Bocellia sioille
Bocelli soi radiosta. Useat kynttilät lepattavat hämärässä. Jokaisessa ruoassa on otin, ja perheenjäsenet istuvat yksitellen ruokapöydän ääreen. Hymyilemme, kilistelemme ja rupattelemme. Yksi jää tuijottamaan viinilasinsa pohjaa. Siellä lepää kauniisti valoa taittamaton punainen neste, kuin veri. Ja hänen silmänsä kostuvat.
- Tiedättekö tällaisina onnen hetkinä mieleeni virtaa suuri määrä erilaisia värikkäitä mielikuvia, jotka toiset ovat irvokkaita toiset kauniita. Mitä te olette mieltä kuolemasta?
- Miksi mietit kuolemaa nyt? Nyt pitäisi syödä ja juhlia. Ei nyt pitäisi toivottaa tervetulleiksi ajatuksia, jotka väistämättä johtavat ahdistukseen tai synkkyyteen.
- En voi olla miettimättä ihmisten sisuksissa karjuvaa petoa, se joka jättää pois korvistaan tuskan huudot. Miten kaikki ruoka mitä syömme, on joskus ollut osa elävää, osa elämää. Osa tätä kaikkea, ja nyt me vain tarvitsemme tuota hampaissamme muhenevaa lihaa, sen koostumusta ja tunnetta, jonka saamme kun täytymme tuosta kuolleesta elämästä. Viinissä näen veriläiskät teurastajan vaatteilla, näen pelon ja tunnen vinkuvan kauhistuneen hengityksen. Ja enne kaikkea kuulen viimeisen kirkaisun, joka kohoaa, inhimillisen kivun yläpuolelle korkeana ja kirkkaana, syntyäkseen vai iänkaikkiseen vaikenemiseen.
- Minun ruokahaluni meni nyt. Oliko pakko?
- Samaan aikaan mietin millaista on olla Bocelli. Astua lavalle näkemättä yleisöään. Kykenemättä silmillään varmistamaan ympäristön laajuutta, ihmisten ilmeitä. Tuntuuko hänestä joskus siltä, että hän esiintyisi vain korkeammalle voimalle? Kun hän niin mitään näkemättömin silmin aloittaa täyteläisellä äänellään hiljaisuuden vallitessa, saaden ihmiset tuntemaan jotain paljon kauniimpaa, kun mitä sanoilla voi saada aikaan. Miten ilma värisee hänen ympärillään, ihmisten silmät kostuvat, viulut etsiytyvät kohti huippukohtiaan ja piano elähdyttää mieliä, kuin erilaiset lämpimät katseet. Lämpimät katseet, isän katseen kaltaiset kun ylpeinä seuraavat lastensa kehitystä, äidin katsetta isään, äidin joka rakastaa miehessään sitä, että hän on valmis tekemään mitä vain lapsiensa puolesta. Ja entä sitten lapset, jotka riemuissaankin kaipaavat jo äitinsä syliin rauhoittumaan. Hänen lämpönsä luokse hänen hiuksia hyväilevän käden ulottuviin. Ja nuo katseet joita luodaan kiinnostuksesta toiseen, kiinnostuksesta uteliaisuuteen ja toisen uteliaisuuteen. Miten ne voivat saada aivan uusia muotoja ensi suudelman jälkeen. Ja miten sisko katsoo veljeään soittamassa pianoa, pakahtuen ylpeydestä, sillä yhdessä he ovat sylikkäin harjoitelleet välillä totisina kulmat kurtussa, välillä toisilleen nauraen. Bocelli vain elää kaiken tämän keskellä pimeydessään, antaa äänensä sävyttää kokonaisuutta, muodostaa ihmisille jotakin mistä pitää kiinni. Sanat. Ja hänen keuhkonsa täyttyvät tästä taivaallisesta ilmasta, jota me kaikki olemme oikeutettuja hengittämään oman kykymme mukaan niin paljon kun haluamme. Ja miten hän viimeisen kohdan venyttää suudelman pituiseksi, putoavan kyyneleen ja miten siinä on kaikki se suru ja ilo mitä ihminen voi elämästään löytää. Ja miten sitten tulee hiljaista. Aivan hiljaista. Kunnes aplodit räjähtävät Bocellille pimeydestä, ja hän kumartaa hymyillen, ottaen vastaan suosion ja rakkauden. Voiko hän ymmärtää millaisia tunteita herättää yleisössään kun ei näe heitä? Kuulee vain heidän huutonsa ja taputuksensa. Uskon, että hän ymmärtää ja rakastaa niitä, jotka rakastavat sitä mitä hän rakastaa: Laulamista. Ylistykseni Bocelille, joka rakastaa ilman näkemistä.
