmärrän, että ei koskaan on minulle vain tapa sanoa : ei koskaan ei koskaan. Mitä olen ollut katkera, nyt en ole, vaan rakkauteni on valmis nousemaan kaiken tuon pinnallisen yläpuolelle, tällä hetkellä jona muistelen lukuisia onnellisia muistoja, tunnen niin suurta kiitollisuutta, että tekisi minun heti mennä makaamaan nöyränä maailmankaikkeuden eteen, osoittaa lattialle putoavien kyynelien muodossa, että en olisi voinut saada parempaa. En mitään parempaa kun mitä minulla on, en mitään hienompaa kun ne ihmiset, jotka ovat täällä ja tulevat olemaan, ja joita koko vaikeasti tulkittavan tunteideni kirjolla rakastan.
- Olen elänyt kauniin elämän tähän asti. Tämän vuoden jälkeen tuntuu kuin tähtiä olisi enemmän kuin koskaan, tuntuu, että olen päässyt viilettämään alamäkeen riemusta pakahtuen, tuntenut illalla nukkumaan mennessäni ihollani lämpiminä väreinä kaikki päivän aikana nähdyt hymyt. Katsonut kynttilän liekkejä ihmisten silmissä, kuullut niin riemastuttavia kohteliaisuuksia, että vieläkin hyräilen iloisesti kun niitä muistelen. Olen hengittänyt kuutamossa, seissyt täysin alastomana veneen keulassa keskellä ulappaa keskiyön tunteina, seurannut katseellani kaukaisia rantoja, vähäisiä valoja, kuunsäteitä järven pinnalla, tuntenut tuulen paljaalla ihollani. Muistan sen tyynen vieläkin. Levitin käteni, suljin silmäni ja rikoin pää edellä hyppäämällä sen peilin. Nopea kastautuminen todellisuudessa. Vesi oli viileää ja pimeää, jäin sinne makaamaan selälleni ja tuijottamaan kuuta, laskemaan sen kraattereita. Se mitä tunsin noina yön hiljaisina hetkinä veneen keulassa oli jotain niin suurta, että en vieläkään sitä ymmärrä.
- Muistan myös kuinka rakastamani nainen nukkui vierelläni selkä minuun päin, ja minä makasin yksin valveilla tuijottaen kattoa, miettien yksinäisyyttä, jonka kanssa tulisin jakamaan hetkeni ilman häntä. Ja aivan kun hän olisi kuullut ajatukseni. Hän kääntyi sillä hetkellä minuun päin, ja tunsin hänen katseensa poskellani. Käännyin katsomaan häneen yhä selälläni maaten, ja sanomatta mitään hän katsoi silmiini, hymyili surullisesti, ja tuli sitten lähelleni. Laski päänsä sydämeni päälle, ja hivellen ihoani kädellään lopulta jätti kätensäkin rintani päälle. Hänen tuoksussaan ja lämmössään oli minulle suunnaton lohtu. Hänen silmänsä oli auki hetken kun hän kuunteli sydämeni hiljaista sykettä. Hän katsoi tyhjyyteen ilme kuvastaen rauhaa. Ja minä hyväilin syvästi liikuttuneena hänen hiuksiaan, ja kohta hän sulki silmänsä.
- Mutta on minulla surullisiakin muistoja. Kun heräsin levottomana yksin sängystäni, ja suuri suru rinnassani lähdin kävelemään puettuani ulos pimeään. Tähtiä ei näkynyt sinä yönä missään, vaikka etin niitä kaikkialta. Tähdet eivät olleet kohdallaan. Yö oli synkkä. Ja pitkän yksinäisen vaelluksen jälkeen päädyin tuomiokirkon portaille yksin kirjottamaan kyyneleet suurille portaille valuen. Kylmä tuuli sekoitti hiukseni ja puhalsi suoraan vaatteideni läpi vapisevaan sieluuni, aiheuttaen minulle suunnatonta epätoivoa. Olin siellä kaikki yön pimeimmät tunnit, kirjoitin. Mitä muutakaan. Pää painuksissa, ajatukset raskaina. Jossain vaiheessa kylmästä täristen, hampaat kalisten, itseni ympärille kietoutuneena. Halusin uskoa loppuun asti siellä portailla, että tähdet näyttäytyisivät, ja kaikki olisi taas kohdallaan. Mutta olin yksin. Ja palasin lopulta kotiin pää painettuna vasten tyhjillään olevan raitiovaunun ikkunaa. Erään tietyn laulun sanat korvissani kaikuen.
- Ja se kolari. Kun yhtäkkiä pelti vääntyy. Ohjaus katoaa. Holtiton törmäys, keskelle raitiovaunukiskoja. Ja kun tuijottaa toista silmiin. Kauhuun. Ja suu auki katsoo lähestyvää raitiovaunua. Kangistuneena. Kuolema oli siellä. Pörrötti vetelehtien luisilla sormillaan kauhusta jäykistyneen pojan hiuksia. Toi kylmät väreet ja pelon. Ja kuiskauksen. Saat vielä mahdollisuuden.. Käytä se hyvin.
- Hymyilen nyt kuitenkin itelleni ja näille muistoille. Aion pitää niistä kiinni. Niin kun siskoa kädestä, kun me kävellään suojatien yli. Ei tulisi koskaan mieleen päästää irti.
- Tää vuosi on ollu nopea upea kastautumine todellisuudessa. Ja pinnan alla on kaunista.
Kommentit
Lähetä kommentti