- Kaunista, mutta miksi Bocelli ja sian kärsimys?
- Oletko koskaan yllättänyt itseäsi tuijottamasta tyhjyyteen tai tulen liekkeihin. Yllättänyt ja huomannut, että ennen kun yllätit itsesi tunsit olosi kovin kuolemattomaksi. Se on jotain tiedostamattomuutta. Karkaamista elämästä, ruumista ja hetkestä. Nousemista jonnekin toiselle ymmärryksen tasolle muutamaksi sekunniksi. Tuollaiseen tilaan pääsee vain aistit ylittävän kauneuden läheisyydessä. Kuten silloin kun kuuntelee musiikkia tai tuijottaa auringonlaskua jonkun kanssa käsi kädessä. Haluaisin antaa maailman jokaiselle sialle mahdollisuuden kuunnella Bocellia mielummin kun tappaa heidät. Antaa niiden hiljentyä kuuntelemaan. Sillä niin kuin siat mekin nautimme täällä kaikista kauniista miettimättä sen todellista arvoa. Kuuletteko! Sanon itseäni siaksi. Sika on älykäs eläin, varmasti se ymmärtäisi taidetta ja tuntisi harmoniaa suonissaan. Ehkä jopa laskisi päänsä ja höristäisi korviaan huojuen puolelta toiselle. Voi haluaisin antaa sioille siihen mahdollisuuden. Ja uskoisin että ne rakastaisivat maailmaa sen jälkeen paremmin, kunnioittaisivat kaikkea elämää ymmärrettyään, että jotain niin kaunista kun musiikki on olemassa. Ei aikaakaan kun heidän uniinsa jäisi kaunis jälki musiikista, ja tähtikartastot aukenisivat kuin kirjat heidän eteensä. Ja unissaan he voisivat saada siivet ja..
- En vieläkään ymmärrä mitä hyötyä Bocellin soittamisesta sioille voisi olla.
Silmät kiiltäen hän vastaa.
- Jotta he voisivat ymmärtää inhimillisyyttä. Jotta he näkisivät koko kauneuden ja kauheuden joka maailmaan kätkeytyy. Suuren tietämättömyyden, joka sieluissamme soittaa orkesteriaan ja peittää kärsivien huudot. Jotta tuon harmonian kautta he voisivat antaa anteeksi. Antaa anteeksi sen miten epäinhimillisiä me olemme kaikessa inhimillisyydessämme. Sitä minä haluaisin. Että voisin katsoa jokaista syömääni sikaa silmiin ja kuulla tuon olennon suusta, että saan anteeksi. Saan anteeksi pahuuteni. Saan anteeksi tekoni. Sika nousisi silmissäni korkeammalle kuin jeesus. Sillä tänään ja kaikkina muina päivinä vaivaa mieltäni katumus, ja itsesyytökset. Vain eläimet voisivat minut vapahtaa.
- Oletko juonut ehkä vähän liikaa viiniä?
- Miten voisitkaan nähdä miten tärkeää se olisi minulle. Puhutaan siitä miten ihmisoikeuksia on rikottu kauan, mutta mieti miten kauan eläimiä on loukattu. Niitä on riistetty, vangittu ja tapettu. Haluaisin kuulla että saamme anteeksi. Vaikka heillä olisi täysi oikeus olla antamatta anteeksi. Silti uskon, että jos he kuulisivat Bocellia he antaisivat anteeksi. Vain musiikkia kuunnellessani minäkään en mieti anteeksiantamattomia tekojani tai maailman pahuutta.
- Anteeksi anto on niin absurdia. Se on uskoa johonkin sellaiseen mitä ei ole olemassa. Nimittäin siihen, että ihminen katuu. Harva katuu tosissaan. He eivät näe eroa hyvän ja pahan välillä.
- Ei sekoiteta liikaa uskoa, eikä hyvää ja pahaa. Pidetään aistit ylittävä kauneus anteeksiannon kauneimpana muotona. Niin me ehkä pystymme jatkamaan epäilemättä liikaa omia tarkoitusperiämme.
- Tarvitsen lisää viiniä.
- Tiedättekö tällaisina onnen hetkinä mieleeni virtaa suuri määrä erilaisia värikkäitä mielikuvia, jotka toiset ovat irvokkaita toiset kauniita. Mitä te olette mieltä kuolemasta?
- Miksi mietit kuolemaa nyt? Nyt pitäisi syödä ja juhlia. Ei nyt pitäisi toivottaa tervetulleiksi ajatuksia, jotka väistämättä johtavat ahdistukseen tai synkkyyteen.
- En voi olla miettimättä ihmisten sisuksissa karjuvaa petoa, se joka jättää pois korvistaan tuskan huudot. Miten kaikki ruoka mitä syömme, on joskus ollut osa elävää, osa elämää. Osa tätä kaikkea, ja nyt me vain tarvitsemme tuota hampaissamme muhenevaa lihaa, sen koostumusta ja tunnetta, jonka saamme kun täytymme tuosta kuolleesta elämästä. Viinissä näen veriläiskät teurastajan vaatteilla, näen pelon ja tunnen vinkuvan kauhistuneen hengityksen. Ja enne kaikkea kuulen viimeisen kirkaisun, joka kohoaa, inhimillisen kivun yläpuolelle korkeana ja kirkkaana, syntyäkseen vai iänkaikkiseen vaikenemiseen.
- Minun ruokahaluni meni nyt. Oliko pakko?
- Samaan aikaan mietin millaista on olla Bocelli. Astua lavalle näkemättä yleisöään. Kykenemättä silmillään varmistamaan ympäristön laajuutta, ihmisten ilmeitä. Tuntuuko hänestä joskus siltä, että hän esiintyisi vain korkeammalle voimalle? Kun hän niin mitään näkemättömin silmin aloittaa täyteläisellä äänellään hiljaisuuden vallitessa, saaden ihmiset tuntemaan jotain paljon kauniimpaa, kun mitä sanoilla voi saada aikaan. Miten ilma värisee hänen ympärillään, ihmisten silmät kostuvat, viulut etsiytyvät kohti huippukohtiaan ja piano elähdyttää mieliä, kuin erilaiset lämpimät katseet. Lämpimät katseet, isän katseen kaltaiset kun ylpeinä seuraavat lastensa kehitystä, äidin katsetta isään, äidin joka rakastaa miehessään sitä, että hän on valmis tekemään mitä vain lapsiensa puolesta. Ja entä sitten lapset, jotka riemuissaankin kaipaavat jo äitinsä syliin rauhoittumaan. Hänen lämpönsä luokse hänen hiuksia hyväilevän käden ulottuviin. Ja nuo katseet joita luodaan kiinnostuksesta toiseen, kiinnostuksesta uteliaisuuteen ja toisen uteliaisuuteen. Miten ne voivat saada aivan uusia muotoja ensi suudelman jälkeen. Ja miten sisko katsoo veljeään soittamassa pianoa, pakahtuen ylpeydestä, sillä yhdessä he ovat sylikkäin harjoitelleet välillä totisina kulmat kurtussa, välillä toisilleen nauraen. Bocelli vain elää kaiken tämän keskellä pimeydessään, antaa äänensä sävyttää kokonaisuutta, muodostaa ihmisille jotakin mistä pitää kiinni. Sanat. Ja hänen keuhkonsa täyttyvät tästä taivaallisesta ilmasta, jota me kaikki olemme oikeutettuja hengittämään oman kykymme mukaan niin paljon kun haluamme. Ja miten hän viimeisen kohdan venyttää suudelman pituiseksi, putoavan kyyneleen ja miten siinä on kaikki se suru ja ilo mitä ihminen voi elämästään löytää. Ja miten sitten tulee hiljaista. Aivan hiljaista. Kunnes aplodit räjähtävät Bocellille pimeydestä, ja hän kumartaa hymyillen, ottaen vastaan suosion ja rakkauden. Voiko hän ymmärtää millaisia tunteita herättää yleisössään kun ei näe heitä? Kuulee vain heidän huutonsa ja taputuksensa. Uskon, että hän ymmärtää ja rakastaa niitä, jotka rakastavat sitä mitä hän rakastaa: Laulamista. Ylistykseni Bocelille, joka rakastaa ilman näkemistä.
- Kaunista, mutta miksi Bocelli ja sian kärsimys?
- Oletko koskaan yllättänyt itseäsi tuijottamasta tyhjyyteen tai tulen liekkeihin. Yllättänyt ja huomannut, että ennen kun yllätit itsesi tunsit olosi kovin kuolemattomaksi. Se on jotain tiedostamattomuutta. Karkaamista elämästä, ruumista ja hetkestä. Nousemista jonnekin toiselle ymmärryksen tasolle muutamaksi sekunniksi. Tuollaiseen tilaan pääsee vain aistit ylittävän kauneuden läheisyydessä. Kuten silloin kun kuuntelee musiikkia tai tuijottaa auringonlaskua jonkun kanssa käsi kädessä. Haluaisin antaa maailman jokaiselle sialle mahdollisuuden kuunnella Bocellia mielummin kun tappaa heidät. Antaa niiden hiljentyä kuuntelemaan. Sillä niin kuin siat mekin nautimme täällä kaikista kauniista miettimättä sen todellista arvoa. Kuuletteko! Sanon itseäni siaksi. Sika on älykäs eläin, varmasti se ymmärtäisi taidetta ja tuntisi harmoniaa suonissaan. Ehkä jopa laskisi päänsä ja höristäisi korviaan huojuen puolelta toiselle. Voi haluaisin antaa sioille siihen mahdollisuuden. Ja uskoisin että ne rakastaisivat maailmaa sen jälkeen paremmin, kunnioittaisivat kaikkea elämää ymmärrettyään, että jotain niin kaunista kun musiikki on olemassa. Ei aikaakaan kun heidän uniinsa jäisi kaunis jälki musiikista, ja tähtikartastot aukenisivat kuin kirjat heidän eteensä. Ja unissaan he voisivat saada siivet ja..
- En vieläkään ymmärrä mitä hyötyä Bocellin soittamisesta sioille voisi olla.
Silmät kiiltäen hän vastaa.
- Jotta he voisivat ymmärtää inhimillisyyttä. Jotta he näkisivät koko kauneuden ja kauheuden joka maailmaan kätkeytyy. Suuren tietämättömyyden, joka sieluissamme soittaa orkesteriaan ja peittää kärsivien huudot. Jotta tuon harmonian kautta he voisivat antaa anteeksi. Antaa anteeksi sen miten epäinhimillisiä me olemme kaikessa inhimillisyydessämme. Sitä minä haluaisin. Että voisin katsoa jokaista syömääni sikaa silmiin ja kuulla tuon olennon suusta, että saan anteeksi. Saan anteeksi pahuuteni. Saan anteeksi tekoni. Sika nousisi silmissäni korkeammalle kuin jeesus. Sillä tänään ja kaikkina muina päivinä vaivaa mieltäni katumus, ja itsesyytökset. Vain eläimet voisivat minut vapahtaa.
- Oletko juonut ehkä vähän liikaa viiniä?
- Miten voisitkaan nähdä miten tärkeää se olisi minulle. Puhutaan siitä miten ihmisoikeuksia on rikottu kauan, mutta mieti miten kauan eläimiä on loukattu. Niitä on riistetty, vangittu ja tapettu. Haluaisin kuulla että saamme anteeksi. Vaikka heillä olisi täysi oikeus olla antamatta anteeksi. Silti uskon, että jos he kuulisivat Bocellia he antaisivat anteeksi. Vain musiikkia kuunnellessani minäkään en mieti anteeksiantamattomia tekojani tai maailman pahuutta.
- Anteeksi anto on niin absurdia. Se on uskoa johonkin sellaiseen mitä ei ole olemassa. Nimittäin siihen, että ihminen katuu. Harva katuu tosissaan. He eivät näe eroa hyvän ja pahan välillä.
- Ei sekoiteta liikaa uskoa, eikä hyvää ja pahaa. Pidetään aistit ylittävä kauneus anteeksiannon kauneimpana muotona. Niin me ehkä pystymme jatkamaan epäilemättä liikaa omia tarkoitusperiämme.
- Tarvitsen lisää viiniä.
Kommentit
Lähetä kommentti